Kertooko Kiova jotakin meistä?

Ukrainan kansannousu on toistuvasti uutisissa ja yhä vakavammin siltä, että maa ajautuu sisällissotaan ellei neuvotteluja saada toden teolla käyntiin. Tällä hetkellä useita ministeriöitä on vallattu ja barrikadit kaduilla näyttävät niin pysyviltä, että umpisolmu alkaa olla liian tiukassa. Neuvotteluistakaan ei ole hyötyä ellei molemmilla osapuolilla ole halukkuutta kompromisseihin ja sovintoon. Arabikevät osoitti meille hyvin karulla tavalla sen, miten lähellä yhteiskunta voi olla vallankumousta ja sisällissotaa.

Ukraina on vahvasti ortodoksinen maa. Kristinusko tuli tähän valtioon reilu tuhat vuotta sitten jo ennen Venäjää ja erityisesti pääkaupunki Kiova oli pitkään ortodoksisuuden keskus. Enemmistö kansasta on ortodoksisen kirkon jäseniä ja ortodoksisia näkyy tavallisen ihmisen arjessa huomattavasti voimakkaammin kuin meillä Suomessa.

Tänä päivän tilanne Ukrainassa näyttää nyt niin vakavalta ja uhkaavalta, että myös kirkon piirissä on noustu vastustamaan levottomuuksia. Ukrainan ortodoksinen kirkko on näkynyt Kiovan mielenosoituksissa selvänä vastavoimana levottomuuksille ja se on toistuvasti vedonnut rauhanomaisen ratkaisun puolesta. On selvää, että kirkko on löytänyt oman paikkansa tässä kriisissä ja toimii juuri siten kuin sen pitääkin. Tulevaisuudessa selviää saako se erityisen aseman kansakunnan yhdistävänä tekijänä kun kriisi lopulta ratkeaa.

Kuvat munkeista ja papeista Kiovan kaduilla ovat pysäyttäviä. Mieleen tulee helposti  sananlähettiläät toisesta maailmasta, koska kuvissa näkyviä pappien epitrakiileja ja saattoristejä harvoin näkee mellakoissa ja mielenosoituksissa. Samalla olen ihaillut millaista rohkeutta on osoitettu sillä, että on otettu kantaa kriisin tulemalla kadulle. Sekä fyysisen turvallisuuden että hengellisen sanoman esiintuomisen näkökulmasta.

Varmisteleva kulttuuriliike

Jokainen paikalliskirkko elää yhteiskunnassa ja joutuu reagoimaan niin hyviin kuin haitallisiin muutoksiin sen ympärillä. Me emme voi kirkon jäseninä elää erossa yhteiskunnasta, koska viime kädessä kaikki lähimmäisemme ovat osa yhteiskuntaa.  Valitettavasti usein esim. Suomen ortodoksisen kirkon reagointi on hidasta ja myöhään tapahtuvaa. Kannanottoja varmistellaan liikaa ja tämän vuoksi varsinainen asia on jo vanhentunut kun reaktio julkaistaan.

Mutta olisi kaikilla paikalliskirkolla selkeämpi ja vahvempikin roolikin tarjolla: sillä on vahva ja kauan kehitetty eettinen kokonaisrakenne, joka kykenee vastaamaan hyvin monenlaisiin ongelmiin. Kirkon ongelma on pikemmin rohkeus puuttua ja ottaa kantaa kuin se, että onko sanottavaa

Tämän vuoksi kirkkomme suuri vaara on kulttuuriliikkeeksi muuttuminen. Suomalainen ortodoksia yhdistettiin pitkään karjalaisuuteen ja jossakin vaiheessa näytti siltä, että kirkon hengellinen ja teologinen sanoma katosi jonnekin taustalle. Jos näemme kirkon vain kulttuurillisena ilmiönä, niin silloin sen elämä nähdään sovinnaisena, ehkä mielipiteitä herättävänä mutta siitä puuttuu elävä vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa.  Kirkko pyrkii vahvistamaan vallassa olevien käsitystä yhteiskunnasta.

Toki tässä kulttuuriulottuvuudessa on hyvätkin puolensa. Ortodoksisen kirkon on ollut luontevaa lähestyä ja vaikuttaa ihmisiin tätä kautta, koska kirkkomme historia on muodostunut hyvin voimakkaasti kulttuurin kautta. Tämä ei voi kuitenkaan olla nykyaikana ainoa tapa reagoida ympäröivään yhteiskuntaan. Kirkon olemus on monesti kulttuuria vahvempi ja siksi sen pitää näkyä majakkana yhteiskunnassamme. Taannoinen päätös Kirkkomuseon remontista herätti paljon mielipiteitä, jotka varmasti liittyivät myös siihen millaisena me näemme kirkon tehtävän tänä päivänä. 

Millainen käsityksemme on Jumalasta

Mikä sitten näiden rohkeiden ukrainalaisuskovaisten sanoma on? Rauha ja neuvotteluiden aloittaminen. Kirkon sanoma on aina ollut voimakkaasti pasifistinen ja mm. Vuorisaarnassa rauhantekijöitä kutsutaan autuaiksi. Jos Ukrainan ort. Kirkko uskoo olevansa apostolien kirkko, sillä ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin nousta puolustamaan rauhaa barrikadeille. Tämän saman syyn vuoksi jokainen kirkkokunta siis joutuu kerta toisensa jälkeen muodostamaan oman identiteettinsä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Sota-aikoina kyse on rauhasta ja talouskriisin aikana oikeudenmukaisuudesta.

Ukrainan kirkon esiintulossa on vahvasti kysymys uskosta ja vakuuttuneisuudesta. Kysymys on sen takia paljon myös siitä, millainen kuva meillä on Jumalasta. Tapahtuuko evankeliumityö vain kirkon seinien sisällä vai todistammeko ylösnoussutta Kristusta myös kaduilla sen vuoksi, että se saattaa muuttaa käsityksemme elämästä? Näemmekö Kristuksen pelkästään kerubiveisun mukaisesti kaikkeuden kuninkaana vai etelä-amerikkalaisen vapautuksen teologian mukaan vasemmistoradikaalina, joka taistelee sorrettujen puolesta? Kyse siis ei ole vain uskosta vaan tavastamme uskoa. Toisaalta on mietittävä myös sitä, onko kirkon tarkoitus muuttaa yhteiskuntaa vai auttaa ihmisiä sopeutumaan siihen.

Erityisesti apostolit Johannes ja Paavali (esim. 1. Kor. 14:33) olivat jälkimmäisellä kannalla. Paavali oli kannanotoissaan hyvin sovitteleva ja kehotti hyvinkin erilaisia ihmisiä elämään rauhassa keskenään. Hän kiivaili nuorena voimakkaasti uskonsa puolesta mutta etsi vanhemmalla iällään rauhaa ja hyvää järjestystä seurakunnilleen. Apostoli Johannes ei niin ikään nähnyt, että tämä maailma olisi ollut se paikka, joka pitäisi muuttaa vaan pikemminkin näki siinä valon ja pimeyden taistelun, joka päättyy eskatologisessa ajassa.

Tämä ei ole ainoa tapa Kirkolle suhtautua yhteiskuntaan. Jokainen Johannes Krysostomokseen perehtynyt tietää miten voimakkaasti Johannes elinsuhteessa oman aikakautensa vääryyksiin vaikka se aiheuttikin hänelle monia ongelmia. Kirkossamme elää hyvin vahvana askeettinen elämäntapa ja moni riviseurakuntalainen kykenee helposti noudattamaan tällaista elämäntapaa etenkin paastojen aikana. Se valmistaa meitä kohtaamaan maailman mutta usein mietityttää se, haluammeko kohdata maailmaa.

Tämän päivän Suomessa molemmat kirkot, luterilainen ja ortodoksinen, etsivät itseään ja paikkansa tässä yhteiskunnassa. Maailman talouden tilanne pakottaa molempia miettimään tarkkaan oma tehtäväänsä niiden resurssien rajoissa, joita on annettu. Toivon, että nämä ongelmat, joita molemmat kirkot kohtaavat, saisivat niissä aikaan muutoksen joka tähtäisi näiden muuttumiseen.

Millaisia arvoja tarjoan? Avoin, keskusteleva, reagoiva, esilletuleva ja rohkea. Oikealla tavalla  välinpitämätön kritiikkiä kohtaan, ylimielinen maallisuutta ja nihilismiä kohtaan ja ehkä jopa raivoisaa asennetta heikompiaan sortavaa vastaan. Mutta näistä kaikista toivon eniten rohkeutta, koska se kertoo eniten siitä uskommeko me todella kaikkeen siihen, mitä liturgiassa meille kerrotaan.

Askelia kohti hyvää kuolemaa

Tulevana sunnuntaina kirkossa luetaan kertomus kanaanilaisnaisesta joka aneli pelastusta tyttärelleen, jota paha henki riivasi. Jeesus oli hyvin vastahakoinen naista kohtaan mutta lopulta heltyi naisen uskon edessä ja paransi tyttären. Entäpä jos Jeesus ei olisi parantanut naisen tytärtä aneluista huolimatta ja hyväksyisimme tytön vääjäämättömän tien kohti kuolemaa? Mutta ei millaista tahansa kuolemaa, vaan matkan kohti hyvää kuolemaa.

Vaikka Jeesus paransi monia kuoleman sairaita ihmisiä ja herätti kuolleita, meidän ihmisten osaksi jäi silti kuoleminen synteihimme. Kuolema rajaa elämämme ajan ja päivä toisensa jälkeen me huomaamme elämämme kulkevan kohti kuoleman todellisuutta. Herramme ristinkuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen antavat meille mahdollisuuden astua iankaikkiseen elämään. Ihminen asetetaan kuoleman hetkellä tähän jännitteeseen ja siksi me rukoilemme saadaksemme osaksemme hyvän kuoleman hetken.

Hyvä kuolema liittyy olennaisesti pelastukseen. Koska ortodoksisen kirkon ajattelussa koko elämä on kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta, niin siksi meidän tulisi aina pitää mielessämme sekä elämän ainutlaatuisuus että kuoleman tuoma rajallisuus elämässämme.Vaikka usein kadotamme tehtävämme tässä elämässä Jumalan kuvana, me voimme yhä uudelleen löytää sen kirkon jumalanpalveluksissa.  

Kuolema on aina läsnä

Me joudumme luopumaan joka päivä jostakin ja elämämme muuttuu pysyvästi joka hetki. Me menetämme elämämme aikana ystäviä ja sukulaisia, muutokset terveydessä ja työyhteisöissä ravistelevat elämämme pysyvyyttä. Menetykset valmistavat meitä luopumaan tästä maailmasta ja kiinnittymään iankaikkiseen elämään. Luopumalla me opimme näkemään kaiken väliaikaisuuden ja valmistaudumme sen myötä tulemaan tietoiseksi elämämme rajallisuudesta.

Menneet tapahtumat myös muokkaavat elämäämme ja niistä syntyy meille kokemuksia. Tunteet, ajatukset ja muistot syntyvät elämän kokemuksistamme ja niiden avulla me arvioimme myös tulevaisuuttamme. Tämän tulevaisuuteen tähtäävän elämämme vuoksi on tärkeää, että kilvoittelemme säännöllisesti ja tarkistamme kurssiamme katumuksen sakramentilla. Parannuksen kannalta meillä ei ole olemassa kuin tämä hetki ja toivottavasti pitkä tulevaisuus joka antaa meille mahdollisuuden muutokseen.

Kilvoittelu valmistaa meitä siihen, että osaamme päästää irti tästä maailmasta. Me opimme luopumaan koko ajan enemmän omasta itsestämme ja toivottavasti täytämme tuon osan jumalallisella elämällä. Kun liturginen elämä täyttää sielumme, me kuolemme yhä vahvemmin tämän maailman himoille ja haluille ja uusi elämä täyttää sieluamme. Kun me elämme Kristukselle, me huomaamme yhä vahvemmin kuinka Kristus elää meissä.

Kun me hengitämme kirkon elämää eukaristiassa, me opimme näkemään maailman uudella tavalla, Jumalan luomana sakramenttina. Ilo täyttää sydämemme kun palaamme kirkosta takaisin maailmaan ja tiedämme, että olemme juuri tulleet osalliseksi Herran pyhästä ehtoollisesta. Sinä pienenä hetkenä me voimme tuntea taivaan valtakunnan todellisuutta.

Menettämisen myötä me saamme myös uusia aineksia elämäämme. Pyhien isien kuuluisassa sanaparissa "theosis-kenosis" kuvataan täyttymistä ja tyhjentymistä. Jumala tyhjentää itsensä tullessaan ihmiseksi, jotta voisi täyttää itsensä ihmisyydellä. Kun Jumala tekee tämän pelastavan työn meidän hyväksemme, me saatamme tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.

Hyvä elämä johtaa hyvään kuolemaan

Kysymys hyvästä kuolemasta liittyy olennaisesti kysymykseen hyvästä elämästä.  Elämämme on valmistautumista iankaikkiseen elämään, oman itsemme kehittämistä ja muokkaamista taivaan valtakunnan asukkaaksi.  Me olemme omassa elämässämme nuo viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä, jotka odottavat ylkää. Se öljy, jota meillä on tai ei ole, kuvaa elämämme hyvien tekojen lopputulosta. Öljy, josta vertauksessa puhutaan, kuvaa armoa ja laupeutta toisiamme kohtaan.

Me arvioimme kirkon ajattelussa hyvää elämää eri tavoin kuin maallisessa yhteiskunnassa. Ortodoksinen kirkko seisoo maailmaa vastaan käsityksessään ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Kirkkomme opetuksen mukaan ihmisen elämä ei ole hänen omissa käsissään vaan Jumalan. Me voimme ja meidän pitää vaalia ja ravita elämäämme emmekä me saa missään tilanteessa vahingoittaa tai tuhota sitä. Emme omaamme emmekä toistemme elämää.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja meidän jokaisen elämä ainutlaatuinen ja korvaamaton. Elämämme on Jumalan käsissä ja oma osamme on sisäistää tämä asia. Me voimme rukoilla Jumalaa olemaan armollinen ja laupias meille mutta me emme voi vaatia Jumalaa toimimaan oman tahtomme mukaan.  Sen sijaan meille on annettu rukous, jossa me pyydämme viittä keskeistä asiaa osaksemme ennen siirtymistämme iankaikkiseen elämään.

Pyyntömme viime hetkille

Anomusektenia on kaikille kirkossakävijöille tuttu vuororukous. Se on verrattain pitkä ektenia ja siinä anotaan elämällemme suojelusta monin eri tavoin. Tarkastellaan lähemmin viittä eri pyyntöämme, jotka ekteniasta löytyy.

Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä.

Kristillistä

Kristillisen elämän päämäärä on siinä, että saamme kokea myös kristillisen kuoleman. Kirkkomme historiassa on kerrottu monien pyhien ihmisten kuoleman hetkestä, koska se merkitsee heidän maallisen taistelun päättymistä ja siirtymistä iankaikkiseen elämään. Kuoleman hetki nähdään vapahduksena tämän maailman kärsimyksestä, puutteesta, pahantahtoisuudesta ja pahan hengen kiusauksesta.

Mitä sitten kuuluu kristilliseen kuolemaan? Olennaisena osana on sairaanvoitelun sakramentti, joka kertoo tyhjentävästi siitä, mitä kuoleman hetken lähestyminen uskovaiselle merkitsee. Se on iloa ja kiitosta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet elämämme aikana kokea, sakramentista ymmärrettävään miten väliaikainen tämä maailma on ja että meidän tulevaisuutemme ja elämämme on taivaan valtakunnassa.

Meillä on oikeus mutta myös velvollisuus elää elämämme kristillisesti loppuun asti. Ortodoksisuus sisältää paljon erilaisia tapoja, joiden kautta me ilmennämme uskoamme. Erityisesti tämän asian tärkeys korostuu silloin kun ortodoksinen lähiomaisemme valmistautuu kuolemaan. Saako hän edelleen olla ikonien, tuohusten, rukousten ja kirkkomusiikin ympäröimä vaan "loppuuko" ortodoksisuus hänen elämästään vaikean sairauden kohdalla? Seurakunnan papistoa kannattaa erityisesti tällaisessa tilanteessa vierailemaan hänen luonaan. 

Kivutonta

Ortodoksisen kirkon maailmankäsitys saattaa olla yllättävän erilainen kuin muun yhteiskunnan näkemys. Jos mietimme kirkkomme historiassa vaikuttaneita marttyyreita, me voimme nähdä kovin erilaisen käsityksen kivusta. Kipu ei välttämättä ole sellaista, mitä meidän pitää kaikin tavoin välttää. Rukouksemme ei välttämättä tarkoita sitä, että me pääsisimme kivusta vaan se voi olla myös pyyntö, että kestäisimme vastaantulevan kivun.  Kivun kautta me saatamme samaistua Kristukseen ja löytää siitä avain ristin kantamiseen. Samanlaisia kristillisiä hyveitä ovat myös kärsivällisyys, nöyryys ja toivo, jotka eivät aina ole yhdenmukaisia maailmallisen ajattelun kanssa.

Kipu on monen kuolemaa lähestyvän osa. Usein ikävällä tavalla kipu valmistaa meitä kuolemaan. Kun kivun määrä kasvaa ja muuttuu krooniseksi, meidän suhteemme elämään alkaa muuttua. Kivun tunne helposti täyttää ajatuksemme ja kaikki muu ympärillä jää toissijaiseksi. Lopulta me alamme päästää irti elämästä päästäksemme rauhaan.

Kunniallista

Jokainen ihminen on Jumalan kunnian kuva ja siitä juontuu ihmiselämän kunniallisuus ja ainutkertainen arvo. Me voimme hämärtää omien tekojemme ja sanojemme kautta tuota kunniaa mutta yhtä lailla me voimme olla sellaisen toiminnan kohteena, joka vie meiltä kunnioituksen ihmisenä. Vaikka me parhaassa tapauksessa voimme valmistautua kuolemaan, niin se silti tulee meille aina yllätyksenä.

Me voimme kuolevan omaisina vaikuttaa myös siihen, annammeko läheisellemme arvokkaan ja kunniallisen tavan kuolla. Me saatamme olla tilanteessa, jossa emme jaksa emmekä pysty rukoilemaan vaikka se olisi ollut elämässämme aina keskeisellä sijalla. Kirkossa käyminen ja osallistuminen ehtoolliseen ovat saattaneet tuoda elämän henkäyksen sieluumme, mutta niistä luopuminen voi merkit myös asteittain tästä elämästä luopumista.

Rauhallista

Rauha on Jumalan läsnäoloa elämässämme. Rauha merkitsee myös sitä, että asiat ovat kunnossa ja kaikki tarpeellinen on tehty. Rauha kuoleman hetkellä tarkoittaa sitä, että me olemme valmiita.

Jos me saamme sellaisen siunauksen osaksemme, ettemme kuole äkillisesti vaan voimme valmistautua siihen, voimme olla onnellisia. Meille on silloin annettu mahdollisuus sovinnon tekoon kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä. Rauha lähimmäisteni kanssa ja voisimme olla kuolinvuoteella levollisella mielellä tehtyäni sovinnon lähimmäistemme kanssa.

Hyvää vastausta Kristuksen tuomioistuimen edessä

Hyvä vastaus peljättävän tuomioistuimen edessä perustuu rukoukseen ja armoon.  Nämä kaksi ydinasiaa toteutuvat parhaiten sairaanvoitelun sakramentissa, koska tässä sakramentissa me rukoilemme anteeksiantoa synneillemme ja parantumista sairaudestamme. Tämän merkkinä sairaan otsaan, rintaan ja kämmenselkiin voidellaan öljyllä ristinmerkki ja rukoillaan hänen pelastumisensa puolesta. Kuolemaa lähestyvän seurakuntalaisen kanssa voidaan toimittaa myös sairaan ripittäminen, joka koostuu katumuksen sakramentista ja Herran ehtoollisesta.

Kristityn kehittyminen hyveissä on erikoinen, erityisesti pyhien ihmisten kohdalla. Mitä vahvemmin he ovat elämänsä aikana kilvoitelleet, sen voimakkaampana heidän sydämessään on katumuksen tunne. Mutta samalla se on hyvin luonnollista: mitä lähemmäs me tulemme pyhyyttä ja valoa, sitä vahvemmin me näemme tässä valossa oman puutteellisuutemme. Sen vuoksi yksikään pyhä ihminen ei voi olla varma pelastuksestaan ennen kuin hän on astunut taivaan valtakuntaan Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edestä.

Käsitys viimeisestä tuomiosta on meille kaikille selvä. Meidän tekomme mitataan sen mukaan, miten olemme kohdelleet tässä maailmassa Kristusta lähimmäisissämme. Hyvä vastaus kuvastaa sitä, kuinka olemme elämämme eläneet.

***

Puhunko tässä artikkelissa saattohoidosta ja eutanasiasta? Tästä lähdin kirjoittamaan ja halusin tietoisesti välttää aiheen käsittelemistä etiikan kannalta. Enemmistölle meistä hyvä kuolema syntyy näistä anomusekteniassa mainitusita viidestä asiasta. Henkilökohtaisesti olen aika surullinen siitä, miten vähän ortodoksipappeja pyydetään käymään sairastavien ja etenkin kuolevien seurakuntalaisten luona. Osaltaan syynä ovat maallistuneet omaiset mutta yhtä suurena syynä varmasti on myös se, ettei pappia haluta häiritä.

Ortodoksisen kirkon käsitys kuolemasta on hyvin valoisa ja ylösnousemususkomme kumpuaa pääsiäisen ilosanomasta. Pääsiäistervehdys, "Kristus nousi kuolleista" on meidän lyhyin ja terävin uskontunnustuksemme, samalla se on tervehdys, joka usein kertoo jakaako vastapuoli uskon kanssamme. Ylösnousemusta korostava kirkkomme näkyy luonnollisesti myös hautausperinteessämme, jota kuvataan usein hyvin kauniiksi, koskettavaksi ja herkäksi. Tämän vuoksi on tärkeää, että myös omassa uskossamme näkyy valoisalla tavalla kuoleman väistämättömyys ja samalla myös ylösnousemuksen todellisuus. 

Kiitos, jonka seurauksena elämän suunta vaihtui

Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."

Muutos

Evankeliumi Kymmenestä spitaalisesta puhuu kiitollisuudesta ja kiittämättömyydestä. Se kertoo myös suuresta elämänmuutoksesta ja reagoimisesta siihen. Aluksi tämä kertomus näyttää melko yksinkertaista kokonaisuudelta mutta kun tarkastelemme sitä lähempää voimme huomata sen olevan melkoinen mosaiikki. Siinä on monia pieniä kiinnostavia yksityiskohtia ja muutama suurikin teema.

Parannusihme, joka evankeliumissa tapahtuu, toki muuttaa näiden miesten elämän mutta jääkö muutos vain ulkoiseksi vai tapahtuuko heidän sydämessään jotain suurempaa? Yhden parantuneen miehen elämässä oli kytemässä jotakin ja hän oli heräämässä todellisuuteen, jossa hän oli ensi kertaa vapaa sairauden kahleista. Tämä ilmenee vain yhden asian kautta, hän palasi kiittämään. Paraneminen alkoi ruumiista ja levisi sieluun asti.

Kansan suussa on kautta historian kulkenut erilaisia kertomuksia Jeesuksen ihmeteoista ja niitä kohdanneesta ihmisistä. Kun Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla ihmisjoukot hänen luonaan kävi pieni poika tuomassa nuo tarveaineet. Kerrotaan, että tuo poika oli p. Ignatios Antiokialainen joka eli 100-luvulla. Samarialaisnainen, jonka Jeesus tapasi kaivolla, tunnetaan kirkossamme marttyyri Fotini Samarialaisena, joka viettää muistopäiväänsä 20.3. Entä tämä kiittämään palannut mies? En ole kuullut kuka hän olisi ollut.

Muistan itseni pienenä päivittelemässä kuinka nuo yhdeksän spitaalista eivät palanneet kiittämään Herraa. Nyt huomaan itse kuuluvani tuohon enemmistöön, joka osaa pyytää ja vaatia oikeuksiaan mutta joka ei osaa olla kiitollinen juuri mistään mitä on saanut. Me ymmärrämme helposti tämän kertomuksen hyvät ja pahat henkilöt, mutta miksi meidän on niin vaikea omaksua hyvien rooli? Siksi, ettei tuo kertomus ollut ennuste meidän elämästämme vaan peilikuva meistä tällä hetkellä, että pyrkisimme tekemään elämässämme muutoksen. Se on meille peili, jotta meistä löytyisi niin paljon elämänhalua, että olisimme valmiita kävelemään ulos tältä hautausmaalta.

Hengellinen elämä on aktiivista kääntymistä Jumalan puoleen. Ellemme käänny kymmenen spitaalisten tavoin yhä uudelleen Jumalan puoleen, meidän ei myöskään pidä odottaa mitään itsellemme. Kilvoituksemme vaatii kärsivällisyyttä ja toivomme panemista Jumalaan.

Ketkä ovat tervetulleita ihmeiden maailmaan?

Evankeliumi kertoo kahdenlaisesta terveydestä: sellaisesta, joka koskee ruumistamme ja sellaisesta, joka koskee sieluamme. Yhdeksän miestä saivat ruumiin terveytensä takaisin ja vain yksi sai sekä sielun että ruumiin terveyden. Jeesus ihmetteleekin eivätkö kaikki parantuneetkaan. Vaikka Jeesus paransi nämä miehet sairaudestaan, vain yksi heistä oli otollinen ottamaan vastaan terveyden, joka vaikuttaisi koko hänen olemukseensa. Nuo yhdeksän muuta saivat terveytensä takaisin mutta oliko tuolla paranemisella merkitystä, jos he heti palasivat maalliseen elämäänsä?

Me varmasti myös huomaamme evankeliumin erikoisen järjestyksen. Mies sai fyysisen terveytensä takaisin eli Jeesus paransi hänet. Mutta pelastuksesta osalliseksi hän tuli vasta silloin, kun hän palasi kiittämään ja ylistämään Jumalaa tästä tunnusteosta. Tämä tarkoittaa sitä, että miehen parantuminen ei ollut lopputulos vaan se oli alkupiste, josta kasvaminen vasta alkoi. Hän aloitti uuden elämänsä kiittämällä Junalaa laupeudesta jota hän oli saanut.

Ja kaiken lisäksi tämä ainoa kokonaan parantunut oli samarialainen. Se on muistutus meille siitä, ettemme turvaisi siihen, ketä me olemme ja mitä olemme tehneet, vaan ymmärtäisimme itsemme tämän maailman viimeisimpänä, joka on pelastuksen ansainnut. Samarialaiset esiintyvät usein Jeesuksen opetuksessa ihmisinä, jotka ottivat hänet vastaan ilman ennakko-oletuksia kokonaan ja täydestä sydämestään. He olivat halveksittuja eivätkä kuuluneet valittuun kansaan. Mutta heidän erityisyytensä oli siinä, että he olivat alastomina Jeesuksen edessä ja valmiita suureen elämänmuutokseen.

Joskus mietimme miksei meidän aikanamme tapahdu ihmeitä. Uskon itse, että ihmeitä tapahtuu paljon mutta oman asenteemme vuoksi niitä ei tapahdu meille. Ne katoavat järkeilyyn ja epäuskoon sekä siihen, ettemme osaa ottaa niitä vastaan tai pyytää niitä. Me koemme paljon erilaisia sattumuksia, parantumisia, onnenpotkuja, jotka saattavat jopa ylittää evankeliumissakin esitetyt ihmeet, mutta ne eivät ole meille ihmeitä vaan sattumaa. Oleellista ihmeessä on se, että ymmärrämme tuon lahjan olevan Jumalan pelastavaa johdatusta. Olisiko Talvisodan ihmeestä tullut jotakin suurempaa, jos olisimme ymmärtäneet sen tapahtumat Jumalan suojeluksena ja johdatuksena, en tiedä. Oleellista on kysyä, että miten se muutti elämäämme, herättikö se sydämemme ylistämään Herraa?

Olisiko sairauden jatkuminen koitunut noiden yhdeksän miehen pelastukseksi? Vaikka miehet kokivat parantumisen ja he saivat käytännössä kaiken menettämänsä takaisin, niin silti jotakin keskeistä puuttui. Heidän sielunsa ei herännyt vaan jatkoi untaan. Ihmeellä ei kuitenkaan olisi toivottua vaikutusta, koska ihmisen kääntymistä se ei ainakaan takaa. Mutta täsmälleen päinvastaistakin on käynyt.  Kreetan Haniasta on kotoisin yksi viimeisimmistä pyhistämme, NikeforosSpitaalinen (1890-1964) joka sairasti koko elämänsä spitaalia eli lepraa eli Hansonin tautia. Tuo sairaus ei estänyt hänen kilvoitteluaan vaan pikemminkin teki siitä entistä otollisempaa. Sen vuoksi häntä on verrattu vanhurskaaseen Jobiin, joka kiitti Herraa kaikesta mitä oli saanut ja kokenut.

  

Uskosi on sinut pelastanut. Mitä kiitollisuus on?

Kiitollisuuden ydin on siinä, että ymmärrämme Jumalan tulleen ihmiseksi rakkaudesta meitä kohtaan. Hän on voittanut ristinkuolemallaan kuoleman ja antanut meille iankaikkisen elämän. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Siitä syntyy kiitoksemme ja tarkoituksemme tässä elämässä.

Kiitollisuus on Jumalan rakkauden sisäistämistä kun ymmärrämme kuinka armollinen ja kärsivällinen Herra on ollut meitä kohtaan.  Se on kiitollisuutta omasta olemassolostamme ja kaiken kauneuden näkemisestä luomakunnassamme. Kiitollisuutta turvallisuudesta, hyvinvoinnista, taiteesta, kulttuurista, jne.  Kiitollisuutta vanhemmistamme, sukulaisista, ystävistä. Kiitollisuutta tästäkin kirkosta ja tästä eukaristiasta.

Kiitollisuus on asenne omaan elämään. Olla kiitollinen, siitä mitä meillä nyt on ja tunne siitä, etten yksinkertaisesti tarvitse enempää. Minun elämäni ei muutu paremmaksi eikä onnellisemmaksi vaikka saisinkin jotakin lisää itselleni. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen ja kaikki on nyt hyvin. Minä en tule saamaan lisää onnea vaikka jotakin saisin lisää. Kaikki riippuu nyt vain siitä ymmärränkö tämän asian ja sisäistänkö sen. Tyytymättömälle mikään ei riitä.

Kiitollisuus on pysähtymistä ja oman tilanteen hahmottamista ja ymmärtämistä. Ei kannata elää elämää lyhyellä tähtäimellä päivästä toiseen vaan pyrkiä näkemään elämä kokonaisuutena, johon kuuluu onnistumisia ja epäonnistumisia. Tämän näkeminen edellyttää hiljentämistä, hiljentymistä ja pysähtymistä, muuten kaikki lipuu ohitsemme.

Kiitollisuus kertoo myös nöyryydestä. Minä en pärjää yksin vaan tarvitsen sinun apuasi omassa elämässäni. Minä olen riippuvainen toisesta ihmisestä ja ennen kaikkea Jumalasta. Kiitollisuus on myös toisinpäin ajateltuna sitä, että teemme lähimmäisemme osalliseksi saamastamme lahjasta. Me jaamme sen hänen kanssaan ilman, että menettäisin itse mitään tästä.

Syvin kiitollisuuden aihe on siinä, kuinka synnitön ja puhdas Jumala ottaa vastaan syvästi itsensä tahraaman syntisen. Ja kun hän ottaa vastaan tämän syntisen, hän parantaa hänet ja lähettää takaisin terveenä ja kaiken anteeksi saaneena. Tätä Kristus itse asiassa teko koko ajan kun hän mm. aterioi syntisten parissa.

Kiitos siitäkin, mistä en osaa kiittää!

Kiitämmekö Jumalaa vain sellaisista asioista, joita itse olemme halunneet ja josta koemme olevan hyötyä meille? Manipuloimmeko mieltämme kiittämällä Jumalaa? Hyvä, että Jumala huomasi että minä todellakin tarvitsin sitä asuntoa ja että hän huomasi antaa sen minulle! Siinä tapauksessa olemme kovin kaukana Jumalan tuntemisesta. Kiittäessämme me ikäänkuin kerromme Jumalalle, että hän on nyt toiminut oikein ja tässä kiitos asiasta. Kiitämme Jumalaa siitä, että hän täytti meidän tahtomme.

Emme kiitä vain hyvästä vaan jokaisesta vastoinkäymisestä joka tulee osaksemme. Me emme tiedä mikä meille loppujen lopuksi on hyväksi ja Jumala on ainoa joka näkee elämämme kehdosta hautaan tietäen mikä on meille hyväksi. Monet ongelmat ovat kääntyneet meille siunaukseksi jos osaamme ymmärtää ne oikein. Erehdyksemme saattavat kasvattaa meissä nöyryyttä. Epäonnistumiset taas kasvattaa luottamustamme Jumalaan.

Parannusihme antaa näille miehille mahdollisuuden päästä eroon synnin kahleista ja siten me voimme samaistua heihin omien syntiemme määrässä. Vaikka synti on halvaannuttanut meidät, se ei ole tehnyt meitä kokonaan toimintakyvyttömiksi. Tämän vuoksi me tarvitsemme katumuksen sakramenttia.  Katumuksella me ilmaisemme Jumalalle sen että me haluamme kääntää elämämme oikeaan suuntaan, pois pahasta ja siihen, että me tarvitsemme ihmettä syntivelkamme tyhjäksi tekemiseen.

Millä lailla kiitokseni olisi otollinen Jumalalle? En kuvittele, että lahjan saaminen johtuu minun hyvyydestäni, koska minä en ole tehnyt maailmassa mitään hyvää. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa meille ja tarkoitettu siihen, että me olisimme hyviä toisiamme kohtaan. Otollinen kiitos Jumalalle on myös sitä, että me jaamme tuon kiitoksen ystäviemme kanssa ja annamme kaiken kunnian siitä Jumalalle. Otollinen kiitos Jumalalle muuttaa meidän elämämme.

Ainoa hyvä asia, jonka synti saa aikaan meissä on tieto siitä, että me tarvitsemme muutosta. Meidän elämämme valinnat luovat tarinan ja tarinan kohokohta on aina muutos juonessa. Millaisen tarinan meidän oma elämämme synnyttää jälkeläistemme muistoissa? Toivottavasti se syntyy valittamisen ja murehtimiseen sijaan kiitoksesta joka johtaa meidät ymmärtämään Jumalan kaitselmuksen elämässämme.