Voiko sairaus pelastaa?

Minulla on korona-aikana on ollut korona-aikana tapana lukea hartauden ekteniassa rukous pandemian päättymisen puolesta. Siinä on viittaus kuningas Daavidiin, jonka tarkoitusta olen jäänyt usein miettimään. Rukouksessa sanotaan heti alussa: pysäytä tämä korona-pandemia, niin kuin kerran lopetit rangaistuksena asettamasi taudin kuningas Davidin aikana.

Jumala siis asetti Daavidille taudin rangaistuksena hänen synnistään. Daavidin psalmista 32 löytyykin tämä kohta:

Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni,

ruumiini riutui ja kuihtui.

Päivät päästään minä huusin tuskassani.

Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana.

Minun elämänvoimani haihtui

niin kuin kosteus kesän helteessä. 

Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan.

Synti riuduttaa ja kuihduttaa Daavidin. Helppo ymmärtää. Kuka tahansa meitä on tehnyt jotakin väärää joko tahallaan tai tahtomattaan, kärsii huonosta omasta tunnosta. Omatunto sairastuu ja me alamme oireilemaan. 

Miten tuosta tilanteesta pääsisi pois? Kaikkihan me sen tiedämme. Nöyrtyminen, tunnustaminen ja katuminen on se tie. Kun Daavid tunnusti syntinsä Jumala otti häneltä pois sairauden. Synnin taakasta vapauduttuaan hän taas pystyi elämään vapaana ja rohkeana, avoimena kohti uusia asioita. 

Olen monesti muistuttanut, ettei ihmistä aja kadotukseen se mitä hän on tehnyt vaan se osaako hän katua ja tehdä parannuksen. Ihmistä ei myöskään pelasta se onko hän tehnyt tarpeeksi hyvää vaan se että hän pyrkii tekemään, ei välttämättä edes parastaan, vaan tehdä hyvää: rakastaa, sääliä, armahtaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. - Jo aikomuksenkin Hän palkitsee, muistuttaa pyhä Johannes Krysostomos Pääsiäissaarnassaan. 

Tämä ei kuitenkaan ole meille helppoa. Sydämen kovuus ja ylpeys voivat estää katumuksemme. Monesti emme edes huomaa tehneemme pahaa. Vaikka ihminen jatkaisi tietään kohti tuhoa Jumala ei hylkää ihmistä. 

Vaikka ihminen hylkäisi Jumalan, ei Jumala hylkää ihmistä. 

Jumala on valmis käyttämään mitä tahansa keinoja siihen, ettei ihminen tuhoaisi itseään syntiä tekemällä. Tämän ajatuksen myötä voimme ymmärtää erään Suuren paaston Halleluja-liitelauselman kautta, jossa sanotaan: 

Lisää Herra heille pahuutta, lisää pahuutta maan kunniakkaille. 

Ajatuksena on se, että nämä maan kunniakkaat ajavat itsensä tuhoon pahuudessaan ja viimeisenä keinona rukoilemme heille pahuutta, jotta he huomaisivat tekevänsä väärin ja kääntyisivät taas katuen Jumalan puoleen. Sama ajatus siis kuin Jumalan asettama rangaistus kuningas Daavidille. 

Kuningas Daavid kertoo rukouksessaan, että kun hän kääntyi Jumalan puoleen ja tunnusti rikkomuksensa, hän sai anteeksiannon ja sairaus päästi hänet otteestaan. 

No, me tiedämme, että kun Daavid katui tekemäänsä syntiä ja tämän seurauksena syntyi koko kristinuskon keskeisin, koskettavin ja kaunein katumusrukous, psalmi 51. Siinä kuningas Daavid kertoo Jumalalle tehneensä aviorikoksen erään Batseban kanssa.

Mitä olisi tapahtunut, ellei sairaus olisi saanut Daavidia katumaan tekojaan? Ehkä hän olisi mennyt teoissaan yhä pidemmälle ja entistä pahempiin tekoihin. Jumala halusi katkaista tämän kierteen antamalla Daavidille sairauden, jotta tämä pysähtyisi hetkeksi. 

Syy sairauksien olemassaolosta liittyy olennaisesti siis syntiin. Sairaus ei ole Jumalan luomaan vaan Jumala voi käyttää syntiinlankeemuksen mukana tullutta sairautta myös ihmisen pelastamiseksi. Jumala ei tahdo ihmisen kärsimystä vaan että hän kääntyisi Luojansa puoleen samoin kuin tuhlaajapoika. 

Samoin kuin mistä tahansa synnistä, edellytys ihmisen parantumiselle on katumus ja parannuksen teko. Tuhlaajapojan kertomuksessa voimme helposti huomata miten sairaus nähdään vieraantumisena Jumalasta. 

Ajatus eli vahvana vielä Jeesuksen aikana, kun luemme Sokeana syntyneen evankeliumin kohdan, jossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta: ”kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?" (Joh, 9:2)

Jeesuksen vastaus toi hyvän näkökulman asiaan: "Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” (Joh, 9:3) 

Tämä vastaus avaa meille hyvän näkökulman sairauteen. Kun ihminen kääntyy sairastaessaan Jumalan puoleen, hän voi saada parannuksen. Jeesus nostaakin keskeiseen rooliin armon käsitteen. Jumala ei vain rankaise vaan hän antaa mahdollisuuden. 

Hiljalleen kirkon historiassa käsitys sairauden ja rangaistuksen välisestä suhteesta on jäänyt taka-alalle ja sairaus ymmärretään annettuna mahdollisuutena. Se miten suhtaudumme sairauteemme, mitä me teemme, kun tuska on sielussamme ja ruumiissamme, ratkaisee. Luotammeko Jumalan kaitselmukseen, osaammeko löytää sairauden keskellä katumuksen ja Jumalan apuun turvautumisen. Sairaus on osa tätä elämää, jonka kautta Jumalan pelastusteot voivat tulla meissä julki.  Sairaus on mahdollisuus sille, että Jumalan armo voi loistaa maailmassa.

Tuo Jeesuksen vastaus ilmaisee kauniilla tavalla Jeesuksen tuoman armon elementin. Yksikään ihminen ei ole paha, jota Jumala rankaisee sairaudella. Lähtökohtaisesti kaikki luodut ovat hyviä ja Jumala haluaa ilmaista heidän kauttaan rakkautensa luomakuntaansa kohtaan. Jokin kuitenkin estää Jumalaa toimimasta tässä maailmassa. Tuo este on vapautemme ja tuossa vapaudessa me saatamme päätyä syntiin ja siten sairastuttaa itsemme. 

Silti Jumala voi käyttää sairautta myös ihmisen pelastamiseksi, jos osaamme ymmärtää sen kilvoituksena. Jos ymmärrämme tuossa hetkessä, että kaikki on Jumalan säätämää ja antamaa. 

Apostoli Paavali toteaa toisessa Korinttilaiskirjeessään: Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: »Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.» (2. Kor 12.)

Voimmeko me sairauden kautta pyhittää oman elämämme? Ehdottomasti. Voi olla me tulemme kärsimään sairaudesta vuosia tai vuosikymmeniä.  Voi olla, että sairaus tulee olemaan osa elämäämme aina kuolemaan saakka. Näin meille useimmiten tapahtuu, kun tulemme vanhoiksi. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö Jumala voisi kaikkivaltiudessaan pelastaa meidät sairaudesta. Jumalan kaitselmus jää meille monesti tuntemattomaksi. 

Silloin me tarvitsemme samaa kärsivällisyyttä kuin halvaantunut mies Betesdan altaalla. Tässä me voimme rukoilla oman parantumisemme puolesta ja sen hetkellä me voimme kantaa rukouksia toistemme puolesta. 

Olemme jo voiton puolella koronan suhteen. Tartuntamäärät tulevat laskemaan ja syksyyn mennessä olemme saaneet rokotteet. Mitä sitten olemme oppineet?  

Se ainakin on varmaa että tämän pandemian jälkeen me opimme kunnioittamaan aivan yksinkertaisia asioita. Voimme kokoontua yhteen kirkossa, tavat toisiamme, koskettaa, halata, kunnioittaa suutelemalla, tuntemalla suitsutuksen tuoksun. Samalla me opimme toivottavasti myös kuuliaisuutta esivallallemme. Hygienian noudattaminen ja rokotuksen vastaanottaminen ovat lähimmäisen rakkautta ja huolenpitoa. Jos pahan hengen voima tässä maailmassa näkyy sairauksien kautta niin Jumala voi pelastaa meidät lääketiedettä hyväkseen käyttämällä.  

Siunattua Helluntain juhlaa meille kaikille! 

Kun rukoilette, sanokaa näin

Minulta on välillä kysytty, miksi käytämme rukouselämässämme valmiita rukouksia? Eikö riittäisi, että rukoilisimme omin sanoin? Miksi kirkossamme on tällainen perinne? 

Olen monesti vastannut, että kysymys on vähän sama kuin kysyisin miksi minun pitäisi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, kun voin kirjoittaa omianikin. Miksi kuunnella toisten säveltämiä sävellyksiä, kun voin itsekin tehdä omianikin. Miksi pitäisin seurata vanhoja ikonimaalauksen esikuvia, kun voisin maalata ihan omia ikonejakin? 

Toki voimme näinkin tehdä mutta luulen, että meiltä jää aikamoinen aarteisto huomaamatta. Kirkon useiden vuosisatojen hengellinen aarteisto on mittaamaton ja niin elävä että olisi sääli, jos se jäisi meiltä löytämättä. Sen elinvoimasta kertoo, kuinka se on kestänyt ajan patinaa mutta miten se tänäkin päivänä satojen vuosien jälkeen voi olla hyvinkin ajankohtainen. 

Tähän hengelliseen aarteeseen liittyy myös toinen lähellä oleva asia. Kysymys ei ole vain minusta ja sinusta vaan yhdestä ortodoksisen kirkon keskeisestä periaatteesta, perinteestä. Perinne on, paradosis, lahja, jonka me saamme edelliseltä sukupolvelta ja meidän tehtävämme on vaalia sitä arvonannolla ja siirtää tämä perinne seuraavalle sukupolvelle. Tämä on siis samaan aikaan meille sekä lahja että myös velvollisuus. 

Silti uuttakin luodaan. Luovuus on yksi Jumalan antamista lahjoista meille. Kaksi juuri kanonisoitua pyhäämme Johannes Valamolainen ja Sonkajarantalainen saivat omat ikoninsa ja jumalanpalvelustekstit. Uusia kirkkomusiikkisävellyksiä tehdään tälläkin hetkellä. Näitä tekstejä tai sävellyksiä ei kuitenkaan kirjoita kuka tahansa asiaan perehtymätön. Kirkollisen ilmaisun tulee sopia kirkon perinteeseen ja noudattaa ilmaisussaan ja sanamuodoissaan jo olemassa olevaa aineistoa. Jumalanpalvelus käyttöön tulevan aineiston tulee myös olla piispainkokouksen hyväksymää materiaalia. 

Me voimme olla turvallisin mielin, jos me seuraamme Kirkon yleisesti hyväksyttyä opetusta. Kuuntelemme kirkon opettajien kokemusta, joka perustuu taas aiempien pyhien kokemukselle. He ovat saavuttaneet korkean hengellisen aseman ja heidän viitoittamalla tiellään on turvallista kulkea. Me jatkamme tätä pyhän viisauden pyhien ketjua, kun me luemme valmiita rukouksia. Sama koskee niin jumalanpalveluksia, hengellistä kirjallisuutta kuin vaikkapa ikonimaalausta.

Evankeliumeiden valossa tilanne on mielenkiintoinen. Sen ajan ihmisten rukousperinteestä en uskalla paljoa sanoa mutta varmaa on se, että se pohjautuu juutalaisten tapoihin. Kokoontuminen synagogiin, jossa luettiin pyhiä kirjoituksia ja opetettiin niiden perusteella. Rukouksen olivat varmastikin perinteisiä juutalaisuuteen liittyvää perinnettä. Jeesuksen osalta tiedämme sen mielenkiintoisen hetken, kun opetuslapset pyysivät häntä kertomaan millä tavoilla heidän pitäisi rukoilla. Kerran, kun Jeesus oli ollut rukoilemassa, eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: »Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.» Jeesus sanoi heille: »Kun rukoilette, sanokaa näin. (Luuk. 11:1-2). Jeesus ei vastannut, että keksikää nyt jotakin vaan hän kehotti heitä rukoilemaan Isä meidän -rukouksen. 

Hengellisessä elämässä voi olla monta vaaraa ja ne voivat piileksiä niin pienissä yksityiskohdissa. Olemme monesti sokeita omille puutteillemme ja virheillemme. Saatamme monesti katumuksella luetella pikku syntejä ilman, että huomaamme hautovamme jotain paljon vakavampaa asiaa mielessämme. Kirkon omat rukoukset monesti paljastavat meissä olevia piileviä syntejä tai synnin alkuja. 

Monesti myös ajattelen, että meidän on syytä mukautua rukoukseen eikä rukouksia muokkautua meihin. Samalla tavalla kuin me mukaudumme kirkon opetukseen emmekä muokkaa kirkon opetusta mieleiseksemme. Rukous on opetusta, ja ehkä vieläkin enemmän se on viisautta. Rukouksen tarkoitus on ohjata elämäämme ja saada meidät näkemään itsemme sellaisina kuin me todella olemme. 

Nyt Suuren paaston alettua on hyvä hautoa mielessään pahan sijaan jotakin hyvää ja pyhää. Siihen sopi loistavasti niin Jeesuksen rukous kuin Efraim Syyrialaisen paastorukous. Jälkimmäinen on helppo opetella ulkoa kun riittävän usein toistaa sitä mielessään. Siunattua paaston aikaa kaikille! 

Rokotteet tulevat, mitä tehdä?

KRISTUS SYNTYY, KIITTÄKÄÄ! 

Siunattua Vapahtajamme syntymän juhlaa!

Tänä vuonna joulun odotus on näyttäytynyt kirkoissamme kovin yksinäiseltä. Jumalanpalvelukset on toimitettu ilman kirkkokansaa ja monella on varmasti ollut ikävä yhteisiin jumalanpalveluksiin. Joulun alla olemme kuitenkin saaneet ilouutisen, vuoden loppuun mennessä aloitetaan rokotukset koronaa vastaan. Toivotaan, että pääsiäiseen mennessä voisimme taas kokoontua yhdessä murtamaan leipää!

Koronarokotteet ovat siis tulossa ja osa meistä miettii kannattaako rokotetta ottaa. Miten me ortodokseina suhtaudumme esiin tulleeseen rokotekielteisyyteen? Koko kirkon olemassaolon aikana on ollut monenlaisia kulkutauteja ja olemme vuosisatojen kuluessa pyytäneet Jumalaa suojelemaan meitä niin tulelta miekalta muukalaisten, hyökkäyksiltä kuin kulkutaudeistakin. Me turvaamme kulkutautien keskellä Jumalaan mutta miten hän vastaa meille?

Vastauksena lyhyt kertomus. Eräs mies haaksirikkoutui myrskyssä ja jäi veneen päälle huutamaan apua. Paikalle tuli mies veneen kanssa ja tarjosi apuaan. Mutta haaksirikkoutunut ei halunnut nousta kyytiin, että kyllä Jumala hänestä huolen pitää kuten opetuslapsista myrskyävänä yönä järvellä. Kyllä tästä selvitään! Seuraavaksi paikalle tuli ohi kulkenut kalastuslaiva, joka kehotti miestä tulemaan kiireesti turvaan. Haaksirikkoutunut pysyi uskossaan lujana ja päätti ettei lähde toisuskoisten matkaan. Lopulta paikalla lähettiin pelastushelikopteri, joka pudotti pelastusköyden, koska vene oli jo osittain pinnan alla. Mies torjui avun ja huusi metelin keskellä, että jos hän kuolee, niin se on sitten Jumalan tahto.

Mies hukkui ja enkelit veivät hänet Jumalan luo. Siellä mies kysyi vihaisena Jumalalta, miksei tämä auttanut häntä? Jumala huokaisi syvään. -Minähän autoin sinua. Lähetin kolme miestä pelastamaan sinua mutta yhdeltäkään et ottanut apua vastaan.

Jumala on kanssamme, kuten Kristuksen lisänimi Immanuel merkitsee. Kun hätämme on suuri myrskyssä hän ojentaa kätensä ja haluaa vetää meidät turvaan. Mikä sitten on meidän velvollisuutemme? Toimia vastuullisesti toisiamme kohtaan. Rokote ei ole vain minun asiani vaan meidän yhteinen turvamme. Olen velvollinen suojelemaan perhettäni, ystäviäni, sukulaisia ja kaikkia ihmisiä lähelläni. Jumala harvoin toimii suoraan maailmassaan ja siksi hän tarvitsee meitä työtovereikseen. Siksi suosittelen vahvasti asettamaan toisen edun omani edelle ja ottamaan rokotuksen.

Ps. Muistithan että ehtoolliselle voi osallistua liturgioiden jälkeen kirkon ulkopuolella. Ehtoollisen jako aloitetaan liturgian päätyttyä yleensä noin klo 11:15, jos palvelus alkaa klo 10. Tervetuloa!