Kaksi kulkuetta

Käthe Kollwitz,
Mother with Dead Child, 1903

Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. 12 Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. 13 Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: "Älä itke." 14 Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!" 15 Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.

16 Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: "Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi." 17 Tähän tapaan Jeesuksesta puhuttiin kohta joka puolella Juudeaa ja kaikkialla sen ympäristössä.

Kun kuuntelet evankeliumia, niin kannattaa aina kysyä kolme kysymystä: kehen kertomuksen henkilöön minun pitäisi samaistua, mitä tämä kertomus kertoo Jumalasta ja mikä on evankeliumin ilosanoma. Tämän lisäksi tässä nimenomaisessa evankeliumissa on joitakin symbolisia kuvia, jotka tosin vastaavat aivan todellisia asioita mutta niiden takana voidaan nähdä syvempikin merkitys.

Nainin kaupunki oli pieni kylä, jonka ohitse Jeesus oli kulkemassa riemuitsevan joukon saattamana. Heitä vastaan tulee ulos kaupungista surusaattue. Nämä kaksi vastakkaista kulkuetta kohtaavat kaupungin portilla - toisessa iloa, armoa, uudistusta ja toisessa kuolemaa, surua, huolta tulevaisuudesta. Väkijoukko oli tämän surullisen lesken tukena, kun hän oli saattamassa ainoaa poikaansa haudan lepoon.

Sureva kaupunki ei jättänyt leskeä yksin vaan osallistui hänen suruunsa. Pojan kantaminen saattueessa tarkoittaa esirukouksia, joita seurakuntalaiset läheistensä puolesta kantavat. Me kaikki, jotka olemme toistemme puolesta esirukouksia kantaneet, tiedämme, että Jumala vastaa rukoukseemme. Emme saa aina sellaista vastausta kuin toivoisimme vaan paremman. Paras vastaus rukoukseen on sellainen, joka auttaa meitä jatkamaan elämäämme kilvoitellen ja rukoillen.

Mikä sitten oli tämä seurue, joka tuli Jeesusta vastaan? Se on kirkkomme. Kirkossa me kannamme esirukouksia niin elävien kuin kuolleidenkin edestä. Kirkossa me jaamme ja kannamme yhdessä surumme, huolemme ja ilomme. Kirkossa me kannamme toisiamme yhteisen rukouksen avulla ja olemme samassa veneessä toistemme kanssa.

Kuka minä olen tässä evankeliumissa?

Usein evankeliumin kertomuksessa on henkilö, johon lukijan odotetaan samaistuvan. Evankeliumin tarkoitus ei ole jättää meitä kertomuksessa ulkopuolisiksi, vaan kutsua kuuntelemaan ja tulemaan mukaan. Mihin henkilöön lukijan olisi samaistuttava tässä evankeliumissa? Helposti säälimme tätä leskeä, joka oli synnin vuoksi menettänyt pelottavan paljon elämässään, aviomiehensä ja ainoan poikansa. Niiden molempien, joiden oli määrä pitää huolta perheen äidistä.

Mutta luulen, että me olemme tuo synteihinsä kuollut poika. Meitä Jumalalle kuolleita tuhlaajapoikia on paljon ja me nämä pojat tuottavat suurta hätää äideilleen, jotka pahimmassa tapauksessa ovat menettäneet myös puolisonsa. Vaikka poika ei enää rukousta tuokaan Jumalan eteen, niin äidin kantama esirukous poikansa puolesta voi saada aikaan paljon. Se voi vaikka herättää kuolleet eloon.

Ja kun rukous nousee sydämestä ja hädästä, niin Herra pelastaa hänen sielunsa ja elämänsä kuolemalta aivan kuten tutussa psalmissa lauletaan:

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. (Ps. 103: 2,4)

Tämän evankeliumin ilosanoma meille on se, että Jumala on voittanut synnin ja kuoleman. Tämä voitto koskee meitä jokaista kaikkina aikoina. Me juhlimme tätä voittoa joka sunnuntai liturgiassa kun muistamme Jumalan ihmiseksi tulemista, kuolemaa, hautaa ja ylösnousemista kolmantena päivänä.

Mitä tämä evankeliumi kertoo Jumalasta?

Tämä evankeliumi kertoo meille Jumalasta, joka on valmis vetämään meidät kuolemasta elämään. Sellaisesta Jumalasta joka tuntee myötätuntoa meitä kohtaan ja on luonamme hädän hetkellä. Hän ei välitä syntisyydestämme, vaan tulee luoksemme ja aterioi kanssamme.

Tämä evankeliumi puhuu myös Jumalasta, joka tuntee sääliä ihmistä kohtaan. Lasaruksen haudalla syvä liikutus valtasi Jeesuksen ja hän itki.  Kun Maria tuli Jeesuksen haudalle pääsiäisaamuna hän sanoi Marialle haudalla, älä itke. Ilmestyskirjassa hän kertoo, kuinka kaikki kyyneleet kuivataan. 

Se mihin Jumala koskee, muuttuu eläväksi, terveeksi, puhtaaksi ja oikeaksi. Meidän ei pidä asettaa syntisyyttämme esteeksi kirkkoon tulemiselle, koska vain syntisinä me olemme kelvollisia Jumalan edessä. Vasta kun tämä sureva joukko tapasi Jeesuksen, he saivat jälleen maistaa elämää. Eikä Herra lakkaa tekemästä tätä samaa tänäkään päivänä. Sen vuoksi hän kutsui opetuslapset ja teki heistä ihmisten kalastajia. Apostolit eivät vetäneet enää elämästä kuolemaan, vaan pelastivat ihmisen kuolemasta elämään.

On äärimmäisen tärkeää, että me osaamme tunnistaa itsemme tästä Raamatun kertomuksesta. Kun kuulemme liturgian antifonissa nuo sanat Kiitä sieluni, Herraa, muistakaamme kuinka olimme synnin kuolettamia ja Herra herätti meidät. Ja kun me olemme jälleen herätetyt elämään, niin kulkekaamme taas hänen jäljessään, koska se tie vie meidät ikuiseen elämään.

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. (Ps. 103: 2,4)

Copy - Paste

Kuluneiden viikkojen aikana Marimekko on elänyt plagiointisyytösten kohteena ja yhtiö on ryhtynyt toimiin asian korjaamiseksi. Aikaisemmin plagioinnista puhuttiin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kohdalla kun hänen puheestaan löytyi viittaamaton lainaus toisen tekstistä. Koulutusmaailmassa käydään jatkuvaa taistelua myös plagiointia vastaan erityisesti opinnäytetöiden kohdalla. Ministeri Jari Wilen jäi aikanaan plagioinnista pro gradunsa kohdalla.

Pelkään, että tulevaisuudessa plagiointiongelma tulee kasvamaan. Me elämme tällä hetkellä isossa informaatiomurroksessa, jossa internet on helposti jokaisen käytettävissä ja siellä on valmiina tekstejä jokaisen käyttöön helpommin kuin koskaan aiemmin. Kirjoitetun tekstin työstämistä ja luomista kyllä harjoitellaan tämän päivän koulumaailmassa äidinkielen ainekirjoituksessa mutta muissa kouluaineissa esim. esitelmien teossa ”asiatekstiä” on helppo kopioida wikipediasta.

Sisällön merkitys on kasvanut nykymediassa mutta jos samaan aikaan vaaditaan tehokkuutta, nopeita tuloksia ja hyvää tekstiä niin kiusaus plagiointiin on aina olemassa.

Mitä plagioinnilla tarkoitetaan? Tässä kirjoituksessa tarkoitan plagioinnilla luvatonta lainaamista ja tuotteen omana esittämistä. Tässä Helsingin yliopiston Älä kopsaa -sivustossa asiasta enemmän ja tarkemmin. 

Onko ongelmamme samanlainen kuin Marimekolla?

Nikodemos Agioritis (k. 1809)

Marimekko on kärsinyt suuria imagohaittoja mutta miten asiat ovat omassa kirkossamme? Kuinka paljon me itse syyllistymme luvattomaan kopiointiin ja miten se ilmenee? Ensisijaisesti mahdollinen ongelma koskee erityisesti luovuutta vaativaa työtä. Jokaisessa työssä, jossa tarvitsemme tiedon soveltamista ja uuden näkökulman etsintää, on vaarana se, että etsimme aidan matalimman kohdan.

Ongelma kirkollisen aineiston plagioinnissa ei ole niin polttava kuin kansainvälisessä suunnittelufirmassa mutta plagiointi on plagiointia. Kirkollisesta aiheesta työtään tekevä ei aina saa taloudellista korvausta tai hyötyä työstään kuin joissakin tapauksissa mutta halu hyötyä ja menestyä löytyy monen ihmisen luonteesta. 

Toisekseen kirkollisen luomisen konteksti on erilainen kuin esim. Marimekolla. Me voimme ottaa kirkon yhteistä omaisuutta ja työstää sitä asiamme ja sanomamme levittämiseksi. Ainutlaatuisuuden vaatimus ei ole niin suuri kirkollisessa piirissä kuin kansanvälisellä muotialalla. Jos puhun ihmisestä Jumalan kuvana, niin jokaiselle on selvää, mistä olen ideani ottanut.

Kirjoittamalla ja muulla tavalla luomalla, me osallistumme ortodoksisen kirkon yhteiseen tarinaan. Sen vuoksi on kohtuullista omaksua aikaisempien opettajien ajatuksia ja lainata niitä omassa tekstissä. Mutta tarvitseeko tekijää mainita? Paljon ratkaisee se, millaisesta tekstistä on kysymys. Jos kirjoitan saarnan, niin en välttämättä mainitse kaikkia lähteitäni mutta jos kirjoitan tutkielman, se on ehdottomasti mainittava tai sitten lähdettä ei voi käyttää.

Mitä tieteellisemmästä tekstistä on kysymys, niin sitä enemmän vaaditaan lähteitä (väitöskirja vs hartauskirjoitus). Mitä kiistanalaisemmasta asiasta on kysymys, niin sitä suurempi vaatimus lähteiden esittämiseen. Jos väitän, ettei Johannes Krysostomos hyväksynyt Pietarin 2. kirjettä Raamatun kanoniin, niin kohtuullista kertoa, miten olen tällaiseen väitteeseen päätynyt. (Thomas Hopko väitti niin erässä podcastissaan.)

Uskollisuus perinteelle

Kirkkomme historia on äärettömän pitkä, teologeja on satoja, kai tuhansia. Tämän vuoksi on äärimmäisen harvinaista, että loisimme jotakin niin uutta, ettei kukaan olisi sitä aiemmin keksinyt. Erityisesti kun mietimme teologista ja hengellistä maailmaa.

Ortodoksiselle kirkolle on hyvin ominaista uskollisuus perinteelle ja sen takia meidän on nojattava kirkon opetukseen. Toisin kuin luovan alan teollisuudessa, teologiassa ei sinänsä luoda mitään ainulaatuisen uutta. Ja "mutta" tulee saman tien. Pelkästään vanhan toistamisella ei saavuteta mitään. Vaikka kirkon ydinasiat pysyvät samoina, niin silti meidän pitää aina kyetä löytämään ortodoksisuus uudelleen ja olemaan luovia sen perinnön kanssa, jonka olemme vaalittavaksemme saaneet. Vanhauskoiset ovat surullinen esimerkki vääränlaisesta rakastumisesta historiaan.

Mutta uskollisuus perinteelle ei tarkoita kehityksen pysähtymistä vaan elämistä omassa ajassamme. Tätä samaa ovat kaikki kirkkomme opettajat tehneet aina Paavalista Nikolas Kabasilakseen ja Alexander Schmemanniin. Meidän pitää ottaa aineisto haltuumme ja luoda siitä jotakin uutta. Kirkkomusiikissa kyetään usein hyvin tasapainoilemaan vanhan ja uuden musiikin välillä. 

Ikonimaalauksessa arkkikuvat ovat ikivanhoja mutta silti me tarvitsemme uusia ikonihahmoja, koska pyhiä ihmisiä kanonisoidaan koko ajan (esim. Maria Pariisilainen).  Rajat ovat melko tiukat ja niiden sisällä on pysyttävä. Silti molempien työssä on parhaimmillaan puhdasta luovuutta ja elämän herättämistä omassa työkohteessaan.

Loppujen lopuksi meillä on kirkon historiassa aika vähän omaperäisiä kirjoittajia, koska jokaisen jäljet ovat johdettavissa johonkin selitysperinteeseen ja teologiin. Maksimos Tunnustajan (k. 662) juuret löytyvät kappadokialaisisistä (300-luku) eikä Johannes Damaskolainenkaan (k. 749) kaikkea itse keksinyt.

Miten monin eri tavoin me voimme ”lainata”?

Mitä sitten plagiointi omassa piirissämme tarkoittaa? Selvin esimerkki papin kohdalla varmaankin on se, että otan netistä saarnan ja luen sen omanani. Muusikko säveltää uuden liturgian ja unohtaa mainita, että veisuissa käytettyjä sävelkulkuja löytyy säveltäjä Ivan Moodyn varhaisista sävellyksistä. Mutta entä ikonimaalauksen kohdalla: kirkon perinteeseen ei kuulu signeerata ikoneja. Annetaanko tässä kunnia Jumalalle ja merkitseekö se luopumista tekijänoikeuksista?

Me saatamme kopioida asioita kirkon sisällä ja tuomme kirkon sisälle muualla keksittyjä asioita. Kirkon varhaisina vuosisatoinen moni harhaoppi tuli kirkkoon tällä tavalla. Tänä päivänä moni hyvä asia on tullut seurakuntaan vaikka se onkin muualle keksitty. Luulisin, että kinkeriperinteellä ja ortodoksiapiireillä on yhtäläisyyksiä keskenään. Kristinoppileirimme ovat luterilaista perää ja kirkkomme on löytänyt siitä erittäin hyvän kosketuspinnan nuorten maailmaan. 

Samalla voidaan myös miettiä sitä, kuinka luovia kykenemme olemaan saamamme aineiston kanssa. Jos teen opinnäytetyötä ortodoksisen teologian laitokselle, niin saattaa vain olla niin, etten kykene luomaan mitään uutta synteesiä vanhasta opetuksista. Tyydyttävä lopputulos voi olla sekin että kertaamme vanhoja asioita. Tämä sama ilmiö on meille tutumpi enemmän tai vähemmän joidenkin saarnojen kohdalla. 

Raja sallitun ja kielletyn välillä

Kirkossamme on olemassa paljon yhteistä perintöä, joka on kaikkien käytettävissä. Raamatun kirjoitukset, rukoukset, veisut, dogmit, kanonit, perimätieto jne. Toki näitäkin tekstejä käyttäessä kannattaa mainita lähde, koska se auttaa lukijaa ymmärtämään eron oman ajattelun ja kirkon ajattelun välillä.

Nykypäivänä plagioinnin juuret ovat lyhyet pitkälti internetin takia. Puhdasta copy-pastea jokainen voi kyllä harjoittaa mutta lukija saattaa huomata tämän helposti. Jokaisella kirjoittajalla on oma tapansa ilmaista asioita ja jos tämä ilmaisu poikkeaa paljon totutusta, niin plagiointi on melko helppo havaita. 

Olennaista koko kysymyksessä on se, ilmoitammeko lähteitämme ja annammeko kunnian sille, jolle se kuuluu. Toki kaikesta kunnia Jumalalle mutta jonkinlaiset tekijänoikeudet ovat kuitenkin olemassa.

Yksi sormi osoittaa sinua ja loput minua

Olenko itse syyllistynyt plagiointiin? Toivottavasti en mutta luen paljon toisten juttuja ja yritän kehitellä toisten ajatuksia eteenpäin. Huomaan usein, ettei kaikkia hyviä aiheita, joita toisen tekstissä löytyy, kehitellä sen ihmeemmin. Toisaalta olen huomannut, että jos kehittelystä ei tule mitään niin hylkään aiheen tai jätän sen hautumaan. En siis välttämättä koe luovani mitään uutta, vaan enemmänkin tuon esille tai kokoan uudelleen kirkkomme opettajien ajattelua. Usein siihen liittyy myös kirkon ajattelun rajojen kokeilua. Välillä mietin paljonkin sitä, että voiko näin sanoa ja mennäänkö nyt jo opetuksen ulkopuolelle.

Hengelliseen perinteeseen kuuluu mielestäni se, että opiskelemme ja elämme hengellistä elämää, jotta voisimme tulla osaksi kirkon suurta tarinaa, traditiota. Tämän tiedon omaksuminen merkitsee sitä, että olemme ottaneet se osaksi omaa elämäämme.

Olen tässä blogissa luopunut tekijänoikeuksista. Minusta tällä hetkellä tekijänoikeuksista pidetään kiinni liian vahvasti. Etenkin kirkon elämässä omia oikeuksia tärkeämpää on muistaa se, että olemme lahjaksi saaneet, joten lahjaksi myös antakaamme. Koen, että saan omasta kirjoitustyöstäni palkkion silloin, kun joku käyttää sitä tai herättää ajatuksia. Ehkä me lopulta kuitenkin joudumme päätymään, siihen mikä lopulta on tärkeintä? Tehdä se Jumalan kunniaksi. 

Yleinen pappeus ja yhteinen seurakuntamme

Suomalainen yhteiskuntamme muuttuu nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Nokian puhelinosuus myytiin ulkomaille, metsäteollisuus ei ole kuin muisto entisestä ja laivateollisuus on suurissa vaikeuksissa. Nämä rakennemuutokset pakottavat muuttamaan miettimään yhteiskuntaamme uusiksi. Monet kunnat ovat jo aloittaneet palveluiden ja toimintojensa uudelleen mitoittamisen ja irtisanomisia on luvassa paljon lähivuosina. Samoin myös seurakunnat ovat hyvin riippuvaisia suuryhtiöiden menestymisestä yhteisöverojen ja irtisanottujen työntekijöiden kautta. 

Paikalliset seurakunnat ovat jo supistaneet toimintaansa paljon mutta lisää on tulevaisuudessa tulossa. Tällä hetkellä yritetään keskittyä vain ydintoimintoihin ja yhä suurempi vastuu on siirtymässä tavalliselle seurakuntalaiselle. Tämä on hyvä asia, koska se tuo meitä entistä lähemmäs varhaiskirkon tapaa toimia ja se vastuuttaa meitä elämään kirkkomme opetusta. Emme ole enää passiivisia vastaanottajia vaan aktiivisia toimijoita. 

Olen varma, että tulevaisuuden suuri muutos on nyt käynnissä. Voisiko sähköinen ja sosiaalinen media auttaa meitä tässä uudessa tilanteessa, ja voisiko se itse asiassa auttaa meitä ymmärtämään koko kristinuskoa uudella tavalla? 

Isä Mikael Sundkvist kirjoitti viimeisimmässä Analogissa pyhäkkökeskeisyydestä. Isä Mikael nostaa hallinnollisen seurakunnan rinnalle paikalliset kirkot, joiden ympärille rakentuvat eukaristiset yhteisöt. Tämä on varmasti jo nyt nykyinen tapa ajatella osallistumista seurakunnissa. Toisaalta samaan aikaan on nähtävissä se, ettei seurakuntarajat sido kirkossa kävijöitä. Ihmiset vierailevat eri seurakuntien kirkoissa ja ovat valmiita menemään kauemmaksikin praasniekoille ja ehtoolliselle. Voisiko tämän pohjalta nähdä myös uusia tapoja siihen, kuinka eukaristinen yhteisö muodostuu?

Kolme pappeuden määritelmää

Ortodoksinen kirkko on tähän mennessä ollut hyvin pappisvetoinen yhteisö. Tämä varmaankin liittyy käsitykseemme pappeudesta, joka tulkitaan melko eri tavalla kuin luterilaisuudessa. Luterilaisessa kirkossa maallikkopappeutta on viety jo niin pitkälle että maallikko voi ottaa myös katumuksen vastaan toiselta seurakuntalaiselta ja siihen liittyvä anteeksianto on silloin myös pätevä. Mutta ortodoksinen kirkkokin antaa suuren arvon myös yleiselle pappeudelle vaikka harvoin siitä puhummekin.

Kallistos Ware totesi artikkelissaan Royal Priesthood and Ministerial Priesthood seuraavaa. Kirkossamme on vain yksi pappi, Kristus. Samaan aikaan jokainen ortodoksi omaa itsessään Jumalan kuvana pappeuden. Kolmanneksi, osa meistä on vihitty papeiksi, hoitamaan pappeuden sakramenttia. Jokainen näistä kolmesta väittämistä on totta ja perusteltavissa niin Raamatun kuin ortodoksisen kirkon teologiankin kautta. Mutta osaammeko ja ymmärrämmekö käyttää tätä lahjaa kirkossamme? Diakoniassa tähän on jo päästy ja jonkinlaisia askeleita on otettu myös maallikkojumalanpalveluksissa.

Sosiaalisen media: jakaminen ja osallisuus

Etenkin sosiaalisessa mediassa jakaminen on ollut pitkään päivän sana. Ihmiset jakavat kokemuksiaan ja luovat tämän kautta yhteisöllisyyden tunnetta. Kirkkomme on aina ollut luonteeltaan yhteisöllinen. Suurin arvo jumalanpalveluksessa syntyy siitä, että koemme asioita yhdessä ja jaamme sen armon, jonka Jumala Pyhän Hengen kautta vuodattaa päällemme.

Tämä vaikuttaa myös kirkkomme pelastuskäsitykseen. Kirkkomme opetuksen mukaan kukaan ei pelastu yksinään vaan me pelastumme yhdessä tai sitten emme. Tertullianus (k. 230) kiteytti tämän toteamalla: Unus Christianus, nullus Christianus, ihminen ei yksinään voi olla kristitty. Toisin sanoen me pelastumme toisen ihmisen kautta, emme yksinämme. Me emme siis omaa itsessämme pelastusta vaan pelastus jaetaan toisen ihmisen kanssa.

Myös osallistuminen ja osallisuus kuuluvat tämän päivän tapaan ajatella ihmisenä olemista. Me luomme kristillistä todellisuutta yhdessä ja itse, sen sijaan, että odotamme kaiken tulevan meille ylhäältä annettuna. Ortodoksi.net on tehnyt hienoa työtä ortodoksisen uskomme popularisoinnissa ja hyvän ja oikean tiedon levittämisessä. Wikipedia-alustalle rakennetussa sivustossa on erityisenä etuna ennen kaikkea se, että se on yhteisöllinen ja jokainen kirkon jäsen voi kantaa oman talenttinsa kirkon hyväksi.

Internet antaa todella paljon vaihtoehtoja niin seurakunnille kuin yksittäisille jäsenillekin. Kirkkokuntamme elää murrosvaihetta etenkin internetin ja uusien medioiden käyttöönotossa. Moni meistä on tottunut maailmaan, joka on verkossa, mutta hyvin paljon meillä on edelleen ihmisiä, jotka ovat vasta myöhemmällä iällä alkaneet elää internet-maailmassa. Ja tämä näkyy mm. eri seurakuntien nettisivuilla ja niiden hyväksikäyttämisessä.

Seurakuntalaiset seurakunnan rakentajina

Monesti odotamme seurakunnan järjestävän meille asioita mutta voisimmeko myös itse olla ideoimassa tapahtumia? Olen itse hyvin kangistunut kaavoihin ja seuraavat ehdotukseni kaikki ovat kuulleet jo ennenkin mutta kerron ne esimerkkeinä. Seurakuntalaiset voisivat loistavasti järjestää oman seurakuntansa puitteissa runsaasti erilaisia tapahtumia, joissa ihmiset voisivat jakaa omaa ortodoksisuuttaan muiden seurakuntalaisten kanssa. Lastenleirit, perheleirit, nuorten illat, toimintapiirit, erilaiset tapahtumat ja riehat, näyttelyt, vierailut ja tutustumiskäynnit.

Mutta kai nykyään voisi olla myös muutakin? Internet ja sosiaalinen media antaa meille huikeat mahdollisuudet tehdä asioita, joita parikymmentä vuotta sitten ei ollut mahdollista. Entä maallikkojumalanpalvelukset? Olisi varsin luontevaa ja ortodoksista lukea yhdessä aamuisin aamurukoukset ja toimittaa tyhjissä kirkoissamme myös ilman pappia akatistoksia, Jeesus-rukouspalveluksia ym. Ristisaattoja tehdään meidän aikanamme todella vähän. 

Viimeisimmässä Analogissa Jaakko Olkinuora esitti jumalanpalvelusten lisäämistä seurakunnissa ja ajatus on hyvä. Jottei kaikki olisi kiinni vain papistosta, niin tässä kohden erityisesti maallikkopalvleuksilla voisi olla paljon annettavaa. Yhdellä lukijalla ja kanttorilla/esilaulajalla päästään jo hyvin pitkälle.  

Mitä muuta?

Äiti Kristodulin blogissa kerrottiin v. 2008 yhteisestä Jeesuksen rukouksesta. Tämä on myös erittäin mielenkiintoinen tapa kerätä kirkkomme aktiivisia rukoilijoita ajallisesti yhteen. Toimiiko vastaava edelleen tai pitäisikö se herättää uudelleen henkiin? 

Olisi mielenkiintoista tutustua seurakuntaisen kirjoittamaan hengelliseen päiväkirjaan. Tämän lisäksi erilaisten hengellisten ja kirkollisten kokemusten jakaminen olisi mielenkiintoista. Tätä voisi tehdä myös valokuvaamisen kautta, kuten näissä kuvagallerioissa. Tässä Mikko Juneksen kuvakirjasto sekä Martti Malisen vastaava kokoelma . Näiden lisäksi meillä on monenlaisia muita taitoja, joita voisi hyödyntää myös lähimmäistemme auttamisessa ja diakoniatyössä.

Voisiko ikonimaalauksessa ja muuten visuaalisesti lahjakkaat ihmiset tehdä jotakin työtä seurakunnan tai uskonnon opetuksen elävöittämiseksi? Perinteisesti ikonimaalauspiirit ja näyttelyt ovat hyvä näyteikkuna kirkkomme elämään. Samoin kuin kirkkokuorot, jotka ovat tehneet esittelytyön lisäksi myös hyväntekeväisyyttä konserttien kautta.  ONL julkaisu kirkkomme ensimmäisen kuvakirjan liturgiasta, mutta lisää vastaavanlaisia mahtuisi paljon. Etenkin nettiversiona. 

Mikä tämä postaukseni tarkoitus on? Haluan, ettei seurakuntiemme toiminta olisi niin sidoksissa pelkästään papistoon tai seurakunnan työntekijöihin. Toisekseen haluan rohkaista ihmisiä tekemään asioita seurakunnassa ja siten löytää syvempi suhde omaan kristillisyyteen. Kolmanneksi haluan, että ihmiset miettivät tässä muuttuneessa maailmassa uudelleen mitä kristinusko ja ortodoksisuus ovat. Ydin ortodoksisuudessa tulee aina olemaan sama mutta ulkoiset muodot muuttuvat väkisinkin.