- Epilepsia harvoin itsessään on vaarallinen mutta kohtausten ennalta-arvaamattomuus tekee siitä kohtalokkaan, valottaa neurologian erikoislääkäri asiaa.
Juhannusaattona poika sai kohtauksen suvun kesämökillä n. klo 21 aikaan ja kaatui nuotioon. Pojan isä oli ollut saunaa lämmittämässä ja äiti valmistelemassa ruokaa. Sisko oli liiterissä hakemassa lisää puita puugrilliin. Heidän toimensa päättyivät kuitenkin pian kovaan huutoon ja he näkivät poikansa makaamassa osittain nuotion päällä. Vanhemmat soittivat hätäkeskukseen ja sieltä lähetettiin ensihoitoyksikkö mökille. Kohtaus kesti tällä kertaa noin minuutin ja nuo minuutit tuntuivat kestävän tunneilta.
- Kun olimme menossa palovammayksikköön, voimani loppuivat. Istuin taukopaikalle ja näin kuinka äidin silmistä valui kyyneleitä. Lohdutin äitiä, että kyllä me pian taas jaksamme jatkaa, sisko kertoo.
Vanhemmat kertoivat kokeneensa jo aiemmin kauhunhetkiä, kun poika oli laiturilla ollessaan saanut kohtauksen ja kaatunut matalaan rantaveteen. Ainoastaan vanhempien pikainen apu oli pelastanut hänen henkensä. Sairaus itsessään tuskin olisi poikaa tappanut mutta kohtauksista seurasi jatkuvasti hengenvaarallisia tilanteita, joita ei pystytty ennakoimaan.
- Olin niin väsynyt näihin jatkuviin vastoinkäymisiin, voimani olivat loppuneet niiden edessä, kertoo äiti. Päätin yksinkertaisesti luovuttaa. Ja se auttoi. Kun en itse yrittänyt selviytyä tästä vaan jätin kaiken ristin juurelle, niin taakka sydämessäni keveni.
Liturgian jälkeen outo rauha täytti heidät ja tuntui, että jokin oli muuttunut kun he palasivat kotiinsa. Mennessään Mikkelin keskussairaalaan tapaamaan poikaansa, rauhan tunne kasvoi. Poika tuntui rauhallisemmalta ja eloisammalta. Ikäänkuin jokin raskas möykky oli lähtenyt perheen elämästä. Tuosta sunnuntaipäivästä on kulunut nyt neljä vuotta eikä kohtauksia ole enää tullut.
- Tunnen vahvasti että sula hyvyys ja laupeus seuraavat perhettämme äiti mukailee tuttua psalmia (Ps. 23:6). Toivon, että osaisimme pitää tämän ihmeen aina mielessämme emmekä koskaan ikäänkuin tottuisi siihen, äiti kertoo.
Evankeliumeiden tarinat eivät ole menneiden muistelemista vaan pelastavien tapahtumien uudelleen elämistä. Kun me mietimme näitä kertomuksia ja niin voimme usein löytää niistä erilaisia merkityksiä omaan elämäämme. Epilepsia koskee vain harvaa meistä mutta voimmeko nähdä itsessämme jonkun toisen sairauden tai ongelman joka toteutuu elämässämme säännöllisesti (kuunvaiheiden mukaisesti). Uskon ja oikean rukouksen kautta me voimme saada armosta vapauden tästä vaivasta ja siten meistä tulee osa suurta kertomusta.
Meidän ei tarvitse taistella Saatanaa vastaan omilla voimillamme vaan Jumalan voimaan tukeutuen. Kristus on ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut pahan ja antanut meille voiton Saatanasta. Sen merkkinä meille on katettu juhlapöytä ja avaimet on annettu haltuumme. Rukoilkaamme toistemme puolesta että saisimme edes sinapin siemenen verran uskoa!
Olen pahoillani, mutta tämän kirjoituksen lukemisesta tuli huono olo. Liikkeellä on ollut rahastavia saarnamiehiä, jotka lupaavat ihmeparantumisia ja jopa kuolleista herättämisiä - Jumalan nimessä tietenkin.
VastaaPoistaOn totta epilepsiastakin voi parantua, käsittääkseni lapsuuden epilepsia on sellainen sairaus, mutta monella ihmisellä epilepsia on sairaus, johon on sopeuduttava ja joka onneksi pysyy lääkkeillä kurissa, kunhan sopiva hoitotasapaino löytyy.
Pidän suorastaan vaarallisena sitä, että vakavasti sairaille ihmisille annetaan perusteettomia toiveita ihmeestä ja,jotkut jättävät lääkityksen ottamatta, luullessaan ihmeen tapahtuneen.Seuraukset voivat olla sekä mielenterveydelle, että fyysiselle terveydelle hyvin surullisia.
Mietin myös, että mikä ihmiselle riittää. Kuinka suuria ihmeitä ihminen tarvitsee uskoakseen ihmeisiin. Elämä on sinässään ihme, mitä vielä vaadimme? Ihmisen on hyvä kääntyä huolissaan Jumalan puoleen, mutta ihmettä ei pitäisi toivoa. Meidän pitäisi luottaa Jumalaan enemmän ja jättää huolemme hänen haltuunsa.
Anteeksi.
Kiitos tästä rohkeasta kommentistasi! Hyvä,että haastat pohtimaan asioita ja tuot esille näitä vaikeita asioita. Tätä kautta me pääsemme varsinaiseen aiheeseen.
VastaaPoistaDavid Herzokin vierailu taisi toimia tämän kommentin pohjana. Hänhän tuli suureen mediahuomion keskellä Helsinkiin parantamaan sairaita ja mahdollisesti jopa herättämään kuolleita. Ortodoksien kanssa sillä on tuskin mitään tekemistä.
Meidän ei pidä asettaa uskoamme ja lääketiedettä vastakkain. Kyse ei ole joko lääketiede tai uskomme - tilanteesta vaan sekä lääketiede että uskomme. En ole koskaan kehottanut potilaita lopettamaan lääketieteellistä hoitoa tai lääkitystä ja heittäytymään Herran haltuun. Päinvastoin. Olen ohjannut ihmisiä eri lääkärien vastaanotoille, jos olen nähnyt heidän sairastavan ruumiin tai mielen sairauksia. Kaikki muu on ehdottoman vastuutonta ja vierasta kirkkomme opetukselle.
Uskolla toki on suuri merkitys sille, että me jaksamme uskoa parantumiseen, kestää kipua, karkoittaa epätoivoa ja sopeutua omaan heikkouteemme. Ilman uskoa ja toivoa, me olemme heikoilla sairautemme kanssa. Siksi kannattaa pyytää pappia vierailemaan sairastavan luona aina kuin mahdollista.
Koko lääketiede on kirkon ajattelun mukaan Jumalan lahja ihmiskunnalle ja Pyhän Hengen vaikutus näissä tieteen edistysaskeleissa on aina ollut kiitoksemme aiheena. Jumala vaikuttaa meidän lääkäreidemme ja lääkkeidemme kautta. Mutta tässä ehkä on hyvä muistaa kertomus kymmenestä spitaalisesta, muistammeko me kiittää Jumalaa näistä parannuksen lahjoista?
Eikä parannus aina tarkoita vain sitä, että me vapaudu me sairaudestamme. Useammin se voi tarkoittaa sitä, että me opimme elämään oman sairautemme kanssa, hoitaman sitä ja näkemään siinä myös Jumalan johdatuksen kohti pelastusta. Tässä, kuten sanoit, on jo ihmettä kerrakseen!
Kyllä kuitenkin omassa ajattelussani Jumala on kaiken Luoja, hänen hallinnassaan on kaikki, hän on Kaikkivaltias. Ellei hän kykenisi poistamaan ja parantamaan sairauksia, kuinka hän voisi muuten olla ylösnousemus ja elämä, meidän toivomme ja turvamme.
Anteeksi oma epäselvyyteni alkuperäisessä kirjoituksessa ja kiitos tästä kirkastuksesta!
Minä voin kertoa jotain, mikä on sama tarina kuin tässä, mutta totta. Tämä tapahtui minulle pari viikkoa sitten. Sairastan luustoon metastoitunutta rintasyöpää. Tähän syöpään kuuluu se, että minulla on välillä kipuja. Luiden pinnalla on "kasvua", joka saattaa painaa hermoja ja aiheuttaa särkyä tai vihlontaa. Sytostaattihoidot pitivät nämä kivut aika mukavasti poissa, mutta eivät kokonaan — syön myös kipulääkkeitä.
VastaaPoistaOnneksi särkylääkkeet ovat toistaiseksi auttaneet kohtalaisen hyvin enkä ole tarvinnut vahvempia opiaatteja (niitäkin minulla kyllä on, mutta yritän niitä välttää). Pari viikkoa sitten iltayöstä kumminkin minulla alkoi särkeä toista munuaista. Kipu vain yltyi yön tullessa enkä voinut ottaa lääkkeitä enempää myrkytysvaaran takia. En pystynyt nukkumaan, kiemurtelin ja vääntelehdin, kun en löytänyt millään helpottavaa asentoa, minua itketti, rukoilin ja valitin. Tiesin, että voin aina soittaa sairaalaan syöpäosastolle ja he määräisivät minut päivystyspolille, mutta siellä olisin sitten maannut kipuineni monta tuntia turhissa tutkimuksissa — lääkkeitähän he eivät uskaltaisi minulle antaa kipuun ennenkuin kaikki "normaalit" syyt olisi karsittu tutkimuksissa pois (flunssat, munuaistulehdukset ja sen semmoiset).
Sitten rukoilin, ihmettelin Jumalalle ja Jeesukselle sitä, miksi tämä kova kipu ei voi lähteä minusta, vaikka tiedän, että Hän pystyy sen minusta pois ottamaan. Ja ihmettelin, miksi minun uskoani täytyy näin koetella, miksi Jumala sallii minuun tämän kivun. Että vaikka Jeesus on luvannut, että jokainen rukous kuullaan ja että kun jotain ihminen hädissään pyytää, niin se hänelle annetaan ("Anokaa, niin teille annetaan" ja "vaikka hän ei nousekaan antamaan hänelle sentähden, että hän on hänen ystävänsä, nousee hän kuitenkin sentähden, että toinen ei hellitä, ja antaa hänelle niin paljon, kuin hän tarvitsee.") Enkä kuitenkaan saanut vastausta. Rukoilin, että miksi minun täytyy kyseenalaistaa uskoni näin, miksi aina on niin, että tapahtuu se todennäköisin (siis ettei tapahdu mitään) eikä se, mikä olisi ihmeellistä (että kipu katoaisi)? Että miksi minä en voi edes odottaa, että minua autettaisiin, enhän ehkä ole saanut oikeasti apua ennenkään vaan vain luulotellut tai halunnut uskoa saaneeni, jne. jne. jne. Ja itkin kaiken turhuutta ja tyhjyyttä ja kipua, sitten sitä, että jotenkin tiesin, että minua viedään nyt väkisin tämän epäuskon tyhjyyden päälle, jotta lakkaisin uskomasta, että paha on saamassa otteen. Sanoin, että "tapahtukoon Sinun tahtosi, mutta kun..."
Lopuksi, aamuyöllä, olin jo niin väsynyt, etten enää jaksanut rukoilla, anoa, kapinoida, surra, en mitään. Sitten vain tajusin, että en jaksa, en pysty. En pysty uskomaan, en pysty rukoilemaankaan, saati että pystyisin vakuuttamaan Herran siitä, että uskon että Hän pystyy minut parantamaan ja viemään kivun pois. Minä vain huokasin, että "olkoon sitten, Sinun tahtosi on että minua sattuu."
Sitten nukahdin. Kun heräsin pari tuntia myöhemmin, oli vielä varhainen aamu, Minua ei sattunut, kipu munuaisessa oli poissa. Eikä se ole tullut takaisin.
Jotenkin ymmärrän tämän. Minun suuri ongelmani on ylpeys, ylpeyden henki. Tämä oli jonkinlainen opetus tai neuvo siitä, miten minä en omalla rukouksellani voi vaikuttaa yhtään mitään, se olisi minun tekoani eikä Jumalan. Että vasta sitten kun todella nöyrryn, niin sitten jotain tapahtuu. Eikä se ole sitä, että "osaan" nöyrtyä, sehän olisi taas omaa tekoani, vaan se on jotain muuta. Antautumista?
Kunnia Jumalalle tuosta lohdutuksesta ja kiitos tämän kokemuksen jakamisesta!
PoistaTulevana sunnuntaina vietämme pyhän Ristin juhlaa. Tämä kokemus kuvaa hyvin tuota kärsimyksen ja voittamisen teemaa ja se avaa konkreettisella tavalla uskomisen, kärsivällisyyden ja lohdutuksen merkitystä elämässämme.
Voimia ja kestävyyttä kilvoitukseen!
Minulla kohtaukset pois Aivoinfraktin jälkeen.Kuitenkin lääkkeet kumpaankin on ikuiset.Kirkko on vain rakennus joka oli ennen luonto ja on myös nyt.
VastaaPoista