Tulevan sunnuntain evankeliumissa kuulemme kertomuksen, jossa Kristus paransi kaksi sokeaa miestä. (katso tästä Matt. 9:27-35)
Näkövammaisten keskusliiton mukaan Suomessa on arviolta 80 000 näkövammaista ihmistä. Heistä sokeita on noin 10 000 ja loput eri tavoin heikkonäköisiä. Enemmistö meistä omaa normaalin näkökyvyn ja perustilaltaan melko terve. Tuskin monikaan meistä tänään on kiitollinen siitä, että meillä on kyky nähdä, kuulla maistaa, koskettaa, puhua tai olla terve.
Hyvät teot, joita Jumala on meille suonut, voivat olla huomattavasti suurempia kuin sokeuden parantaminen. Olemme ehkä parannusihmeen sijaan selvinneet kuolettavasta sairaudesta, henkeämme tai terveyttämme uhkaavasta onnettomuudesta tai läheisen menettämisestä. Kertomuksessa kymmenestä spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään Jumalaa parantumisesta (Luuk.17:12-19).
Jokainen sairaalaan tuleva ihminen uskoo olevansa sairas ja sen takia pyytää lääkäriltä apua. Kun me tulemme kirkkoon, niin pyydämmekö me sielujen lääkäriä hoitamaan sairauttamme vai olemmeko fariseuksia, jotka ylpeilevät omasta hyvydestään (Luuk. 18:10-14)? Ylpeillessämme me menetämme publikaanin nöyryyden ja joudumme lähtemään kerta toisensa jälkeen tyhjän käsin. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. (Matt. 9:12).
Liturgia koskettaa sieluamme ja sydäntämme erityisellä tavalla, silloin kun me olemme avoimia sille ja todella tarvitsemme Jumalan apua elämäämme. Jokainen liturgia on ainutlaatuinen kiitosuhri ja saatamme joskus nukahtaa Jumalan valtaistuimen edessä. Haluammeko apua ja tunnemmeko me tarvitsevamme sitä? Tuhlaajapojan kertomuksen mukaan rakastava isä odottelee meitä kotiportillamme.
Mikä saisi meidät sanomaan Kristukselle kuin nuo kaksi sokeaa miestä: Armahda meitä, Daavidin Poika! Paranna meidät, pelasta meidät, molemmat merkitsevät samaa asiaa. Parannuksen ja pelastuksen voimme löytää vain heräämällä todellisuuteen. Katumus on lahja ja se merkitsee elämän täyskäännöstä ja oman elämämme hylkäämistä. Syntinen luontomme ei halua luopua omasta itsestä ja sen vuoksi kilvoittelu on niin vaikeaa. Ehkemme me halua sitä sisimmässämme, koska olemme tottuneet oloomme ja viihdyimme siinä.
Hengellisestä unesta herääminen voi olla raskasta mutta se on ainoa tie parannukseen. Kahden sokean miehen mielessä tuo herääminen synnytti hengen hedelmän, joka purkautui tunnustamalla Herramme Messiaaksi: Armahda meitä, Daavidin Poika!
Onko ortodoksisen kirkon uskolla ja pyhällä traditiolla merkitystä yhteiskuntamme arjessa? Pohdin nykypäivän haasteita ja ilmiöitä ortodoksisen Kirkon ihmiskuvan ja muuttumattoman tradition näkökulmasta.
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Nukahduksia ja heräämisiä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti