Uuden vuoden kynnyksellä

Aika menee vääjäämättä eteenpäin ja taas on yksi armon vuosi takana. Aika on Jumalan antama lahja meille ja jokainen päivä on varattu parannuksen tekoon. Olinko kuluneen vuoden arvoinen ja teinkö kaiken sen mitä minulta odotettiin? Tuskin monessakaan mielessä. Rohkaisuna lienee se, että olen saanut vielä mahdollisuuden jatkaa tätä vaellustani ja jokapäiväisen yrityksen ja jokailtaisen katumuksen kautta voin haparoiden hakea oikeaa tietä.

Tänä vuonna tutustuin vanhus Porfyriokseen (k. 1993) ja hän avasi monta solmua sisältäni. Hänen vilpittömyys, suoruus, valoisuus ja laupeus ovat tehneet vahvan vaikutuksen moniin lukijoihin ja sen vuoksi hänen kirjansa "Rakkauden haavoittama" on hyvin rohkaiseva ja innostava kirja jokaiselle kilvoittelijalle ja rukoilijalle. Tiedän monen ihmisen elämän muuttuneen tämän kirjan myötä ja vihdoin löytäneen tien kohti pelastusta.

Tämän lisäksi sain perehtyä myös pyhän Johannes Kronstadtilaisen elämänkertaan ja opetuksiin. Etenkin papeille Johanneksen elämä on esimerkillinen, koska hän ennen kaikkea oli seurakuntapappi ja kulki pyhityksen tietä melko samanlaisessa arjessa kuin mekin. Päällimmäisinä asioina mieleeni jäi hänen heittäytymisensä rukouksen maailmaan ja syvä rakkaus eukaristiaa kohtaan. Lämpimät kiitokset molempien kirjojen kääntäjille!

Oman aikamme pyhien elämään on hyvin antoisaa tutustua. Heidän kohdatessaan tämän päivän haasteita voimme todella nähdä, miten myös oma aikamme tuottaa pyhiä ihmisiä ja miten jumaloitumisen tie ja Pyhän Hengen lahjat ovat edelleen vahvaa todellisuutta tänä päivänä. Siksi olen blogissani kiinnostunut ortodoksina olemisesta tänään ja pyrkinyt kirjoittamaan uskosta tämän päivän Suomessa.

Olen tänä vuonna saanut tämän blogin kirjoittamisen myötä paljon uusia tuttuja. Erityisesti iloitsen jokaisesta uudesta ja vanhasta hengellisestä lapsesta, jotka jakavat kanssani onnistumisiaan, pelkojaan, kokemuksiaan ja löytämiään hengellisiä aarteitaan. Olemme käyneet paljon kirjeenvaihtoa ja etsineet ratkaisuja erinäisiin tilanteisiin. He ovat kanssakulkijoitani tällä valoisalla tiellä vaikka sielun vihollinen kaikkensa tekeekin estääkseen hyvän toteutumisen.

Hengellinen elämä on mahdotonta pidemmän päälle ilman rippi-isää. Oma rippi-isäni muutti eläkkeelle jäämisen jälkeen toiselle paikkakunnalle ja olen hakenut uutta rippi-isää. Tilanne on harmittanut ja vaivannut. Toivottavasti jokaisella meillä on turvanaan pappi, joka ottaa vastaan katumuksemme, ohjaa hengellisellä matkalla ja rohkaisee vaikeina aikoina. Ortodokseja on Suomessa vähän mutta ortodoksipappeja suhteellisen paljon, joten aikaa papeilla on verrattuna esim. luterilaiseen kirkkoon.

Kulunut vuosi on ollut seurakuntatyön kannalta hyvin rikas ja antoisia. Etenkin alkuvuodesta Suuren paaston aikaan kävin paljon Hämeenlinnassa ja tutustuin tähän mukavaan pieneen seurakuntaan. Toimitin Forssassa pääsiäisyön palveluksen ja tunnelma tuona yönä oli harras ja läheinen kaikkien kanssarukoilijoiden kanssa. Olen tutustunut Tampereen seurakuntaan viime kesästä alkaen ja saanut paljon uusia tuttavia ja tavannut vanhoja. Porin ortodoksien yhteisö otti minut lämpimästi vastaan ja he ovat työssään olleet todella innostavia ja tehneet kaiken suurella sydämellä. Athos-yhteisössä myös työ jatkuu ja toivon heille kestävyyttä, toivoa ja uskoa alkuvaikeuksista selviämiseen.


Armon vuosi, pelastuksen aika

Me saimme tämän hetken pelastustamme varten. Pelastus on sitä, että taivutamme oman synnin tahraaman tahtomme Jumalan tahdon mukaiseksi. Kerta toisensa jälkeen jokaisessa valinnassa mietimme, kuinka voisimme palvella Jumalaa ja mikä olisi hyväksi. Sen kautta me opimme kuuliaisuutta, opimme tuntemaan millainen Jumala on.

Hiljalleen tämä hyvien ja oikeiden asioiden tekeminen kasvattaa meidät  samanlaisiksi hyviksi olennoiksi kuin Jumala. Hänessä ei ole pahuutta, vääryyttä, valhetta, vilppiä, pimeyttä ja myös sellaisiksi meidänkin on tultava. Meidän hylättävä kaikki pimeyden työt, jotta voisimme kasvaa hyviksi, oikeammin pyhiksi. Olemme saaneet ajan, jotta me voisimme kasvaa hyveissä ja palvella lähimmäisiämme.

Mutta kristityn elämä ei ole pelkästään moraalista valintaa oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä. Muutenhan me voisimme myös kasvaa pyhiksi ilman Jumalaakin. Jumalallinen ja pyhä elämä on paljon enemmän kuin pelkkää hyvää ja oikeaa. Toki Pyhä Raamattu opettaa meille oikeaa ja hyvää mutta meidän tarkoitus ei ole vain kasvaa hyviksi vaan muuttua totaalisesti ja kasvaa Jumalan kaltaisiksi, jumaliksi. Meillä on suurempi päämäärä kuin moraalisesti hyvä ihminen.

Kun rukoilemme keskittyneesti ja tämä tavallinen maailma alkaa katoamaan ympärillämme, me voimme tuntea mitä pyhyys on. Se on hyvää, mutta jotain paljon suurempaa, se on lähellä jotakin mitä me kuvailemme rakkaudeksi.

Sen vuoksi elämässä ei ole kysymys hyvästä tai pahasta vaan kyse on elämästä ja kuolemasta. Kyse on katoamattomasta ja ikuisesta. Sellaisesta mikä tuottaa elämää, sellaista mikä ei katoa, vaan pysyy muistoissamme vuosisadasta toiseen, ikuisesti. Se on sielun saama lepo ja rauha joka tuo tyyneyden tähän maailmaan. Silloin me näemme ja ymmärrämme, että Jumalan luona on elämä, Hän on elämä ja hänen ulkopuolella on kuolema.

Me olemme heikkoja ja siksi epäonnistumme usein. Meille on annettu katumus tätä varten ja mahdollisuus rukoilla uudellen ja uudelleen mahdollisuutta oikaista virheemme. Jonain päivänä tätä mahdollisuutta ei ole, minulla tai ei kenelläkään. Silloin on tuomion aika.

Minä luulen että me pelastumme vähitellen. Hetki hetkeltä me voimme tehdä hyviä valintoja ja vahvistaa kulkuamme kohti ikuista elämää. Hengellinen herääminen, josta herätysliikkeet puhuvat, on toki oleellista ja meidän pitäisi yhä uudelleen herätä ja avata silmämme pyhittämisen mahdollisuudelle.  Mutta herääminen on alku ja sen jälkeen alkaa työ, sille pitkälle matkalle, joka tämä elämämme on. Me voimme tehdä virheitä elämässämme paljon ja teemmekin, kunhan vain pidämme määränpäämme selkeänä edessämme.

 Millä mielin tulevaan vuoteen? Paljon työtä on edessä ja keskeisintä lienee kaiken sen hyvän vahvistaminen joka pantiin alulle tänä vuonna. Huomenna lähden Vaasaan avoimin ja hyvin mielin. En ole aiemmin käynyt tässä Pohjanmaan seurakunnassa mutta olen kuullut siitä paljon hyvää.

Kiitos teille kaikille kuluneesta vuodesta! Suokoon Taivaallinen Kuningas siunauksensa tulevan vuoden kierrolle ja antakoon meille paljon mahdollisuuksia täyttää Hänen pyhää tahtoaan!

Perheestä pyhyyteen

Sain seuraavan kommentin edelliseen blogikirjoitukseeni:

Kutsun vastaanottaneet ovat pyhiä ihmisiä. Mainitset että uhrasivat elämänsä ja lähtivät yksinäisyyteen. Onko myös tavallisia perheellisiä ihmisiä pyhien joukossa? Harvoin kerrotaan esimerkkejä pyhistä, jotka olisivat eläneet perheenä, pitäen huolta puolisostaan ja mahdollisista lapsistaan. Kuitenkin perhe-elämä on enemmistön elämänmuoto. Kun kirkko toisaalla asettaa perhe-elämän luostarielämän rinnalle ihanteelisena elämänmuotona, niin millä kirkko rohkaisee, kannustaa ja opettaa uskovaisia kilvoittelemaan siinä? Luostariväestä kyllä paasataan. Toisinaan kuulee jopa sellaisia harhaoppisia äänenpainoja, että luostarielämä olisi pyhempää kuin perhe-elämä.


Pelastus on vaikea aihe. Usein tuntuu siltä, että Kristus pelastusta tarjoaa jokaiselle joka sen ottaa vastaan. Kaikki ovat kutsuttuja. Mutta samalla tämän lahjan vastaanottajia tuntuu olevana kovin vähän, ainakin jos vertaa sitä Kirkon kanonisoimiin pyhiin. Ehkä yhdet meistä ovat suuria uskon sotureita, toiset mainioita opettajia ja kolmannet suuria kilvoittelijoita ja loput heidän joukossaan ovat niitä hiljaisia, nälkäisiä ja kaipaavia, jotka jäävät meiltä huomaamatta. Kaikille heille yhteistä on kuitenkin kärsivä rakkaus.

Tätä taustaa vasten siis kannattaa todellakin miettiä, millaisia ratkaisuja aiomme elämässämme tehdä. Kannattaako kaikki jättää taakseen ja seurata Kristusta vai voiko pelastus löytyä oman elämän kotikulmilta. Monesti sellainen vaikutelma voi syntyä, kun lukee pyhien elämänkertoja, että ainoastaan luostarissa ja yksinäisyydessä elävät voivat pelastua.

Jos ajattelemme evankeliumin aikoja, niin lähes kaikki Jeesuksen parantamat eli pelastamat ihmiset olivat aika lailla aivan tavallisia ja arkisia ihmisiä. Jumala tuo näissä kertomuksissa pelastuksen arjen keskelle. Joulun tapahtumat Beetlehemissä nimenomaan kuvaavat tätä jumalallisia nöyryyttä, jota Jeesus osoittaa syntyessään pienenä avuttomana lapsena seimeen.

Kirkon historiasta tiedämme toki monia pyhiä perheitä, pyhiä isiä, äitejä ja lapsia. Jouluna tietenkin muistamme tämän pyhän perheen, neitseen Marian, pyhän Joosef Kihlaajan ja Jeesus-lapsen. He etsivät majapaikkaa ja pian Jeesuksen syntymän jälkeen he lähtivät maanpakoon Egyptiin.

Marian syntymän yhteydessä on kerrottu myös hänen vanhemmistaan vanhurskaista Joakimista ja Annasta. Mooseksen ensimmäisessä kirjassa puhutaan myös toisista Jeesuksen esivanhemmista, vanhurskaista Aabrahamista ja Saarasta, jotka saivat vanhalla iällään Iisak-nimisen pojan.

Varhaiskirkon ajan jälkeen tiedämme myös monia pyhiä äitejä, poikia tyttäriä. Hyvin moni muistaa Pyhän Sofian ja hänen lapsensa Pistiksen, Elpiksen ja Agapen, marttyyriperheen. Etenkin vainojen aikana moni perheen äiti ja isä ovat kantaneet Kristuksen ristiä hyvin konkreettisesti omalla marttyyrikuolemallaan eivätkä lapsetkaan säästyneet vainoista.

Tunnetuimpia 300-luvun äitejä lienee Basileios Suuren äiti, pyhä Emilia. Myös pyhän Emilian äiti kanonisoitiin ja hän on marttyyri Makrina Vanhempi. Emilian lapsista, siis Basileioksen sisarista, neljä muutakin ovat pyhiä ja näistä tunnetuin meille ehkä on Gregorios Nyssalainen ja Makrina. Jos tarkastelemme Gregorios-nimisiä kirkkomme opettajia, heidän jokaisen äiti oli pyhä: Gregorios Teologi sisaruksineen, Gregorios Nyssalainen, Gregorios Palamas.

Entä oma elämämme?

Marttyyrit ovat olleet uskollisia Kristukselle kuolemankin edessä. Löytyykö meiltä samanlaista uskollisuutta huomattavasti pienemmissä asioissa? Meidän aikanammekin on paljon niitä, jotka mieluummin mukautuvat tämän maailman elämään kuin olisivat valmiita kärsimään yhteisen uskomme tähden.

Kilvoittelu on siksi tärkeää, että osaamme valmistautua tilanteeseen, jossa uskoamme koetellaan. Millaisella tavalla lopulta saamme kirkastaa Jumalan kunniaa, jää meille arvoitukseksi.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa on selvästi nähtävissä linja, jonka mukaan ihmisen elämä on kilvoitusta ja ihmisen pelastuminen on vähittäistä kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta. Se kestää usein koko ihmisen elämän ja itse asiassa meidän elämämme täällä maan päällä on valmistautumista iankaikkista elämää varten. Niinhän evankeliumeissa kerrotaan monista parannusihmeistä, joissa ihmiset olivat vuosikausia rukoillen odottaneet pelastusta ja lopulta sen saavuttivat.

Viisas ryöväri kuitenkin on toisenlainen esimerkki tästä, hän pelastui viime hetkellä ristillä. Muistamme varmasti myös kertomuksen työntekijöistä, jotka saapuivat eri aikaan isännän luokse työntekoon ja eritysesti sen kohdan, jossa viimeisellä hetkellä tulleet saivat saman palkan kuin ensiksi tulleetkin. Pelastuksemme tulee siis olemaan ihmeitä täynnä!

On totta, että olemme herkempiä kanonisoimaan erämaakilvoittelijoita. Ovathan he jollain tapaa jo valmiiksi jalustalla ja heiltä odotetaan enemmän kuin tavalliselta perheenisältä tai -äidiltä. Monesti ajatellaan, että juuri luostarista tulee pyhiä ihmisiä, koska he ovat selvästi omistaneet elämänsä Jumalalle. Mutta tämä on meidän ihmisten tapa nähdä pyhyyttä ympärillämme, etsiä vain sieltä missä me pidämme sitä itsestäänselvyytenä.

Ehkä oma aikamme, joka vaikuttaa kovin maalliselta ja materialistiselta, ei tuota pyhiä samalla tavalla kuin menneinä aikoina. Samaan aikaan on muistettava se tosiasia, että me emme tiedä ketkä kaikki meistä kasvavat kohti pyhyyttä. Kuinka paljon meillä varmaan onkaan kanonisoimattomia pyhiä.

On turhaa kuvitella, että sitten joskus olosuhteet kilvoituksemme ovat hyvät. Kaikki mitä tarvitsemme on jo hallussamme ja paras hetki aloittaa on tässä ja nyt.

Meillä kaikilla on oma kutsumuksemme ja jokaisen on tehtävä parhaansa oman kutsumuksensa täyttämiseksi. Perheessä eläminen on mitä loistavinta kilvoitusta, kovempaa kuin luostarissa ja vielä kovempaa kuin yksinäisyydessä. Perheelliset tietävät, miten paljon tarvitaan kärsivällisyyttä, anteeksiantamista ja pyytämistä, välittämistä ja taas kerran kärsivällisyyttä ja joustoa, jotta yhteinen arki sujuisi edes jotenkin.  Perhe-elämä hioo särmiämme hyvin tehokkaasti.

Perheestä kasvaa pyhyyttä. Jeesuksen elämä oli täynnä perhesuhteita ja ystäviä ja nämä samat perhesuhteet vaikuttavat myös meidän,suhteessamme Jumalaan. Me kutsumme Jumalaa Isäksi. Me sanomme pappia isäksi. Maria on meidän taivaallinen äitimme. Kristus tulee luoksemme kuin veljemme. Kaikki tämä tarkoittaa välittämistä, huolenpitoa, toisen huomioimista, toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on.

Eilen liturgiassa mietin uudellen tuota itsensä uhraamista. Kristus uhrasi oman elämänsä meidän elämämme vuoksi. Samalla myös neitsyt Maria luopui omasta elämästään, omista suunnitelmistaan, haaveistaan, jotta toimisi Jumalansynnyttäjänä ja Jumalan äitinä aina ristille asti ja siitä eteenpäin. Käytännössä Kristuksen elinaika vastasi koko Marian elämää, Kristus täytti koko hänen elämänsä.

Jokainen vanhempi myös tinkii omasta elämästään lapsen vuoksi. Se on oman itsensä sivuun panemista toisen hyväksi. Nyt oleellista onkin, kohdistammeko me tätä työtä myös Jumalan hyväksi. Vastaammeko me hänen rakkauteensa, jota hän osoitti antamalla oman Poikansa meidän puolestamme.

Kirkko olemme me. Jokainen meistä on osa Kristuksen ruumista ja me kaikki olemme oksia viinipuussa. Siksi kannattaakin aloittaa aina kaikki muutokset omasta itsestään ja kantaa vastuuta kirkon elämästä oman elämän kautta. Jokainen perheen äiti, isä ja lapsi on kutsuttu todelliseen kilvoitukseen.

Lapseus on meidän päämäärämme.

Siunauttua Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän juhlaa!

Tulkaa, kaikki on jo valmiina!

"Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina.' Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. 'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 'Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.'

"Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"


Raamatussa usein puhutaan suurista pidoista ja häistä. Ne usein kuvaavat taivasten valtakuntaa ja nämä palvelijat olivat profeettoja. Israelin valittu kansa oli se, joka kutsuttiin takaisin Isän kotiin, luvattuun maahan. Tänä päivänä myös me olemme kutsuttuja. Monissa kirkon veisuissa ja etenkin tropareissa me pyydämme, että puolestamme rukoiltaisiin, jotta saisimme pelastuksen ja siis kutsun tuohon taivaalliseen juhlaan.

Mitä tämä evankeliumi opettaa meille pelastuksesta? Aika ison yllätyksen. Kaikki on valmista. Vierailta ei vaadita katumusta, parannuksen tekoa vaan kaikki esteet tulemiselle on poistettu. Me olemme kaikki tervetulleita, ja kun valittu kansa ei ole halukas tulemaan, kutsuttiin kaikki, jotka kynnelle kykenivät. Ei tulliporttiteorioita eikä kiirastulia eikä oikeudenkäyntejä. Tulkaa, kaikki on valmista!

Tämän vuoksi isäntä piti itsestään selvänä, että kaikki haluavat osallistua juhliin, jotka hän järjesti. Paljon armoa, paljon laupeutta, paljon rakkautta! Jumala on tuhlaavainen rakkaudessaan ja hyvyydessään emmekä me useinkaan arvosta sellaista, mitä on paljon. Toisin kuitenkin kävi kutsujen isännälle ja niin käy tänäkin päivänä. Näin vähänkö me arvostamme Jumalaa, että kieltäydymme hänen kutsustaan? Me keksimme tekosyitä mutta Jumala tietää ne.

Pyyteetön hyvyys herättää halveksuntaa. Jos me saamme paljon ja ilmaiseksi, me emme arvosta sitä vaan ajattelemme sen olevan jotain huonoa, halpaa ja helppoa. Me olemme joutuneet aika kauas kodistamme ja kuljemme yhä kauemmas vailla pysähdyksiä.

Iankaikkinen elämä hyvyydessä on jokin unohtunut maa meille, jota emme juurikaan enää edes kaipaa. Me elämme tilapäisyyden maailmassa, jossa kaikki on katoavaa. Juhlat taivaassa, jonne meidätkin on kutsuttu? Onko se jo niin kaukaista ettemme edes jaksa miettiä sitä tai innostua siitä. Olemmehan me kovin luottavaisia, kyllä me sitten kadumme ja teemme parannuksen, kun olemme vanhoja. Mutta pian me ohitamme tuon kutsujan eikä hän välttämättä enää kutsu meitä. Kun olemme vanhoja, emme edellenkään löydä katumusta ja kaikki mennyt tuntuu tarkoituksettomalta ja turhalta.

Uni ja unohdus, ne ovat lähellämme.


Jumala ei anna perksi

Turha meidän on vakuutella, että jos me olisimme noita kutsuttuja, me kyllä ottaisimme kutsun vastaan ja lähtisimme mukaan juhlimaan. Tämä evankeliumi nimittäin kuvaa meitä. Kyllähän meillä syitä riittää sille, ettemme käy kirkossa. Olemme väsyneitä, haluamme viettää vapaa-aikaa, on erilaisia perhesyitä, työasioita, harrastuksia, matkustelua.

Nämä ovat vielä tekosyitä mutta vielä enemmän niitä, joita ei yksinkertaisesti kiinnosta. Me vaadimme ja oletamme, että Jumala on aina käytettävissämme mutta kuinka paljon me uhraamme aikaamme sille, että itse kuuntelemme häntä ja olemme hänen käytettävissään?

Me viihdymme nimittäin liian hyvin tässä elämässä. Tämän elämän tarkoitus on harjoittaa sieluamme kilvoituksessa iankaikkista elämää varten. Mutta me mieluummin menemme kaupan kautta kotiin katsomaan telkkaria. Käymme töissä, jotta saamme velkamme maksettua ja ostamme lisää velaksi että jaksaisimme yhä kiihtyvää työelämää. Me olemme oravanpyörässä. Me odotamme eläkkeelle pääsyä ja eläkkeellä ihmettelemme miten nopeasti elämä meni ohitse.

Kuningas suuttuu mutta juhlien hylkäämisen sijaan hän lähettääkin palvelijansa takaisin. Tällä kertaa palvelijat vaativat ihmisiä tulemaan, he tekevät  kaikkensa, vakuuttelevat ja jopa painostavat, jotta kaikki tulisivat.


Juhlat alkavat

Yhtenä päivänä koitti aika, jolloin ovet sulkeutuivat ja juhlat alkoivat. Silloin me olimme kuin viisi tyhmää neitsyttä, jotka eivät koskaan huolehtineet sielunsa lampukasta. Kun ylkä tuli keskellä yötä, me heräsimme unestamme.  Silloin huomasimme juhlahuoneen sulkeutuneen ja juhlien alkaneen. Kukaan ei enää auttanut meitä.

Kutsun vastaanottaneet ovat pyhiä ihmisiä, autuaita, vanhurskaita. He ovat kukin päätyneet erilaisiin elämänkohtaloihin, osa tunnustajiksi, osa apostoleiksi, osa maksoi verellään, osa antoi koko omaisuutensa, osa uhrasi toisella tapaa koko elämänsä, lähti yksinäisyyteen ja kokosi ympärilleen kilvoittelijoita. He ovat kutsuttuja mutta ennen kaikkea he ovat kutsun vastaanottajia.

Miksi köyhät ja raajarikot olivat otollisia ottamaan vastaan taivasten valtakunnan?

Hengessään köyhät ovat sellaisia, jotka  tuntevat ja  tunnustavat oman syntisyytensä ja heikkoutensa. He tietävät, että ainoan avun elämässään he saavat suurista pidoista eli kirkosta. Siksi he haluavat tulla sinne. Heistä itsestään ei ole mihinkään eivätkä he ole tehneet mitään hyvää ja siksi he janoavat Pyhää Henkeä täyttämään heidät ja asumaan heissä.

Meidän on löydettävä askel askeleelta tämä sama köyhyys hengessämme.

Autuuden lauseet kertovat lisää otollisista: pyhät ovat ovat nälkäisiä, he janoavat, heitä vainotaan, heillä ei ole mitään mihin turvata. He janoavat Jumalan armoa, niinkuin meidänkin tulisi janota. He eivät ole itserakkaita, heillä ei ole mitään millä kehuskella, ylpeillä vaan he voivat ainoastaan pyytää ja anoa armoa.

Siksi nämä puutteessa elävät ovatkin meidän esikuviamme. Kerta toisensa jälkeen meidän on huomattava miten vähän meillä on hyveitä ja miten paljon me tarvitsemmekaan Jumalan armoa. Sitä meidänkin elämämme pitäisi olla. Huomata niin syvästi oma syntisyytemme ettemme enää luottaisi omiin uimataitoihimme kun huomaamme hukkuvamme vaan huutaisimme apua.