Lähtemisen ja saapumisen teema

KEVÄÄN myötä suuri paasto taas lähenee ja olemme laskeutumassa paaston viettoon valmistautumissunnuntaiden kautta.

Evankeliumissa kerrottiin aiemmin Sakkeuksesta, joka tahtoi uteliaisuudessaan nähdä, kuka Kristus oli ja tuo kohtaaminen muutti koko hänen elämänsä. Sitten luimme Kahdesta rukoilijasta, joista vain toinen ymmärsi olevansa syntisistä ensimmäinen samaan aikaan kun toinen kehui omaa erinomaisuuttaan ja tuomitsi toiset. Tänä sunnuntaina muistamme Raamatun yhtä suurimmista kertomuksista, Tuhlaajapojan tarinaa. Tästä seuraava sunnuntai onkin sitten Tuomiosunnuntai, jossa kohtaamme Kuninkaan valtaistuimellaan ja sanovan, kaiken minkä te olette tehneet yhdestä näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Ja viimeisenä sunnuntaina ennen paastoa on Sovintosunnuntai ja siitä Suuri paasto sitten alkaa sovinnonteolla toinen toistemme kanssa.

RAAMATTU on täynnä erilaisia tarinoita ja kertomuksia suoraan elämän ytimestä. Niiden autenttinen ja mystinen voima on siinä, että ne eivät ole mitä tahansa muistoja tai tarinoita vaan niillä on syvä ja hengellinen merkitys ja voima. Ne ovat meille ikuisia esikuvia ja sisältävät paljon hengellistä ohjausta vaikeisiin elämäntilanteisiin.

Vanhastaan jo itse sanoilla on ollut suuri merkitys, jopa niin että ne määrittävät jonkin asian olemuksen ja luonteen. Muistamme, että maailma on luotu sanan voimalla. Maailmaa tarkoittava sana kosmos, merkitsee kaunista järjestystä. Aadam otti luomakunnan haltuunsa nimeämällä eläimet, eli antamalla niille merkityksen. Nimenantaminen lapselle oli merkityksen antaminen tälle Jumalan luomalle ja se yhdistää hänet taivaalliseen esirukoilijaan. Vanhan testamentin nimet olivat usein hyvin yksinkertaisia ja monet kertovat joko Jumalasta tai henkilön suhteesta Jumalaan: Jeesus tarkoittaa pelastajaa ja sen alkumuotona on Joshua, joka vei Israelin kansan luvattuun maahan. Monesti piispaksi, nunnaksi tai munkiksi vihkimisessä vihittävä vaihtaa nimensä toiseen ja ikään kuin aloittaa uuden elämän.

Sanat muodostavat tarinoita ja niiden tarkoitus ei ole vain tuoda esille kirkon opetusta, vaan ne tuovat pyhyyden läsnäolon tähän aikaan. Samalla tavalla kuin ikonit heijastavat iankaikkista todellisuutta, niin sanat tekevät saman pyhissä kirjoituksissa. Kun kuulemme vaikka tarinan Tuhlaajapojasta, voimme ymmärtää, että minä olen se tuhlaajapoika ja rakastava isä kuvaa minulle Jumalaa, joka ei hylkää minua vaikka mitä tapahtuisi. Tai kun me kuulemme jouluevankeliumin, me tiedämme, että Jeesus syntyi tähän maailmaan ja eli meidän kanssamme. Kun me rukoilemme tai luemme pyhiä kirjoituksia, Pyhä Henki on meidän kanssamme.

MITÄ ON OLLUT, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaajan kirja 1:9)

Ihminen on vuosituhansia elänyt samoissa hetkissä, joissa mekin elämämme tänä päivänä ja siinä mielessä mikään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen niin tällä hetkellä kuin aikanaan vaikka vaeltaessaan autiomaassa kohti luvattua maata. Täynnä innostusta, toivoa, pettymyksiä, odotusta, synnintekoa, katumusta. Samalla tavalla me saatamme kieltää Kristuksen kuin Pietarikin. Kuinka monesti olemme olleet uskossa heikkoja emmekä ole luottaneet Jumalaan, ja miten huomaamme, että myös opetuslapsetkin olivat ymmällään siitä mitä pitäisi uskoa.  

Vaikka ulkoisesti mikään ei muuttuisi ihmisen historiassa, se muutos on mahdollinen ihmisen sydämessä. Muutos voi tapahtua, kun me huomaamme olevamme nälkäisiä ja janoisia eikä tuota nälkää ja janoa voi mikään maailmallinen tyydyttää. Siksi Kristus puhui samarialaisnaiselle kaivolla tuosta vedestä: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä. (Joh. 4:13-14) Kun me teemme kerta toisensa jälkeen elämässämme saman virheen me heräämme tuntemaan sydämessämme halun muutokseen.

MUUTOS on meille väistämätön viimeistään silloin, kun nykyinen tie johtaa umpikujaan. Kun me heräämme näkemään, kun me luotamme siihen, että saamme jotain aitoa ja todellista, jos vain teemme parannuksen. Jumala ohjaa elämäämme kohti parempaa mutta hän ei voi muuttaa meitä. Se tapahtuu ainoastaan omasta tahdostamme meidän sydämessämme. Siksi me törmäämme tuona hetkenä välttämättömyyden käsitteeseen. 

Tuhlaajapoika huomasi lopulta olevansa sikojen karsinassa pyytämässä niiden ruokaa. Hän ei halunnut vajota enää yhtään alemmas, tulla siaksi, vaan katumuksen ja parannuksen välttämättömyys sai hänet ymmärtämään tilansa ja niin hän päätti palata isänsä kotiin. Samalla tavalla, Israelin kansa olisi erämaavaelluksellaan halunnut palata takaisin Egyptiin ruuan perässä mutta Mooses piti välttämättömänä, että matka jatkuu Jordanin tuolle puolen. Pietari kielsi Kristuksen ja itki sitä katkerasti. Silti hän näki, että todellinen elämä ja anteeksiantamus löytyy vain Kristuksen luota, ja niin hän välttämättömyydestä palasi opetuslasten luokse katuen.

NÄMÄ MUINAISET Raamatun tarinat tarjoavat meille ennuskuvia tai jopa varoituksia, ja ne auttavat meitä valitsemana oikean tien, jos vain suinkin niin tahdomme tehdä. Me voimme oppia ja ymmärtää ettemme ole ensimmäisiä ihmisiä näiden kysymysten äärellä ja jotta me valitsisimme oikean tien, pyhä Henki johdattaa meitä pelastukseen näiden kertomusten kautta. Näillä kirjoituksilla on siis selkeä profeetallinen merkitys: samoin kuin ennen vanhaan profeetta tuli kansan luokse ilmaisemaan Jumalan tahdon, niin tänä päivänä nämä samat profeetan sanat löydämme myös Raamatusta. Osa meistä kuulee niitä ja toimii, osa taas ajoi profeetan pois, koska ei kestänyt totuutta.

Yksi Raamatun suurista kertomuksista on Jeesuksen esittämä vertaus Kahdesta veljeksestä, jonka tunnemme paremmin Tuhlaajapoika-kertomuksena. Tarinan pääkohdat ovat meille tuttuja mutta on hyvä keskittyä tuon tarinan moniin teemoihin, joista yksi näkyvä kohta on kaukainen vieras maa, jonne poika lähti. 

Paluun lähtökohta on sen tajuaminen, että me olemme kaukana, vierailla mailla. Pakkosiirtolaisuuden teema on Raamatussa hyvin tuttu, kaikki muistamme Egyptin ja Babylonian vankeuden, joissa Israelin kansa eli monta sataa vuotta. Vaarana oli, että kansa sulautuu muuhun väestöön ja se menettää oman identiteettinsä. Omat tapansa, historiansa, laulunsa, kielensä. Siten voimme ymmärtää nyt paaston aikana laulettavaa surullista psalmia, veisua, Babylonin virtain äärellä.

Virtojen varsilla Babyloniassa
me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia.
Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme.
Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet,
vaativat meitä laulamaan,
ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme,
käskivät meidän iloita ja sanoivat:
»Laulakaa meille Siionin lauluja!»
Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla? 

Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima!
Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista,
ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!

 

JOS ME tavoitamme tämän tunteen tässä hetkessä, me suorastaan janoamme paluuta pois omasta pakkosiirtolaisuudestamme synnin maassa. Me koemme välttämättömyytenä paeta ja paeta, ottaa suunnaksi se Luvattu maa, joka meille on jo valmistettu. Palata jälleen isämme kotiin, jossa hän odottaa meitä huoli ja rakkaus sydämessään. Paaston aika on lähtemistä vanhasta ja se on saapumista uuteen.

Luomakunta meidän käsissämme

Herra sanoi luokseen tulleille juutalaisille: 33 "Kuulkaa toinen vertaus. Oli isäntä, joka istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta. 

34 "Kun korjuuaika oli käsillä, hän lähetti palvelijoitaan perimään viinitarhan viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon. 35 Mutta nämä ottivat palvelijat kiinni. Jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. 36 Isäntä lähetti uusia palvelijoita, enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta heidän kävi samalla tavoin. 37 Lopulta hän lähetti vuokraajien luo poikansa ajatellen: 'Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.' 38 Mutta kun nämä näkivät pojan, he sanoivat toisilleen: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.' 39 He ottivat hänet kiinni, raahasivat ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet. 40 "Kun viinitarhan omistaja tulee, mitä hän tekee noille viljelijöille?" 

41 He vastasivat: "Hän antaa noille pahoille pahan lopun ja vuokraa tarhan toisille viljelijöille, jotka toimittavat hänelle kuuluvan sadon määräaikaan." 42 Jeesus sanoi heille: "Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet:     

-- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. (Matt. 21:33–42)

 TÄMÄ VERTAUS alkaa kuin luomiskertomus. Jumala muovaa viinitarhan, siis tämän maailman, taitavasti ja harkiten, kaiken huomioon ottaen. Asettaa kaiken paikalleen, luo luonnonlait ja säätää kaiken toimimaan vuosituhansiksi ajoiksi eteenpäin. Saatuaan kaiken valmiiksi Hän luo ihmisen ja asettaa hänet hoitamaan tätä viinitarhaa eli maailmaa. Omaksi ja kuvakseen ja kaltaisekseen hän ihmisen loi.

Niin ihminen jatkaa tätä Jumalan aloittamaa luomistyötä ja on saanut vastuulleen puutarhan. Hänen tehtävänään on viljellä ja varjella tätä maata, käyttää ja samalla pitää siitä huolta. Ihmistä kehotetaan ottamaan se valtaansa ja hallitsemaan sitä. Siksi ihminen saa elantonsa tämän työnsä tuloksena mutta samalla tätä ruoka-aittaamme on myös suojeltava.

Sillä jonain päivänä isäntä palaa takaisin. 

VERTAUKSESSA KERROTTIIN, että isäntä vaatii viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon aina säännöllisin väliajoin. Mikä tämä sato voisi olla? Jeesuksen vertauksessa puhutaan viinistä mutta jos avaamme tätä kielikuvaa niin voisi merkitä ihmisen työn tuloksia. 

Mikä sitten ihmisen työ on tässä luomakunnassa. Se sato, jonka me Jumalalle annamme voi olla se, että me saamme maan tuottamaan ja tämän tuotoksen me annamme Jumalalle. Ja se tuotos, jonka me kaiken Luojalle annamme, on tietenkin kiitos ja ylistys hänen huolenpidostaan. 

Niinpä me olemme lähellä Herran pyhää ehtoollista, on se meidän kiitosuhrimme Jumalalle. Ehtoollisessa me otamme maan antimista viiniä ja leipää ja tuomme sen kirkkoon ylistyksenä Jumalalle. Pyhä Henki laskeutuu leivän ja viinin päälle ja muuttaa ne salaisella tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kiitosuhrista tulee meidän yhteytemme Luojaamme. 

TÄTÄ KRISTUKSEN esittämää vertauskuvaa viininviljelijöistä ja matkoille lähtevästä isännästä voimme käyttää myös siihen millä lailla me ymmärrämme oman asemamme tässä luomakunnassa. Olemmeko me luomakunnan kruunuja, jotka käyttävät luontoa hyväkseen, omien halujemme tyydyttämiseen? 

Kuten vertauksessakin mainittiin, me olemme Jumalan työntekijöitä ja me olemme vastuussa tästä viinitarhasta, jossa me elämme. Olemme vuokraviljelijöitä, joiden tarkoitus on pitää huolta tästä viinitarhasta. Me ikään kuin olemme tässä maailmassa vieraina. Tämä pointti on tärkeä huomata, koska usein me käsittelemme luontoa kuin omistaisimme sen vailla vastuuta kenellekään. 

REILUN VIIKON kuluttua keskiviikkona alkaa syyskuun myötä syksy ja kirkkokuntamme siirtyy uuteen kirkkovuoteen. Tämä syyskuun ensimmäinen päivä on myös kirkossamme luomakunnan päivä. Tätä luomakunnan päivää olemme viettäneet jo yli kolmen vuosikymmenen ajan ja varmasti huomaamme, että luomakunnan päivä on todellakin päivän polttava asia. Maailma on kuin tulessa. 

Kesä oli Suomessa poikkeuksellisen helteinen, ja ensiavussa oli ruuhkia kuumuudesta kärsivien vuoksi. Maailmassa paahde koitui hengenvaaralliseksi. Kanadassa lämpötila ylitti 50 astetta, ja valtavia metsäalueita ja kokonaisia kyliä paloi. Laajoja metsäpaloja syttyi myös Kreikassa ja Turkissa. Heinäkuun tulvissa Keski-Euroopassa hukkui lähes 200 ihmistä. Intiassa monsuunitulvat ovat suurimmat neljään vuosikymmeneen, Kiinassa ongelmat olivat samanlaisia. Aineelliset menetykset ovat näissä kaikissa maissa mittaamattomia.  

Meillä on siis ollut vakavia ongelmia tämän viinatarhamme kanssa. 

TÄMÄ LUOMAKUNTA tai tämä viinitarha on Jumalan luomistyö, hänen luomansa ikoni. Yhtä lailla, kuten me kunnioitamme hartaasti ikoneja, samalla tavalla voisimme myös kunnioittaa ympäröivää luontoamme. Jos löytäisimme luonnon keskellä saman hartauden, joka valtaa meidät kirkossa, olisimme jo hyvin pitkällä ekologisen kriisin ratkaisussa. 

Ortodoksisen kirkon ihmiskuva on äärettömän positiivinen ja sen ansiosta meillä on suuret mahdollisuudet toimia vaikeassakin tilanteessa. Myös meidät on luotu Jumalan kuviksi, ikoneiksi, ja kutsuttu kasvamaan Hänen kaltaisekseen. Me olemme suuri mahdollisuus, ja vaikka olemme monesti epäonnistuneet, silti meille on annettu jälleen mahdollisuus. Siksi tässä ekokriisissä me emme voi jäädä toimettomiksi.  

Ekologinen kriisi on ennen kaikkea hengellinen kriisi, vielä paremmin sanottuna ihmisyyden kriisi. Siksi meidän on ikään kuin löydettävä uudelleen ihmisyytemme ja mahdollisuutemme parannukseen. Kysyttävä: kuka minä olen ja mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa? 

VIINITARHAN HOITAMINEN jatkuu eikä isäntä ole vielä palannut tarkastamaan luomistyötään. Nyt on aika parannukseen, nyt on aika ottaa vastuumme tästä luomakunnasta. Jokaisen meistä kannatta lähteä mukaan, koska suurin osa meistä jo tiedostaa ongelman ja tietää miten me voimme tätä ympäristökriisiä hoitaa. 

(Radiosaarna 22.8.2021 Kouvolan pyhän Ristin kirkko)

Kohtaamisia 2021

Monissa Raamatun kertomuksissa on kauniita kuvauksia kohtaamisesta. Ne johtavat aina johonkin muutokseen, niin pysyvään, ettei paluuta entiseen enää ole. Muistamme kertomuksen samarialaisnaisesta kaivolla, Marian ilmestyksen, kolme enkeliä Mamren tammistossa, syntinen nainen joka voiteli Jeesuksen hiukset, ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset opetuslapsille. Näitä kohtaamisia on lukuisia ja jokaisessa niissä Jumala rakkaudessaan lähestyy luotuaan armon tervehdys lahjanaan.

Tuhlaajapoika tunsi kaipausta oltuaan kauan köyhyydessä ja yksinäisyydessä. Unohduksen voima ei voittanut tuota kaipausta ja hänen sydämessään oli edelleen riipaiseva muisto isänsä kodista. Hymyillen hän varmasti säilytti tuon muiston sydämessään. Silti palaaminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Niin pysyvästi vanha piti häntä otteessaan ja häpeä kalvoi mieltä. Aika tekee työtään armotta ja pian varmasti tulee hetki, kun muistot alkavat haalentua, menettävät värinsä ja vaipuvat unholaan. Tottumus hiljalleen saa meidät vaipumaan valveuneen.

Viimeisinä hetkinä ikävä kasvaa niin suureksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin heittäytyä. Poika oli valmis luopumaan kaikesta saadakseen olla taas kotona ja niin hän palasi mielessään anteeksipyyntö. Mutta heidän kohdatessaan isä keskeytti hänet alkuunsa koska ei ollut mitään anteeksi pyydettävää, oli vain tämä hetki ja tulevaisuus. Tuhlaajapojan ja rakastavan isän kohtaaminen oli suorastaan ylipursuavan rakastava. Hellyydessään isä antoi pojalleen enemmän kuin tämä edes osasi pyytää. Uudet vaatteet, kengät, sormuksen, kaikki vapaan miehen merkkejä. Isä teki hänestä jälleen kunniallisen miehen, ihmisen, joka hän oli koko ajan ollut. Tuo kohtaaminen palautti kaiken ennalleen ja jopa enemmän. Nyt tuhlaajapoika oli kasvanut ja rakkaus perheeseen syventynyt kokemusten kautta.

Mitä kohtaamisessa sitten tapahtuu?

Kun me kohtaamme Jumalan, me luovumme menneestä. Jotta voi saada jotain suurempaa, pitää luopua jostakin. Luopuminen syntyy monesti tuskasta, kun meidän pitää luopua vanhasta. Silti olemme kyvyttömiä syntymään uudelleen, vaikka vanha johtaakin umpikujaan ja tukahduttaa. Kohtaaminen saa sinetin, kun vastaamme kieltävästi. Ja niin monesti, kun me olemme niin tehneetkin ja menettäneet tilaisuuden torjumalla kohtaamisen antaman mahdollisuuden.

Kun me uskallamme päästää irti ja vastaamme Luojamme kutsuun myöntävästi, me saamme jotain värikästä, virkistävää, elävää, jotain mikä on näkymätöntä ja katoamatonta.

Näiden kohtaamisten seurauksena elämä alkaa ja saa merkityksen. Merkitys syntyy suhteesta Jumalaan, ihminen alkaa taas tehdä sitä mihin alun perinkin luotiin. Jumalan yhteyteen, rakkauteen, yltäkylläiseen rikkauteen, onneen. Toistemme hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja rakastamiseen.

Kohtaamisessa voi olla jotain aivan poikkeuksellista ja se voi muuttaa koko elämän. Parhaimmillaan meidän elämämme alkaa uudelleen ja ikään kuin synnymme uudelleen tähän samaan maailmaan. Elämä saa taas värit ja melodian, raikkaan tuulen meidän ihollemme.

Kohtaaminen on aina enemmän kuin osiensa summa, kohtaamisessa syntyy aina jotain suurempaa. Koko elämämme on valtava, erilaisten vuorovaikutusten kokonaisuus. Osaltaan me voimme vaikuttaa siihen kenen kanssa me olemme vuorovaikutuksessa. Mutta onneksi suurin osa kohtaamisista tapahtuu ilman omaa pyrkimystämme, ne tapahtuvatkin kaitselmuksesta.

Enkelit usein vierailevat luonamme ja tarjoavat meille tilaisuuden mullistavaan kohtaamiseen. Otammeko vieraamme vastaan kuten Aabram ja Sarai Mamren tammistossa? Vastaammeko mekin myöntävästi kuten Neitsyt Maria ylienkeli Gabrielille? Näemmekö Luojamme jopa vähäisessä ihmisessä, jonka kohtaamme?