Voiko Jumalaa pilkata?

Pariisin terrori-iskusta nousi kiivas keskustelu sananvapaudesta ja tämän myötä  on nostettu pöydälle rikoslaissa mainittu uskonrauhan rikkominen eli Jumalan pilkka. Onko tällä pykälällä enää paikkaansa nykymaailmassa? Saako ja voiko Jumalaa pilkata ja onko sananvapaus ylitse kaiken muun?

Nyt näyttää siltä, että  sananvapaus saattaakin olla pyhääkin pyhempi asia: pyhää saa pilkata ja kyseenalaistaa mutta sananvapautta ei. Tästä arkkipiispa Leo  toisessa yhteydessä jo aiemmin puhui.

Keskustelun ytimessä oli eilinen A-studio, jossa pohdittiin tarvitseeko pyhää tai Jumalaa erikseen suojella? Keskustelussa kolme näytti kannattavan sitä, että periaatteessa kaikkea saa pilkata eikä Jumalan pilkkapykälää tarvita, koska Jumalaa ei voida pilkata. Kirkollishallituksen kansliapäällikkö TT Jukka Keskitalo puolusti kirkollista näkökulmaa tyylikkäästi ja samalla hän puolusti myös ortodoksien tuntoja tässä asiassa.

Mutta miten asia koskee ortodokseja ja mitä me sanomme tähän asiaan? Saako ja voiko Jumalaa pilkata  ja mitä se tarkoittaa. Onko meille eduksi, että kaikenlaiset vapaudet vihdoinkin koittavat ja pääsemme oikeasti toteuttamaan itseämme? Onko uskonnon- ja sananvapauden tavoitteleminen meille hyväksi vai syventääkö se entisestään sitä pahaa oloa, jota yhteiskunnassamme koetaan?

Tämä keskustelu on yllättävän monitahoinen ja mutkikas mutta herättelevä. Se nostaa pintaan monia vähemmän keskusteltuja aiheita ja sen myötä joudumme pohtimaan sitä, miten monet asiat saattavat olla yllättävällä tavalla sidoksissa toisiinsa.

Jumalaa itsessään lienee mahdotonta pilkata vaikka asia ei ihan näin yksinkertainen olekaan. Pilkkaaminen on jonkin arvovallan mitätöimistä, kyseenalaistamista ja naurettavaksi tekemistä. Uskovaiselle Jumalan olemassa olo ei ole riippuvainen siitä, uskooko Häneen vaan pikemminkin toisinpäin. Ihmisen oma olemassaolo syvimmillään riippuu siitä, uskooko hän Hyvyyden Lähteeseen ja Elämänantajaan, joka on ainoa todella olemassaoleva. Kirkon uskossa luotamme siihen, että Herramme on kaiken inhimillisen yläpuolella eikä hänen kunniansa ja kirkkautensa ole riippuvainen meidän kunnioituksesta.

Mutta samaan aikaan me ortodokseina tiedämme Raamatusta monia kohtia, joissa ihminen  omalla käytöksellään "pilkkaa" Jumalaa. Hän tuo kelvottomia uhreja Jumalalle, on ulkokultainen, ei noudata vaelluksessaan Jumalan käskyjä, ei noudata hänen liittoaan, tekee yhtä ja sanoo toista.

Tämä Jumalan "pilkkaaminen" on meidän aikamme ilmiö ja siksi sitaatit: Raamatun ajan maailmassa pilkkaa ei tunnettu samalla tavalla kuin meidän aikanamme. Ihmiset olivat uskonnollisia ja pyhän kunnioitus oli aivan normaalia. Jopa Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen oli merkki horjuvasta mielenterveydestä (Ps. 14:1)

Koska tuohon aikaan suhde Jumalaan oli persoonallinen ja elävä, myös pilkkaamisella oli seurauksensa, totta kai. Se turmeli ihmisen ja Jumalan välisen liiton ja yhteyden. Kun Aadam löysi itsensä alastomana lankeemuksen jälkeen, hän pilkkasi Jumalaa piiloutumalla pensaaseen. Hän tavallaan kielsi sen, mitä oli tehnyt eikä hän katunut vaan syytteli toisia. Ei Jumala kostamalla kostanut ihmiselle: karkoitus paratiisista oli luonnollinen seuraus siitä, että ihminen hylkäsi Jumalan.

Jumalan pilkkaaminen on jossakin mielessä mahdotonta koska itse asiassa tuo pilkka ei koskaan voi kohdistua Jumalaan. Se mieluummin kohdistuu siihen kuvaan, joka meillä Jumalasta on. Jos ajattelemme Jumalaan liitettyjä ominaisuuksia, me voimme ymmärtää että kaikki sanat joita hänestä sanomme ovat vajavaisia eikä niillä koskaan voi määrittää Jumalaa. Voimme esimerkiksi sanoa että Jumala on rakkaus, mutta saman aikaan on todettava että onhan hän valtavasti suurempaa ja syvempää kuin meidän ymmärryksemme rakkaudesta.

Sellainen jumala jota voi pilkata ei ole todellinen Jumala.

Jumalan pilkkaamisella on eri merkitys kirkollisella tasolla. Uskon rauha on aika hyvä sana tässä yhteydessä. Usko on ihmistä määrittävä tekijä, jos ihminen uskoo Jumalaan, on loukkaavaa, että hänen uskoaan pilkataan. Sama koskee mitä tahansa vakaumusta ja ihmisen arvostamaa asiaa.

Nyt keskusteluun nousi kysymys siitä, että tarvitseeko Jumalaa erikseen suojella rikoslaissa.  Viime kädessä laki ilmaisee sen, mitä me arvostamme tässä yhteiskunnassa. Laki on yhteiskuntasopimus, jossa ilmaistaan enemmistön kanta jotain asiaa kohtaan. Sopimuksesta syntyy laki, joka velvoittaa kaikkia ja tuon lain rikkomuksesta seuraa rangaistus. Mitä tärkeämpi suojeltava kohde on, sen kovempi on rangaistus sen rikkomisesta. Ihmiselämän tuhoaminen on rikoksista pahin ja Jumalan pilkka yksi lievimmistä.

Toivon, että laki uskorauhasta pysyy ennallaan.

Vaikka maallistuminen etenee kovaa vauhtia, niin silti enemmistö kansasta on kristittyjä. Suomella on vahvasti kristillinen historia ja se on sitoutunut kristillisiin arvoihin. Kulttuurimme on vahvasti kristillinen ja tapamme tässä yhteiskunnassa ovat vahvasti kristillinen. Tässä mielessä Jumalan pilkka pykälä ei suojele Jumalaa vaan kristillistä arvopohjaamme.

Luulen, että tämä Jumalan pilkka asialla on ennakkotapauksen rooli. Meillä on edelleen monia tabuja, joita ei sovi pilkata. Näin on kaikissa yhteisöissä, vaikka ne saattavat paljonkin vaihdella keskenään. Jokainen lapsi opettelee yhteiskunnan tabut usein tietämättään ja niiden kohtaaminen edes vahingossa voi olla hyvinkin nolo asia. Häveliäisyys estää meitä pilkkaamasta kaikkia heikommassa asemassa olevia: naisia, lapsia, vammaisia. Me emme pilkkaa äitejämme ja harvemmin  kotiamme. Suomen lipun pilkkaaminen taitaa olla myös aika tabu samoin kuin hautarauha ja muut kuolemaan liittyvät asiat ja tavat.

Loppujen lopuksi tämä kaikki on niin turhaa ja turhuutta. Meillä on harvinainen tilaisuus olla elossa ja nauttia tästä elämästä. Me olemme saaneet ilmoituksen Jumalalta ja olemme oppineet tuntemaan hänet Kristuksessa. Rakkauden määrä meitä kohtaan on valtava, vuosikymmenien jälkeenkin pohdittuna. Ohjaajavanhuksen Porfyrios ja Paisios on kanonisoitu pyhiksi. He ovat esikuviamme, helmiä, valittuja, hengellisiä majakoita. Ja me mietimme saako ja voiko Jumalaa pilkata.

Toki ihminen voi vapaudestaan pilkata Jumalaa ja Jumala vaikenee hiljaisuudessa. Mutta pilkatessaan Jumalaa, ihminen pilkkaa itseään. Sitä Jumalan kuvaa, joka hänessä on. Samalla hän tekee mahdottomaksi elävän suhteen iankaikkiseen olevaan, se joka antaa merkityksen tälle kaikelle.  Ilman Herraa ihminen on yksin, hyvin yksin.

Synnitön päivä

Anokaamme Herralta, että koko tämä päivä olisi meille pyhä, rauhallinen ja synnitön!

Tämä monesti jää soimaan päässä ja se pysäyttää. Se löytyy anomusekteniasta ja käytännössä se luetaan lähes kaikissa jumalanpalveluksissa. Pyydetäänkö siinä mahdottomia ja voiko moiset pyynnöt toteutua tässä elämässä?

Toki olen joskus toivonut, että saisin elää elämässäni edes yhden synnittömän päivän. Tai yhden iltapäivän liturgian jälkeen, ettei siellä syntynyt pyhyyden tunne särkyisi synnintekoon. Katumuksella on toki käynyt ihmisiä, jotka ovat tässä omien sanojensa mukaan onnistuneet.

Jossakin mielessä synnitön päivä voi tarkoittaa hengellistä kuolemaa. Me sokeudumme synnin todellisuudelle ja kuvittelemme, ettemme ole tehneet syntiä. Olen monesti törmännyt asenteeseen: En ole tehnyt juuri mitään syntiä, ihan tavallista elämää vain elänyt. Tämän kommentin olen kuullut joskus kristinoppileirillä, kun nuori tulee ensi kertaa katumukselle. Usein tässä tapauksessa hengellinen elämä ei ole edes alkanut tai synni käsite on hämärä.

Kunpa oppisimme näkemään joka päivä syntisyytemme. Vain siitä voi syntyä todellinen katumus. Mitä syvemmin opimme tuntemaan hengellisen maailman, sitä selvemmin me näemme oman vajavaisuutemme. Jumala on valkeus ja vain tuossa valkeudessa me voimme nähdä oman vajavaisuutemme. Katumuksesta syntyy aito kilvoitus ja se mahdollistaa armon Kristuksessa. Ja vasta silloin Jumalan pelastava työ meissä voi alkaa.

Kilvoittelu on alkuperäisen ihmisyytemme etsimistä. Lähestyessämme Jumalaa, meidän tahtomme alkaa parantua ja se auttaa meitä välttämään valhetta ja vääryyttä. Me näemme synnin siemenen yhä pienemmissä ajatuksissa ja sanoissa ja opimme välttämään sen tekemistä. Parhaassa tapauksessa omat lankeemuksemme opettavat meitä ymmärtämään synnin toimintaa ja kasvattavat nöyryyttä.

Synti ei ole oleellinen osa meidän elämäämme, Jumala ei luonut syntiä. Synti on meidän väärissä ja itsekkäissä valinnoissamme ja se viihtyy mainiosti meidän langenneessa maailmassamme. Se etsii meidän heikkouksia ja käyttää surutta niitä hyväkseen. Lopullisen voiton se saa, jos se löytää meidät masentuneina ja periksi antaneina.

Millaista elämämme olisi jos vapautuisimme synnistä? Synti on niin syvällä meidän olemuksessamme, että synnitön päiväkin on meille mahdoton, omin voimin. Edes Kirkkomme pyhät eivät kyenneet elämään synnitöntä elämää vaan heidänkin kamppailunsa muuttui jopa kiivaammaksi mitä tietoisemmaksi he tulivat synnin vaaroista.

Sen vuoksi luulen, että synnitön päivä viittaa tulevaisen maailman elämään eli luvattuun taivasten valtakuntaan, jossa synnin ja kuoleman valta on kukistettu. Ilmestyskirjassa meille kerrotaan, kuinka synti ja kuolema kukistetaan eikä pahalla on enää valtaa.

Toisaalta taas me elämme jo sitä synnitöntä todellisuutta joka alkoi pääsiäisestä. Kristus on voittanut synnin ja kuoleman omalla ylösnousemuksellaan ja me voimme tulla siitä kasteen kanssa osalliseksi. Siksi kasteen ja ehtoollisen kautta saatu armo on erityisen suuri. Jokainen liturgia on sen vuoksi voittojuhla, jossa me juhlimme Kristusta kuoleman voittajana.

Monesti meidän on vaikea ymmärtää ja hyväksyä anteeksiannon ja syntien vapahduksen todellisuutta. Tämä asia on kuitenkin harvinaisen selkeä jos ajattelemme pyhää ehtoollista. Kun pappi on nauttinut Kristuksen veren hän sanoo: Katso, tämä on koskettanut huuliani, syyllisyyteni on poissa ja syntini on sovitettu. Me nautimme ehtoollisen syntien anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Niin, synnitön päivä. Jäähyväispuheessaan Kristus itse sanoo: Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun (Joh. 16:9). Synnitön päivä on siis meille päivä, joka täyttyy uskolla ja luottamuksella Jumalan kaitselmukseen ja johdatukseen. Me elämme langenneessa maailmassa mutta tärkeintä on muistaa, että synnin valta on voitettu. Ja vaikka synti viekin jokaista vääjäämättä kohti kuolemaan, on meillä iankaikkinen elämä Kristuksessa. Siellä on myös se synnittömän päivän mahdollisuus.

Jumala kanssamme

Joulun ilosanoma kertoi, kuinka elävän Jumalan Poika ja Sana tulee lihaksi ja syntyy ihmiseksi meidän keskellemme. Tämä Jumalan ilmestyminen ihmisille oli profetioiden täyttymys ja pelastuksen alku ihmiskunnalle. Valkeus saapuu keskellemme, tuo valkeus loistaa meille, jotka olemme pimeydessä. Jumala on meidän kanssamme!

Jumalan ilmestymisen juhla jatkuu Teofanian juhlalla. Siinä pyhä Kolminaisuus ilmestyy meille taivaallisen Isän äänenä, Pyhän Hengen laskeutumisena kyyhkysen muodossa Pojan päälle, joka astuu Jordanin virtaan kastettavaksi. Sinä olet minun rakas poikani, sinuun minä olen mieltynyt. (Mark. 1:11)

Mikä on tämän juhlan merkitys meille ihmisille, silloin aikoinaan ja nyt tänä päivänä? Kirkon historiassa tiedämme lukuisia tapauksia, kun Jumala on paljastanut valon kajastusta salatusta maailmasta kilvoittelijalle. Pyhittyvä ihminen saa kokea kuinka lähestymätön lähestyy luotuaan ja synnitön ottaa vastaan syntisen ja parantaa hänet.

Jumalan ilmestyminen kunniassaan ja pyhyydessään on parantava ja hoitava tapahtuma ihmiselle. Synnin aiheuttamat haavamme ja ruhjeemme sidotaan ja Jumalan kirkkaus karkottaa pimeyden vihollisvoimat. Tämä syntinen tuodaan majataloon, sairaalaan, kirkkoon, jossa hänestä huolehditaan, kunnes hän on parantunut. Hänelle annetaan pyhä ehtoollinen sielun ja ruumiin parannukseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Me harvoin saamme sellaisia ilmestyksiä, sellaisia, joista kerrotaan pyhien elämänkerroissa. Se ei kerro Jumalan toimettomuudesta vaan meidän kyvyttömyydestämme ottaa vastaan rakastavan Jumalan armoa. Kilvoittelu on meidän sielumme herkistämistä, jotta voisimme avata oven koputtavalle Luojallemme. Tässä oleellista on rukous ja rukouksen tekemä työ sielussamme.

Jumalan ilmestyminen voi olla todellisuutta jokaiselle rukoilijalle. Me tunnemme, kuinka Jumala tekee työtä sisällämme, kuinka asiat elämässämme järjestyvät ja kuinka opimme ymmärtämään suurempia kokonaisuuksia. Suuren hädän keskellä huomaammekin pelastuvamme, vaikean sairauden kohdalla elämän tarkoituksemme muuttuu, suuren surun keskellä löydämme tyyneyden ja rauhan.

Jumalan läsnäolon tunteminen on mahdollista meille kaikille, jos vain tarkkailemme omaa elämäämme. Saatamme helposti pettyä, jos katseemme on kiinnittynyt vääriin asioihin, huulemme vääriin pyyntöihin ja mielemme on täynnä turhia ja maallisia murheita.

Hengellinen elämä on asteittaista kasvua. Kukaan ei nouse vuorelle huipulta käsin vaan jokaisen matka alkaa sen juurelta. Siksi kannattaa kiinnittää huomio niihin elämän pieniin asioihin, sillä niistä syntyvät myöhemmin myös elämämme suuremmat ihmeet. Jumala harvoin tulee meille mahtavia ihmeitä, emme me tarvitse sellaisia.

Todellinen ja aito ihme herättää meissä kaipauksen, halun pelastua, se synnyttää muutoksen, joka saa meidät kääntämään elämämme suunnan. Se johdattaa siihen katumukseen, jota Johannes Kastaja julisti Kristuksen saapuessa: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle! (Matt. 3:2) Ihme on siis aivan meidän sielumme oven kynnyksellä.

Siunattua Herramme kasteen juhlaa!