Ristin tiellä kohti Golgataa

Kolmas sunnuntai peräkkäin kun meille luetaan evankeliumia rististä. Ensimmäisenä sunnuntaina luimme kertomuksen Nikodeemuksen yöllisestä vierailusta Jeesuksen luona ja Jeesus kertoo ristiinnaulitsemisestaan. Seuraavana sunnuntaina (14.9), pyhän ristin varsinaisena juhlapäivänä, kuulimme evankeliumin Herramme ristiinnaulitsemisesta. Nyt tulevana sunnuntaina luemme Markuksen evankeliumin ristin kantamisesta ja Kristuksen seuraamisesta.

Näin pyhä evankelista kertoo:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa."

Hän sanoi vielä: "Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan." (Mark. 8:34 - 9:1)

Kristuksen eläväksitekevä ja kunniallinen risti. Se jättää meihin pysyvän muiston ja herättää iankaikkisen elämän siemenen sydämessämme. Ristin kohtaaminen on kautta aikojen ollut pysäyttävä kokemus meidän ihmisyydellemme, koska se kuvaa kaikkea sitä mitä tämä maailma on: syntymää, elämää ja kuolemaa; se on henkeä ja ainetta, maallista ja pyhää. Se kuvaa äärimmäistä uhria, rakkautta, synnin aiheuttamaa vihaa, julmuutta, myötätuntoa, surua ja sääliä, kaiken loppumista, valoisaa pyhä aamua, toivoa elämästä, inhimillistä heikkoutta ja jumalallista voimaa.

Tuon merkin edessä me joudumme miettimään, kumpaan leiriin me lähdemme. Toinen käyttää brutaalia voimaa uhratakseen yhden muiden edestä, valmis jopa ristiinnaulitsemaan äänekkään joukon niin halutessa. Toinen taas vaikenee ja liittyy siihen hiljaiseen ja iskuja vastaanottavaan joukkoon, joka mieluummin etsii sovintoa ja rauhaa, siunaa ja antaa anteeksi.


Risti on puinen silta

Risti yhdistää taivaan ja maan toisiinsa, luodun ja luomattoman, ajallisen ja iankaikkisen. Kristus tuli ihmiseksi alas maan päälle langenneeseen luomakuntaamme. Hän luopui taivaallisesta kunniasta, otti päälleen langenneen ihmisyyden ja tyhjensi itsensä jumalallisesta voimastaan ja syntyi luolaan järjettömien eläinten keskelle. Hän syntyi neitseestä ja tuli ihmiseksi. Hän tuli täyttämään kaikkihyvän Herramme tahdon ja tuhoamaan synnin vallan, voittamaan kuoleman, tekemään tyhjäksi päällämme olleen kirouksen ja parantamaan meidät synnin sairaudesta. Tämän sodan hän voittaa tyhjentämällä itsensä, luopumalla itsestään ja tulemalla orjan kaltaiseksi.

Jumalan laskeutuessa alas maailmaan meidät nostetaan ylös taivaaseen.
Jumalan tyhjentäessä itsensä meidät täytetään Pyhällä Hengellä.
Jumalan syntyessä ihmiseksi me kasvamme armosta jumaliksi.
Jumalan ottaessa ristin kantaakseen, meidän taakkamme on poistettu.
Jumalan kuollessa ristinpuulle meidän velkakirjamme mitätöitiin.
Hänen nukkuessaan kuoleman unta meille lahjoitetaan iankaikkinen elämä.
Hänen astuessaan taivaaseen meidät pestään lumenvalkoisiksi synneistämme.
Kunnia armahtavaiselle Jumalalle!

Hän tulee ylhäältä alas, jotta me syntyisimme uudelleen ylhäältä. Tämän hän sanoi yöllä Nikodeemukselle. Me olemme syntyneet uudelleen ylhäältä kun meidät on kastettu. Kasteessa me saimme Jumalan lapsen nimen ja saamme tien kulkeaksemme kohti iankaikkista elämää Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Siksi meille annetaan tämän puhdistavan pesun jälkeen valkoinen kastepuku ja risti kaulaamme, tuttujen sanojen kera: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Kristus korotetaan ristille, jotta hän voisi sulkea kaikki luokseen tulleet armoonsa sekä vetää luokseen ja korottaa myös meidät ylös tästä langenneesta maailmasta.

Kristus tulee yhdeksi meistä mutta vielä enemmän - pyhän sakramentin kautta hän tulee asumaan meihin. Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä voittajana ja sen muistoksi me vietämme joka sunnuntai liturgiaa ja nautimme siinä ylitaivaallisen ja verettömän uhrin. Vietämme ylösnousemuksen juhlaa ja pyhitämme koko elämämme. Pyhä liturgia on Herramme voittojuhla kuolemasta, se on tämän elämän ja iankaikkisen elämän juhlaa. Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!

Kaikki tehtiin meitä varten, se tehtiin meidän puolestamme, koska emme itse siihen kyenneet. Tämä tie on avattu meille ja annettu lahjaksi, jotta mekin oppisimme kulkemaan ristin tietä. Kristus valmisti meille kärsimyksen kautta tien iankaikkiseen elämään, jotta me löytäisimme rakkauden taivaallisen Isämme tyköä. Nyt on meidän aikamme toimia.


Kärsivä palvelija ja risti

Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:7)

Ristin kantaminen on sitä, että me olemme valmiita kestämään kärsimystä, vihaa ja huonoa kohtelua, ilman nurinaa ja vastalauseita. Kristus ei ristillä kironnut vangitsijoitaan, hautonut kostoa tai uhkaillut vaan kärsi hiljaa. Hän ei tarttunut vangitsemisensa hetkellä miekkaan tai kutsunut taivaallista sotaväkeä avukseen. Hän vaikeni ja tämä jäi meille esimerkiksi.

Samoin emme mekään todellisina kristittyinä kosta emmekä maksa samalla mitalla takaisin, vaan yritämme yhä uudelleen voittaa hyvyydellä ja antaa anteeksi meitä vastaan rikkoville. Rukoilemalla heidän puolestaan me kannamme lihassamme ja hengessämme koko ihmishistoriaamme koskevaa lankeemusta. Itsellemme me pyydämme vain kestävyyttä ja ymmärrystä käsittämään kohtaamaamme kärsimystä.

Miksi Kristus sanoi, että hänen taakkansa on keveä? Mitä lähemmäs Kristusta me tulemme, sitä keveämmäksi meidän taakkamme käy, koska silloin me ymmärrämme koko ajan selvemmin roolimme tässä maailmassa hänen seuraajinaan. Hänen taakkansa on keveä, koska me emme koskaan tule olemaan yksin kun lähdemme ristin tielle. Keveä, koska me jätämme vanhan Aadamin taaksemme ja tämä kohottaa meidät taivaalliselle tielle. Silloin tiedämme, että kaikki kokemamme kärsimys on väliaikaista ja koituu meidän pelastukseksemme. Pyhät enkelit varjelevat kulkuamme ja kaikki taivaalliset pyhät kantavat rukouksia meidän edestämme.


Kirkastava kärsimys

Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua" (Joh 21:18–19)

Risti kuvaa taakkaamme ja kärsimystämme, jota langennut maailma meille aiheuttaa. Risti on painava eikä kukaan meistä ota mielellään sitä kantaakseen. Mutta samalla risti myös muistuttaa meitä tämän maailman tilapäisyydestä ja herättää lohduttavaa kaipausta taivaalliseen kotiimme, jonne Kristus on tehnyt meille jo asuinsijat. Kenties tuhlaajapoikaan lopulta huomasi sikolätissään, ettei hänellä ole mitään saatavaa tässä maailmassa vaan kaikki isän kotona olleet asiat olivat ne aidot ja todelliset asiat, joita hän kaipasi. Ehkä hän ennen lähtöään vielä pohti kotiinpalaamistaan ja löysi lohtua jaksamiselleen siitä, että hänellä oli koti, josta hän kerran oli lähtenyt. Ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät, hän otti ristin ja lähti paluumatkalle.

Tuhlaajapojan risti oli lihan heikkoutta ja arvostelukyvyn puutetta. Hän rakastui kiihkeästi tämän maailman viettelyksiin ja kadotti elämästään suunnan luullessaan, että tämä elämä on kaikki. Sen vuoksi hänessä on paljon samaa kuin alkuaan pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisessä. Kumpikin löysi pelastuksen, kun he olivat valmiita ottamaan ristinsä.

Kristus kantoi koko ihmiskunnan syntitaakkaa Golgatalle mutta me kannamme oman elämämme taakkaa, joka syntyy meille annetuista haasteista. Meillä kaikilla on omia helmasyntejä: Alttiutemme langeta tietyissä elämäntilanteissa, vaikeita ihmissuhteita, köyhyyttä, katkeruutta, surullisuutta ja masentuneisuutta, kiivastumista ja vihamielisyyttä, turhanpuhumista, sairauksia, epäluotettavuutta, yksinäisyyttä, väsymistä, elämän tarkoituksen kadottamista.

Nämä aiheuttavat meille tuskaa, koska emme siedä epätäydellisyyttämme mutta niissä on olemassa myös kirkastumisen mahdollisuus. Me voimme rukouksen ja kilvoituksen kautta voittaa heikkoutemme ja armosta kasvaa Jumalan kaltaisiksi. Tämän elämän kärsimys ei ole vailla merkitystä, ja siksi pyhät marttyyrit ovat meille vahvoja esikuvia uskollisuudesta tällä ristin tiellä.

Kärsimyksen syvempi tarkoitus on jalostaa meidät ja tehdä otolliseksi iankaikkiseen elämään. Siksi ei välttämättä ole oikein pyytää vapautumista kärsimyksistä vaan pyytää vahvuutta kestää koettelemukset. Pyhä Porfyrios kirjoittaa:

Nyt en pyydä Jumalaa ottamaan minulta pois sairautta, jota Häneltä anoin. Iloitsen, että minulla on se, jotta suuresta rakkaudestani tulisin osalliseksi Hänen kärsimyksiinsä. Jumala kasvattaa minua. ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa (Hepr. 12:6).” – – Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni. (kirjasta "Rakkauden haavoittama", käännös Hannu Pöyhönen)


Matka kohti Golgataa

Hän otti päälleen meidän langenneen ihmisyytemme, sairastuneen luontomme ja otti sen omakseen. Hän oli valmis menemään vieläkin syvemmälle synnin kuolettamaan luontoomme ja jopa kuolemaan puolestamme. Hän astui ihmisyyden syvimpään kuiluun, kylmyyteen ja yksinäisyyteen ja valaisemaan sen jumalallisella valollaan. Hävittääkseen ja tuhotakseen kaiken sen kirotun synkkyyden, joka maailmaan oli tullut käärmeen kavallukseen ja lankeemuksemme seurauksena. Tulemaan ihmiseksi ja kuolemaan juuri ristin kautta, hän otti sen aseeksi syntiä ja kuolemaan vastaan. Hän otti vastaan kuoleman, nujersi sen.

Ristin kantamisen palkinto on kaikkea muuta kuin mitä tämä maailma ymmärtää palkitsemisella. Me löydämme lopulta itsemme nälkäisinä, janoisina, herjattuina ja vainottuina Kristuksen tähden. Me tulemme murheelliseksi ja köyhyys on osanamme. Nämä kaikki edeltävät lopullista uhriamme, ristiinnaulitsemista ja itsestämme luopumista. Risti on kuin ikonostaasi, sen edessä on tämä maailma ja sen takana on taivas. Risti on kuninkaan ovet jonka kautta me voimme astua pyhien maailmaan.

Risti ei siis tarjoa meille välitöntä palkintoa. Se tarjoaa meille pitkän ja kapean tien pelastukseen, jossa meidän pitää päivä toisensa jälkeen oppia laittamaan Kristus ensimmäiseksi ja myöhemmin jopa ainoaksi asiaksi. Me olemme kutsuttuja luopumaan itsestämme. Miksi lähteä tälle vaivalloiselle matkalle? Siksi, että se on tämän elämän syvin tarkoitus, seurata Kristusta. Tätä tietä seuraamalla me voimme saapua pyhään kaupunkiin, löytää sieltä sellaisen juhlatalon, jossa juhlavieraiden riemuääni on lakkaamaton ja Hänen kasvojaan näkevien ihastus on loppumaton. Se on meidän kotimme, jonne tuhlaajapoikakin palasi.

Ristin kantaminen johdattaa meidät aitoon elämään. Me saamme hylätä kaiken väliaikaisen, omat himomme, tämän maailman viettelykset ja seireenit. Ristin tielle lähtiessämme luovumme niistä haaveista, jota aivan valtavan massiivinen markkinakoneisto meille myy. Ristintiellä me emme tule saamaan  tyydytystä, jota ruoka meille tarjoaa vaan meille tarjotaan yksinkertaista ravintoa ja paastoa, viihteen sijaan me nautimme iankaikkisen elämän kajastuksesta, päihteiden sijaan me juovumme Pyhästä Hengestä. Meille annetaan yksinkertainen mutta aito tapa elää ja tämä on ristin palkinto. Sinä tunnet itsesi eläväksi etkä ole tässä maailmassa ilman päämäärää.

Kirkon alttari- ja käsiristeissä on usein kuvattu toiselle puolelle ristiinnaulittu Kristus ja toiselle puolelle kuoleman voittanut ylösnoussut Kristus. Kun kaikki näyttää loppuvan, niin uusi alkaa. Käännämme Herramme ristin silloin toisin päin. Kun normaalisti katselemme ristillä kuollutta Kristus, me näemme kääntöpuolella ylösnousseen Kristuksen. Nämä kaksi kuvaa kertovat meille syvimmän totuuden, joka ristiin on kuvattu: paratiisia vartioiva enkeli, jonka kädessä on leimuava miekka, on poistunut ja paratiisin ovet ovat avoinna. Kristus kuoli, voitti kuollessaan kuoleman ja nousi kuolleista antaen meille elämän, ja niin elämä hallitsee. Samoin myös meidän tulee kuolla ristillä tälle maailmalle ja nousta yhdessä Kristuksen kanssa kuolleista uuteen elämään. Tule ja astu sisään!

Nöyryyden ja kärsivällisyyden koulu

Tänä iltana kirkko ryhtyy viettämään Marian syntymän juhlaa. Juhla on kirkkovuoden ensimmäinen ja se kuuluu 12 suureen juhlaan. Marian syntymän varjoon jää usein kertomus lapsettomasta pariskunnasta, joka kärsi vuosikymmeniä ihmisten halveksunnasta. Marian vanhemmat, Joakim ja Annan viettivät hurskasta elämää mutta yrityksistään huolimatta he eivät saaneet lapsia.

Koko tämä tapahtumaketju on täynnä koskettavaa inhimillisyyttä. Ulkopuolisten heittämä epäilys Annan ja Joakimin päällä lapsettomuuden takia: mihin syntiin he olivat syyllistyneet, koska eivät voineet saada jälkeläistä?  Et ole sen arvoinen, että voisit uhrata Jumalalle noilla lapsettomilla käsilläsi. sanottiin Joakimille kun hän oli temppelissä uhraamassa. He omistivat kaikesta huolimatta elämänsä Jumalalle vaikka heistä varmasti välillä tuntui kuin Jumala oli ikäänkuin kääntänyt kasvonsa pois heidän hädästään. Silti heidän uskonsa säilyi kuin vanhurskaalla Jobilla.

Ehkä Anna kertoi myöhemmin Marialle tästä pitkästä odotuksesta ja kenties tästä tarinasta kumpusi Mariassa ihailemamme nöyryys ja kärsivällisyys. Kaikkina noina vuosina, kun Joakim ja Anna kävivät läpi tätä häpeäänsä ja kilvoittelivat, Pyhä Henki oli heidän kanssaan. Se lohdutti ja piti yllä heidän uskoaan. Aika ja ikuisuus kohtasivat heidän elämässään: he tiesivät kuinka Jobia koeteltiin ja ehkä he muistivat kuinka Jumala oli suojellut kansaansa erämaavaelluksen aikana ja johdattanut heidät luvattuun maahan.

Tuo temppelissä tapahtunut nöyryytys ajoi Joakimin erämaahan ja Annan puutarhaan rukoilemaan entistä palavammin. Pian ylienkeli Gabriel tuo heille ilouutisen ja he vapautuvat lapsettomuudestaan. Joakim palasi Jerusalemiin ja joissakin ikoneissa on kuvattu, kuinka Joakim kietoo Annan syliinsä kaupungin porteilla. Joissakin Joakimia ja Annaa kuvaavissa ikoneissa me näemme kuinka Joakim ja Anna syleilevät toisiaan sängyn edessä, tämä syleily johtaa tämän avioparin rakasteluun ja Annan hedelmöittymiseen. Tästä syntyvä rakkauden hedelmä on Maria ja tätä hedelmöitystä kirkossamme juhlitaan joulukuun 9. päivä, yhdeksää kuukautta ennen Marian syntymää. Anna ei tullut raskaaksi Pyhän Hengen kautta vaan hän sai lapsen miehensä Joakimin kanssa samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä saa lapsia vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Kaikki nuo tarinat, joita vanhurskaiden ihmisten uskollisuudesta kerrottiin, konkretisoituvat heidän elämässään. He elivät myös itse noita kohtaloita ja tunsivat mitä tarkoittaa epävarmuus ja toisaalta luottamus, toivo paremmasta ja kärsivällisyys. Missä tuska oli suurinta, siellä myös toivo ja lohdutus oli suurinta. Myötätunto kärsiviä kohtaan on koko jumalallisen rakkauden perusta tänäkin päivänä.

Marian syntymä oli Jumalan vastaus lapsettoman avioparin rukouksiin. Pyhät Herran esivanhemmat Joakim ja Anna kärsivät lapsettomuuden häpeästä ja olivat jo tulleet vanhaksi, kunnes Jumala vastasi heidän rukoukseensa. Anna tuli raskaaksi ja synnytti Joakimille lapsen,  Marian. Häpeä väistyi heidän elämästään ja saivat suuren siunauksen tyttärestään Mariasta, josta tuli Elämän äiti.

Tänään lapsettomuuden siteet heltiävät, | sillä kuultuaan Joakimin ja Annan rukoukset | Jumala antaa heille, jotka eivät toivoa omanneet, | totisen lupauksen, että he synnyttävät jumalallisen lapsukaisen, | josta Hän itse, kuvaamaton, oli syntyvä. | Hän ihmiseksi tuleva antaa enkelien veisata hänelle: || Iloitse, armoitettu, Herra on sinun kanssasi. Joulukuun yhdeksännen päivän tropari


Lapsettomuus

Joakimin ja Annan lapsettomuudesta kärsitty tuska on tätä päivää, se on samaa tuskaa niin silloin kuin tänäänkin. Torstain Hesarissa oli pitkä artikkeli lapsettomuudesta otsikolla: Pitäisikö erota, jos puoliso ei voi saada lapsia?

Lapsettomuus on vaikea asia. Sitä leimaa usein joko itsensä  tai toisen syyllistäminen. Lapsettomuuden tuskaan liittyy vertailu toisiin perheisiin, mielialan vaihtelut, epäonnistumisen tunne miehenä tai naisena, hedelmällisyyshoitojen synnyttämät paineet, toiveet ja turhautumiset, sukulaisten ja ystävien odotukset, yhteiskunnan normit perhellisten elämänmuodosta, jota pidetään ainoana "oikeana". Asiasta tulee tunnekysymys vaikka asialla ei välttämättä ole mitään tekemistä tunteiden kanssa tai toisen ihmisten elämän valintojen kanssa.

Aikuisilla on luontainen tarve saada jälkikasvua ja nähdä oman elämän jatkuminen omissa lapsissa. Vanhemmuus on yksi ikiaikaisista tarpeistamme ja vieteistämme kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta. Annan ja Joakimin aikaan oli siten erilainen, että heidän pärjääminen liittyi olennaisesti lapsiin ja yhteisöön, jossa he elivät. Juutalaisessa kulttuurissa lapset olivat Jumalan lahja ja Herran erityinen siunaus pariskunnalle. Ilman lapsia vanhuus saattoi olla hyvinkin vaikeaa, koska lapset takasivat toimeentulon ja selviytymisen vanhuudessa.

Mutta he eivät hylänneet uskoaan eivätkä nousseet toisiaan vastaan. He varmasti epäilivät Herransa olemassaoloa kaikkein vaikeimpina hetkinä mutta tuo epäily vain todisti heidän elävästä uskostaan. Ehkä he paremmin olivat sisäistäneet Jumalan katselmuksen ja huolenpidon elämässään ja osasivat tyytyä siihen, mitä heille oli annettu. He eivät eristäytyneet tai muuttuneet katkeriksi toisia ihmisiä kohtaan. Kerrotaan, että he antoivat tuloistaan kolmanneksen temppelille ja toisen kolmanneksen hyväntekeväisyyteen.

Mikä oli kaiken sen odotuksen lopputulos Joakimin ja Annan elämässä, ja toivottavasti ylös meidänkin elämässämme? Me voimme erilaisten kärsimysten kautta oppia tuntemaan myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Olemaan kiitollisia niistä pienistä asioista, joita meillä jo on. Ehkä opimme laittamaan elämämme asiat tärkeysjärjestykseen, meillä on koti, läheisiä, oma seurakunta, me olemme terveitä.  Ehkä me pitkän odotuksen kautta löydämme nöyryyden ja kärsivällisyyden - tien, joka vie Kristuksen luo.

Apostoli Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle: Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä,  kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. (Room. 5:3-5)


Lupauksen lapsi - Maria syntymä

Mutta mitä sitten tapahtui? Miten hänestä tuli sielujemme pelastaja? Maria kasvoi taivaiden valtiattareksi uskosta ja Jumalan armosta. Maria tuotiin kolmen vanhana temppeliin ja hänet kasvatettiin siellä. Joakimin kerrotaan kuolleen 79 vuoden ikäisenä ja Anna 80 vuoden ikäisenä.

Maria kasvoi rukouksessa ja paastossa ja salaisella tavalla hän valmistautui ottamaan vastaan Jumalan sanaa ja hän ottikin vastaan Sanan. Maria, eikä kukaan meistä, tiedä lopullista syytä kilvoitukselle, eikä kukaan meistä tiedä sitä, mihin tilanteisiin tämä nykyinen hetkemme meitä valmistaa. Kaikki on Herran kaitselmuksessa, kaikella voi olla tarkoituksensa, jopa lankeemuksillammekin. Tärkeintä on oppia rukoilemaan, että ymmärrys sielussamme kasvaisi ja tulisimme otollisiksi vastaamaan Jumalan pelastavaan kutsun myöntävästi.

Sinun syntymäsi, Jumalansynnyttäjä Neitsyt, | toi ilosanoman koko maailmalle, | sillä sinusta koitti vanhurskauden aurinko, Kristus, meidän Jumalamme, | joka tehtyään tyhjäksi kirouksen tuotti siunauksen | ja poistettuaan kuoleman antoi meille iankaikkisen elämän. Juhlan tropari

Maria valmistui sanomaan, että hän on Herransa palvelijatar, marttyyrit olivat valmiita olemaan uskollisia kuoleman hirvittävyyksien edessä, jumalankantajat olivat valmiita kestämään kaikkea mahdollista jotta evankeliumin liekki ei sammuisi autiomaassa pahan hengen kiusatessa heitä. Tähän kaikkeen nämä pyhät valmistautuivat. Ja kun me niin helposti voimme turmella elämämme pyhän tarkoituksen viettämällä välinpitämätöntä ja joutilasta elämää.

Maria on suurin pyhistä ja hän on kaikkein kunnioitetuin kaikista luoduista, jopa enkeleitäkin ylempi. Kerubeja kunnioitettavampi ja serafeja verrattomasti jalompi... Marian kunnioitus liittyy aina Kristukseen, samoin kuin kirkko saa arvonsa vain Kristuksen kautta. Hän on Kristuksen valtaistuin ja arvoasteikoltaan seuraava Pyhästä Kolminaisuudesta. Hän istuu Kristuksen oikealla puolella. Maria on ensimmäinen ja suurin kristitty. Hän on meidän kaikkien esirukoilija ja esikuva. Maria on liiton arkki, koska hän kantaa sisällään uutta lakia, Kristusta. Maria on kaikki superlatiivit.

Maria, meidän puolustajamme

Karkaako Maria ylisanojen myötä jonnekin kauas hengellisiin sfääreihin vai voimmeko tuntea hänet rakkaaksi puolustajaksemme Jumalan edessä, joka tuntee erityistä hellyyttä ihmisiä kohtaan? Se riippuu meistä. Meidän on rohkeasti lähestyttävä häntä ja ottava hänet omaksemme. Kaikista ylisanoista ja superlatiiveista huolimatta hän on meidän hengellinen äitimme ja tärkein esirukoilijamme. Hän parhaiten tietää äitinä mitä on inhimillinen heikkous, mitä on maailman pahuus ja miten se raatelee meidän elämäämme. Maria on tuntenut omassa elämässään hyvin konkreettisesti, mitä on epäoikeudenmukaisuus, nöyryys ja kärsivällisyys.

Marian kohdalla on olemassa koko ajan se vaara, että me menetämme inhimillisen Marian, joka oli samanlainen kuolevainen kuin kuka tahansa meistä. Hän todella syntyi ihmiseksi ja kuoli apostolien ympäröimänä. Koko kristinuskon suurin voima on heikkoudessa ja kaikkein suurin pyhyys ja jumalallisuus on inhimillisyydessä ja nöyryydessä. Kristinusko on vastakohtien uskonto sanan merkityksestään, koska Kristus yhdisti itsessään kaiken.

Maria rakasti eniten Kristusta ja Kristus rakasti eniten häntä, omaa äitiään. Hän oli kaikkein läheisin Herrallemme. Maria on siunatuin meistä kaikista, mutta hän myös kärsi eniten meistä kaikista. Jumala antoi ainokaisen poikansa meidän elämämme edestä. Maria antoi myös ainoan poikansa meidän puolestamme. Sen takia Maria todellakin on meille tiennäyttäjä. Hän osoittaa kädellään Kristusta, joka ei ole vain päämäärä, jota kohti me kuljemme vaan hän on myös kanssakulkijamme, veljemme.


Lopuksi

Koko kristinuskon historia on rukouksen ja kilvoituksen tarinaa. Se on täynnä kertomuksia ihmisistä, jotka avaavat, kun Kristus kolkuttaa heidän sielunsa ovea. He oppivat hiljentymään ja löytämään tästä tyhjyydestä sen olennaisen tarkoituksen elämälleen, Jumalan tahdon mukaisen elämän. He löytävät elämälleen tarkoituksen ja vaikka maailma yrittäisi sen kukistaa, he pysyvät siinä kiinni rukouksen voimalla.

Miksi Maria oli otollinen synnyttämään Vapahtajamme? Pitkällisen kilvoituksen seurauksena hän taivutti oman tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi. Hän jalostui kilvoituksessaan ottamaan vastaan Jumalan sanan, tutkiskeli sitä ja hyväksyi sen. Hänen vastauksensa on ilosanoma, koska siitä syntyi tapahtumaketju, josta meille koitti pelastus synnistä ja kuolemasta.

Mitä väliä tällä kaikella on tänä päivänä? Tuo myönteisen vastauksen mahdollisuus on meidän kaikkien sielussa odottamassa. Ei meistä kenestäkään Mariaa tule mutta jokaisesta voi tulla se ainutlaatuinen Ristin kantaja. Silloin ihminen kirkastaa Jumalan kuvan itsessään ja kasvaa siihen kauneuteen joka hänen sisässään siemenenä on. Tällä tiellä me tarvitsemme samaa uskoa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, jota Joakimilla ja Annalla rukouksen lahjana.

Luomakunnan päivänä: kiitosuhri

Tämä kirkkovuotemme ensimmäinen päivä on pyhitetty luomakunnalle. Uusi pelastuksen vuosi on alkanut ja tulevat kuukaudet tulevat olemaan meille armon täyteisiä kunhan vain käännyimme ja turvaamme elämässämme Jumalan hyvyyteen. Tänään puhumme kiittämisestä ja uhraamisesta, jotka ovat hyvin olennainen osa tätä luomakunnan päivää.

Sinä toit minut tähän elämään kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita, tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa. Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi. Kiitosakatistoksen toinen iikossi

Olin viikonloppuna Porin tiistaiseuran järjestämällä perheleirillä Merikarvialla. Meren rannalle oli tullut mukavasti perheitä mukaan ja vietimme aurinkoisen viikonlopun aikaa yhdessä viettäen. Lauantaina toimitimme kiitosakatistoksen eli akatistoksen luomakunnalle. Meren äärellä, auringon välkkyessä rantapuiden takaa ja Herramme ristiä katsellen tuo palvelus oli ainutlaatuinen. Toki luonnonhelmassa toimitetuissa palveluksessa on aina jotain ihmeellisen aitoa, välitöntä ja puhdasta, koska silloin me koemme ja näemme luonnon sellaisena kuin se meille annetaan. Aamulla jatkoimme liturgialla ja vedenpyhityksellä.

Nämä kaikki kolme palvelusta ovat hyvin luontokeskeisiä. Akatistos on pelkkää kiitosta kaikesta, mitä me näemme ja koemme, ja siinä puetaan sanoiksi Jumalan huolenpito ihmiskunnasta. Liturgia on kiitosuhria koko luomakunnan puolesta ja tuon palveluksen kautta koemme kuinka synti ja kuolema on kukistettu ja elämä on saanut voiton Kristuksessa. Vedenpyhitys jatkaa liturgian voittosanoman julistamista ja siinä saamme itsellemme pyhää vettä juomista ja vihmomista varten, jotta pyhittäisimme kaiken elämässämme olevan Jumalalle.


Uhraamisen teema

Kiitoksen ja pyhittämisen perusta  on alttarissa ja uhraamisessa. Uhraamisella on  erilaisia merkityksiä mutta suurin omalta kannaltamme on jakaminen ja kiitoksen osoittaminen kaikesta, mitä me olemme saaneet. Uhraaminen on sitä, että me rakennamme alttarin, otamme jotakin kallisarvoista ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta, me pyhitämme tuon lahjan Jumalalle. Sinun omaasi, sinun omistaisi, me sinulle uhraamme, kaiken tähden, kaiken edestä!

Tämä papillinen työ tarkoittaa erottamista ja jakamista. Me otamme eroon maailmasta, kohotamme sen ja omistamme sen Luojallemme. Sen vuoksi tuo uhrattava asia myös jaetaan meidän kaikkien kesken ja se muodostaa pelastavan siteen jokaisen siihen osallistuvan välille.

Suurin tehtävämme tässä luomakunnassa on papillinen. Ottaa luonnosta ja kohottaa se kiitoksena Luojallemme kaikesta. Ylevin muoto tästä on Herran pyhä ehtoollinen, jossa me otamme viljaa ja viinipuun antia, valmistamme ne omien kättemme kautta ja uhraamme ne kiitoksella Jumalalle. Sitä on eukaristia. Kun Kristuksen kirkastumisjuhlassa siunaamme maan satoa, kyse on myös samasta asiasta.

Valtias Herra, meidän Jumalamme, joka olet käskenyt jokaisen tuoda Sinulle uhrinaan Sinun omaasi Sinun omastasi, ja annat vastalahjaksi iankaikkista hyvääsi; Sinä, joka suopeasti vastaanotit leskeltä hänen voimiensa mukaisen uhrin, ota nytkin vastaan palvelijasi (nimi) esiin kantama lahja ja katso se arvolliseksi katoamattomaan aarteistoosi. Ja anna hänen (heidän) ja hänen omiensa runsaasti nauttia myös ajallista hyvää. Rukous uutishedelmiä tuotaessa

Parhaimmillaan ja aidoimmillaan uhri merkitsee sitä, että me luovumme ja tingimme omastamme, jotta voimme antaa Jumalalle kiitoksen hänen hyvyydestään. Emme anna sekundaa vaan parasta, jota meillä on. Se opettaa meille hyvällä tavalla luopumista, varoittaa meitä kiintymyksen vaarasta ja auttaa meitä huomioimaan omia lähimmäisiämme.

 Tämä uhraaminen kulkee punaisena lankana läpi Raamatun. Muistamme kuinka monissa eri kohdin autuaat ja pyhät ihmiset ovat rakentaneet alttarin ja uhranneet Jumalalle kiitosuhria hyvyyden tähden. Kain ja Abel toivat kumpikin oman uhrinsa, siitä mitä he olivat työllään saaneet aikaan. Kun Nooalle selvisi, että tulva oli ohitse, hän luonnollisesti kiitti Jumalaa ja rakensi alttarin uhriaan varten.(1. Moos. 8:20)

Aabrahamin uhri on koko Raamatussa vertaansa vailla, samoin kuin hänen uskollisuutensa, kun hän oli valmis uhraamaan tekemällään alttarilla ainoan poikansa Jumalalle. Myöhemmin Mooses sai erityiset ohjeet erilaisten uhrien toimittamiseen ja kuningas Daavid puhuu soveliaasta uhrista Jumalalle, joka ei välttämättä olekaan polttouhri vaan otollinen asenne Jumalaa kohtaan (Ps. 51). Profeetta Jesajan kertoo, kuinka valittu kansa on langennut niin moniin synteihin, että heidän uhrinsakin haisee Jumalan edessä (Jes. 1:13). Uudessa testamentissa tämä uhri saavuttaa äärimmäisen muotonsa rakkauden syvyyden tähden ja koko uhrikäsityksemme mullistuu.


Muistaminen

Uhraaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muistamme Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota me olemme saaneet. Muistamisella on hyvin suuri merkitys Raamatussa ja koko suhteemme Jumalaa rakentuu pitkälti muistamiselle. Liturgiassa käytetään paljon aikaa siihen, että muistamme jumalan pelastustekoja ja kertaamme, kuinka Hän on monien eri tapahtumien kautta osoittanut hyvyyttään ihmiskuntaa kohtaan. Ja jotta me muistaisimme nuo teot ja ottaisimme vaarin hänen kutsutaan... Lopulta me uhraamme kiitosuhrin Jumalalle, koska hän on osoittanut meille niin suurta rakkautta ja haluaa edelleen jatkaa hyvyyttään meitä kohtaan.

Ja antaessamme tuon uhrin, me saamme suurimman lahjan, mitä voimme kuvitella: elämän, yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän Jumalan rakkaudessa. Katsoessamme taaksepäin, me voimme ymmärtää, kuinka hyvää huolta meistä pidetään jatkossakin, jos vain turvaamme Kristukseen!

Kiitosuhrin antaminen ei koske vain kirkon papistoa, vaan jokaista kirkon jäsentä.  Eikä tämäkään vielä kerro kaikkea: liturgiaan ei osallistu pelkästään koko seurakunta vaan salaisella tavalla koko luomakunta, koko näkyvä ja näkymätön maailma. Täynnä on taivas ja maa sinun ylistystäsi! Kiitosuhri on jotakin, joka annetaan meidän jokaisen tähden ja meidän jokaisen puolesta.

Siksi tämän muistamisen päähuomio on siinä, että me olemme uskollisia ja osoitamme uskollisuuttamme uhraamalla. Meidän olemassaolomme riippuu Jumalan armosta ja hyvyydestä ja jos me rikomme tämän liiton olemalla uskottomia, me menetämme oleellisen osan ihmisyyttämme. Me olemme enkelien lailla ylistäviä olentoja ja jos me pidämme mielessämme suuren armon, joka osaksemme on tullut Kristuksen lihaksitulemisessa, me voimme uskoa myös silloin pelastuvamme. Jos siis olemme uskollisia tälle liitolle.


Kirkkaus ja pyhyys tämän kaiken takana

Luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja hän loi maailman hyväksi. Ihmiselle annettiin jo alussa erityinen tehtävä tässä paikassa, kun hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Tänäkin päivänä tämä työmme jatkuu, me saamme maasta elämällemme tarpeellisen juoman ja ravinnon mutta meidän pitää myös huolehtia tästä maasta, joka ravitsee meidät.

Luomakunta on rakkauden osoitus. Maailma ei ole olemassa sattumalta vaan se on luotu ihmiselle asuinpaikaksi. Luomakunta ei myöskään ollut olemassa ennalta jonkinlaisena luvattuna maana, jonka ihmiset sitten ottivat haltuunsa Jumalan käskystä. Tämä maa luotiin meitä varten ja se on pyhä.

Kun Mooses näki palavan pensaan, Herra käski häntä: Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä (2. Moos. 3:1-6).

Kun Jaakob kävi yölevolle Betelissä, hän heräsi äkisti ja huudahti: Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti. (1. Moos. 28: 17).

Kun Pietari kohtasi Kristuksessa luomattoman valkeuden, hän heittäytyi maahan yhdessä Johanneksen ja Jaakobin kanssa. He saivat nähdä Jumalan kirkkauden, joka oli tuleva tämän luomakunnan osaksi.

Näitä pyhyyden kokemuksia on muitakin Raamatussa ja ne kertovat meille jotakin hyvin olennaista tästä luomakunnastamme. Vaikka me uhraamme, olemme uskollisia ja osoitamme rakkauttamme sanoillamme ja teoillamme, me tulemme aina tietämään, että se on kuin pisara meressä verrattuna Jumalan rakkauteen meitä kohtaan. Tänään luomakunnan päivänä, meidän on muistettava olla avoimia ja vastaanottavia tämän pyhyyden ympäröiminä. Herra on meidän kanssamme hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan!