Sinä olet minun pelastukseni!

Laupias samarialainen

Tunsin kerran lapsuudessani synninteon ja tuomion välisen piinan harvinaisen voimakkaana. Olin tuona kesänä Valamon luostarissa talkoolaisena ja asuin Vanhan munkkilan alakerran kulmahuoneessa. Olin tuonut kirkosta huoneeseen suitsutushiilen ja vähän suitsuketta. Käytettyäni suitsuketta, luulin sen sammuneen ja heitin sen muoviämpäriin.

Lähdin luostarin trapesaan jäätelölle, jossa kuulin, että Vanhan munkkilan alakerta oli täynnä savua. Isä Efraim oli sammuttanut palon ja ilman tätä alkusammutusta koko puinen rakennus oli vaarassa palaa maan tasalle. Hän ripitti minua ja hänen oli tarkoitus puhua asiasta igumeni Panteleimonin kanssa kun hän palaa matkoilta. Tuon illan itkin, kaduin ja häpesin. Seuraavana aamuna osallistuin aamupalvelukseen klo 6 ja rukoilin hartaammin kuin koskaan. Isä Efraim päätti liturgian jälkeen, että olin saanut jo opetuksen asiassa ja asia jäi siihen. Hän antoi armon käydä oikeudesta ja sain jäädä luostariin.

Opin enemmän tuona hetkenä armosta ja tuomitsemisesta enemmän kuin olisin oppinut luostarista karkotuksen myötä. Ihminen on usein itselleen ankarin tuomari. - Enkä tuonut enää sen jälkeen suitsuketta ulos kirkosta.

Kun me tänä sunnuntaina puhumme viimeisestä tuomiosta, se saattaa herättää meissä pelon ja tuomion ajatuksia. Olenko koskaan riittävän valmis kohtaamaan tuota päivää ja olenko edes yrittänyt elää kirkon opetuksen mukaan? Mutta tämän päivän tarkoitus olisi herättää meissä myös valoisaa toivoa.

Pahempi tilanne kuitenkin on se, ettei meissä herää mitään kun kuulemme tulevasta tuomiosta. Saatamme olla kuin viisi tyhmää neitsyttä, jotka torkkuvat kun Ylkä tulee. Tämän vuoksi me laulammekin pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonissa: Sieluni, sieluni, nouse, oi miksi nukut! Loppu lähenee ja sinä hämmennyt. Heräjä siis, että kaikkialla oleva ja kaikki täyttävä Kristus Jumala sinua armahtaisi.

Paasto on hengellinen kevät meidän sielullemme. Paaston kautta hyvät ajatukset ja teot versovat meidän tahtoomme jos haluamme kurinalaisesti noudattaa kirkkomme kokeneiden opettajien ohjeita. Paaston aika johdattaa meitä itsensä tutkiskeluun ja uuden suunnan löytämiseen elämässämme. Se on selkämme kääntämistä entiselle tuhoisalle elämäntavallemme ja jatkuvaa kääntymistä Jumalan puoleen.

Kolme ikonia viimeisestä tuomiosta

Mikä ikoni kertoisi meille parhaiten viimeisestä tuomiosta? Kun katselemme Kristus Pantokratorin ikonia, me näemme lihaksitulleen Jumalan, joka hallitsee kaikkea luotua ja luomatonta. Hänen katseensa on vakava ja samalla hänen kädessään on evankeliumikirja. Tämä ikoni muistuttaa meitä siitä, että Jumala näkee kaikki tekomme eikä yksikään ajatuksemme ole salassa Häneltä.

Kun katselemme Vladimirin Jumalansynnyttäjän ikonia, voimme nähdä myötätuntoisen ja ihmisiä rakastavan Jumalan, joka on rakkaudesta syntynyt neitseestä ihmiseksi. Tämä on hyvä pitää mielessä kun ajattelemme viimeistä tuomiota, sillä kysymys on koko ajan rakkaudesta ja pelastuksesta.

Pääsiäisikonissa me taas näemme Kristuksen nousemassa ylös kuolleista ja vetämässä ihmisiä ylös turmeluksen kidasta elämään. Kristus on astunut siihen syvimpään ja pimeimpään todellisuuteen, jonne ihminen voi joutua ja tuo sinne ylösnousemuksen valon. Tuomio koskee kuolemaa ja kaikkia niitä kahleita, jotka estävät meitä pääsemästä iankaikkiseen elämään. Siksi tämä ikoni merkitsee myös sitä, että meidän kaikkien hauta on tyhjä ja siitä kajastaa ylösnousemuksen valoa kaikille uskoville.

Näiden kolmen kuvan kautta me ymmärrämme mitä tuomio tarkoittaa. Se merkitsee ennen kaikkea hiljentymistä ja vakavoitumista suuren Elämän mysteerin edessä. Pantokratorin ikoni kehottaa meitä luottamaan Kristuksen kaikkivoimallisuuteen ja ilosanomaan, että Kristus olen voittanut maailman. Pääsiäisikoni kertoo hänen voitostaan ja iankaikkisesta elämästä sekä Jumalansynnyttäjän ikoni todellisesta ja kärsivällisestä rakkaudesta ihmistä kohtaan.

Pääsiäisen ylösnousemusjuhla merkitsee aina pahuuden ja kuoleman tuomitsemista, elämän voittoa kuolemasta ja synnin kukistamista. Me itse asiassa kuljemme kohti tuomiota koko paaston ajan. Kilvoittelu on oman lihamme ristiinnaulitsemista ja jatkuvaa kuolemaa Kristuksen kanssa. Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa (Gal. 2:20); ei minun etuni ja tahtoni vaan se miten voin parhaiten palvella lähimmäistäni ja sitä kautta Herraani.

Lähimmäinen rakkautemme mittana

- Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?

- Lainopettaja vastasi: Se, joka osoitti hänelle laupeutta. (Luuk. 10:36-7)

Tie pelastukseen kulkee lähimmäisemme kautta. Meille on annettu, jotta me antaisimme ja auttaisimme; meille on annettu, jotta osaisimme luopua. Sen vuoksi lähimmäinen on meidän peilimme, jossa me voimme nähdä sen, millaiseksi ihmiseksi me olemme tulleet.

Tuomio siis tarkoittaa ennen kaikkea oman itsekkyytensä tuomitsemista. Itsekkyyttä meissä on itserakkaus, kateus, erityisesti se on välinpitämättömyys, ahneus ja lähimmäiseltä riistäminen. Itsekkyys on kuin tulehdus ruumiissamme, jota me emme kykene itse hoitamaan ja johon katumus on ainoa lääke. Ainoa tulehduksia estävä työ on lähimmäistemme auttaminen. 

Onko meistä itsemme tuomitsijoiksi? Synnin maailmassa kyllä ja ei. Osalle meistä syyllisyyden kantaminen muodostuu liian suureksi taakaksi ja se lamaannuttaa meidät. Osa meistä taas ei ota taakkaa lainkaan omakseen, koska ei koe tehneensä mitään väärää tai ainakaan Jumalaa vastaan. Oikea asenne löytyy muualta: tuomion tarkoitus on pysäyttää meidät mutta pian sen sen pitää saada meidät samaan liikkeeseen kuin tuhlaajapojan. Hän tuomitsi itsensä ja pääsi sen vuoksi takaisin isänsä kotiin. Onko meistä samaan?

Tuomion mitta on se, kuinka me kohtelemme lähimmäisiämme. Kuinka me seuraamme teoistamme Kristusta? Osoitammeko sääliä, myötätuntoa, laupeutta ja armoa lähimmäisillemme, jotka ovat kirkkomme opetuksen mukaan ovat eläviä ikoneita siis Jumalan kuvia? Me tuomitsemme toisiamme monin eri tavoin kun meidän pitäisi rukoilla toistemme puolesta ja armahtaa aina kun mahdollista.

Millainen ihminen perii taivaan valtakunnan? Evankeliumissa kerrotaan selvästi, että kaikki yllättyivät tuomiosta, niin pahat kuin hyvätkin. Kumpikaan ryhmä ei ymmärtänyt, että Kristus on kaikissa veljistämme, jotka kohtaavat elämässään vastoinkäymisiä ja joiden osaksi tulee toisten ihmisten itsekkyys. Tuomion mitta oli kuitenkin selkeä, se mittasi lähimmäisen rakkautta. Te teitte kaiken minulle.

Ja tälläkin hetkellä tämä kuva toimii porttina meidän pelastuksellemme. Sen vuoksi on tärkeää ottaa vaarin jokaisesta hetkestä ja olla hereillä, koska me emme tiedä tuomion päivää. Koko elämämme on tässä hetkessä, nyt. Jokainen hetki me teemme tuhlaajapojan valinnan, me joko lähdemme kotoa tai palaamme sinne, me tuomitsemme lähimmäisemme kuin fariseus tai pyydämme armoa kuin publikaani. 

Tuomiosunnuntain tarkoitus on muistuttaa meitä oikeanlaisesta paastosta, joka aina tähtää lähimmäistemme auttamiseen. Meitä on jo aiemmin kutsuttu luopumaan omastamme, jotta voisimme seurata Kristusta. Tänä sunnuntaina meille kerrotaan vielä selvemmin tarkoitus tälle luopumiselle: me luovumme lähimmäisemme vuoksi ja hänen auttamisekseen. Paastoamisesta ei ole hyötyä jos se hyödyttää vain meitä itseämme.

Vanhurskas tuomari

Uskomme perustuu myös siihen, että me luotamme oikeamieliseen ja laupiaaseen tuomariin. Oikeastaan koko messiaan odotus saa jännitteen tämän maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja sen korjaamisesta: Herra, tule vihasi voimassa minun vihollisteni raivoa vastaan. Riennä avukseni, Herra, sinä, jonka käsissä on oikeus! (Ps. 7:7)

Varhaiskirkon elämässä tämä odotus luonnollisesti jatkui ja tuomiopäivän tunne oli voimakkaana heidän sydämessään. Muistan lapsuudessani kuinka tämä tuomiopäivän pelko oli niin elävänä sydämessäni, että se lisäsi paljon tunnetta rukoukseeni ja monesti uskoin rukoilevani viimeisen kerran ennen nukkumaan menoani. Vanhemmiten opin elämään tämän pelon kanssa mutta jotakin kyllä menetin tuon pelon myötä: Kyvyn elää tätä päivää ja hetkeä.

Me emme tiedä, koska viimeinen tuomio tulee tapahtumaan. Samoin meille säilyy salaisuutena myös se, miten Jumala armahtaa ja osoittaa laupeutta meitä kohtaan. Evankeliumissa meille tosin kerrotaan, että me kaikki tulemme yllättymään silloin: Vanhurskaat olivat yllättyneitä siitä, että heidät kutsuttiin pelastukseen ja myös siitä, että kaikki oli jo heille valmista.

Hyvän ja pahan erottaminen toisistaan

Tuomio sekä hyvän ja pahan erottaminen kuuluu rakkauteen. Tuomio erottaa rakkaudesta sen mikä on aitoa ja elävää ja sen mikä on valhetta ja kuolemaa. Rakkauteen voi monesti kietoutua pahuutta jopa siinä määrin, että me emme tunne rakkautta enää puoleensa vetäväksi vaan se aiheuttaa meissä ahdistusta. Pahuus voi kietoutua rakkauden vaatteeseen ja paras esimerkki tällaisesta on lähisuhdeväkivalta, jossa sama ihminen voi rakastaa ja vihata, halata ja lyödä, satuttaa ja lohduttaa.

Meidän tekomme muokkaavat meitä ja valintojemme seurauksena meidän ihmisyytemme Jumalan kuvana joko kasvaa tai vähenee. Hyvyys kasvattaa hyvää meissä ja pahojen tekojen tulos on pirstaloitunut Jumalan kuva. Ovatko tekomme enentäneet rakkautta ja onko valintamme saaneet syntinsä rakkaudesta lähimmäistämme kohtaan? Viimeisellä tuomiolla meidät arvioidaan sen mukaan, miten olemme rakastaneet lähimmäistämme.

Viimeisen tuomion yksi olennaisista asioista on kaiken paljastuminen sellaisena kuin se todellisuudessa on. Jumalan läsnäolo paljastaa sen millaisia ihmisiä meistä on tullut tässä maailmassa ja mitä tekomme ovat saaneet aikaan elämässämme. Mistä meidän tekomme syntyivät ja mihin ne johtivat. Mitkä olivat motiivimme ja päämäärämme? Teimmekö ne ahneudesta, omasta hyödystämme vai rakkaudestamme Jumalaan?

Tuomio tarkoittaa oman itsemme paljastumista ja tekojemme tulosten näkymistä, ja sen vuoksi tuomio on meille pelottava. Alastomuus herättää meissä häpeää ja kirkkaus sokaisee silmämme. Mutta kunhan me totumme tähän kirkkauteen, me löydämme sieltä todellisen kotimme. Tuomio on myös valkeuden hetki, koska se merkitsee pahuuden ja vääryyden lakkaamista ja oikeudenmukaisuuden voittamista.

Teoillamme on suuri merkitys, mutta yhtä suuri merkitys on sillä, mitä me olemme jättäneet tekemättä. Kannattaa huomata, että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Ja niinhän se on, meidän ei tarvitse surmata, koska me voimme jättää pelastamatta ihmisen; lopputulos on sama.

Teoillamme on suuri merkitys, mutta vielä suurempi merkitys on sillä, minkä takia me tekomme teemme. Onko motiivimme oman pelastuksemme yrittäminen vai aidosta rakkaudesta nouseva halu auttaa lähimmäistämme? Me emme voi tehdä hyviä tekoja vain taivaspaikan saamiseksi, koska silloin me kohtelemme ihmisiä välineinä ja motiivimme on itsekäs. Pyhä Porfyrios kirjoittaa: Rakastakaamme Kristusta vain Hänen itsensä tähden, älkäämme koskaan hyötyäksem­me Hänestä. 

Tuo lapsuuden muistoni Valamosta opetti minulle monia asioita. Vaikka minua ei tuomittu ja rangaistu, sain palata nopeasti takaisin kaikkeen siihen hyvään, mitä luostari silloin tarjosi. Olin kiitollinen ja halusin yhä uudelleen osoittaa olevani luottamuksen arvoinen. Sain edelleen kuulua talkoolaisten joukkoon ja jakaa luostarielämää veljestön kanssa. Opin itsekin näkemään tuomitsemisen ja armahtaminen eron ja harkitsemaan tarkkaan tuota asiaa.

Toivottavasti tämän päivän evankeliumi ei tule kenellekään siinä mielessä vaikeaksi asiaksi, että alkaisimme pohtia viimeistä tuomiota enemmän kuin sitä pitäisi. Loppujen lopuksi tärkeintä on vain tämä hetki ja kohtaamisemme toisen ihmisen kanssa. Tämä profeetta Miikan lainaus johdattaakin meidät oikealle tielle ajatellessamme viimeistä tuomiota. 

- Mitä minun pitäisi tuoda,

kun astun Herran eteen,

kumarrun korkeimman Jumalan edessä?

- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä 
ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen. (Miika 6:6,8)