Rukouspalvelus oman hyvyytemme lisäämiseksi

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: “Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'

"Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” (Luuk. 18:9–14)

Valmistautuminen Suureen paastoon on alkanut. Viime sunnuntaina luimme kertomuksen Sakkeuksesta, joka halusi niin palavasti nähdä Herran, että kiipesi läheiseen puuhun. Tänään kuulemme kertomuksen kahdesta rukoilijasta, joista toinen lähti pois autuaana. Seuraavana sunnuntaina taas kuulemme kertomuksen Tuhlaajapojasta (16.2), joka palasi kotiin rakastavan isänsä luokse. Tämän jälkeen meille kerrotaan Viimeisestä tuomiosta (23.2) ja lopulta koittaa Sovintosunnuntai (2.3), jonka jälkeen varsinainen paasto alkaa.



Fariseus

Tuomitseminen elää tiukasti meissä ja teemme sitä tahtomattamme koko ajan. Jeesuksen sanat kaikuvat historiassa vuosisadasta toiseen: jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyvät muita. Yhä uudelleen me uskomme olevamme parempia kuin muut, jos halveksumme ja tuomitsemme heikompiamme. Ja mikä surkeinta, me totumme helposti tähän emmekä aina edes huomaa tekevämme sitä. Me tunnumme tarvitsevan itseämme heikomman tunteaksemme itsemme paremmaksi. Ei, että me auttaisimme, vaan jotta voisimme tuntea itsemme paremmaksi.

Sanojen kautta fariseus murhasi publikaanin. Tähän ei tarvittu kuin sanoja. Ajattelemmeko me samalla tavalla yhdestäkään ihmisestä, jonka tapaamme kadulla?

Sen lisäksi että fariseus kehuu itseään, hän vielä uskoo, että kaikki hyvät teot johtuvat hänen omista ansioistaan. Hän seisoo eturivissä puhuen itsestään ikään kuin haluten vielä kiitoksen kaikesta hyvästä mitä on tehnyt. Hän ei tee hyvää sen takia, että se on hyvää vaan siksi, että tätä saisi siitä kiitoksen.

Vähäosaisten tuomitseminen on myös osa yhteiskuntamme ajattelua. Moni uskoo, että köyhät ovat syypäitä omaan köyhyyteensä ja rikkaat ovat ansainneet omaisuutensa uutteralla työllä. Heikkous taas on seurausta huonosta moraalista ja jokainen voi nousta huono-osaisuudesta ottamalla itseään niskasta kiinni ja noudattamalla itsekuria.

Fariseuksessa oli jotain samaa kuin rikkaassa miehessä, joka tuli kysymään Jeesukselta mitä hänen vielä pitäisi tehdä, jotta hän saavuttaisi iankaikkisen elämän. Kumpikin oli oman aikansa uraohjuksia ja suorittajia, joilla oli selvä visio ja suora strategia menestyksen saavuttamiseksi. Valitettavasti kummallakin oli vamma sydämessään. He kohtelivat lähimmäistään välineinä eivätkä auttaneet lähimmäistään säälistä vaan hyötyäkseen siitä.

Fariseus on orja, joka pärjää ulkoisesti hyvin. Hän kykeni täyttämään lain mutta hän ei tehnyt sitä omasta halustaan ja siksi sen vaikutukset eivät ulottuneet hänen kovaan sydämeensä. Fariseus teki sen mitä laki vaati eikä yhtään enempää. Myötätunto ei pehmentänyt hänen sydäntään ja tehnyt sitä eläväksi vaan käänsi köyhien auttamisen taivaspaikan ansaitsemismenetelmäksi. Hän auttoi toisia pelastaakseen oman elämänsä eikä siten ollut aidosti huolissaan köyhien hädästä. Siksi oli luonnollista, että hän huuteli saavutuksiaan kaiken kansan kuullen ja keräsi kaiken kunnian itselleen.

Jumala ei ryhtynyt kaupankäyntiin fariseuksen kanssa. Kummallakaan ei olisi ollut edes aineksia siihen. Fariseus ei tarvinnut armoa, koska hän kykeni itse hoitamaan lain vaatimukset pelastumista varteen. Jumala ei saanut sijaa pelastaakseen tätä miestä koska, mies oli sulkenut sydämensä.


Publikaani - Paratiisista karkotettu

Publikaanilla on lämmin ja elävä sydän, joka näkee puutteensa niin selvästi, että hän on herännyt katumukseen. Hän on kuin kuva Aadamista, joka on juuri karkotettu Eedenistä. Hän vielä muistaa millaista oli olla paratiisissa kruunattuna kauneuteen ja viisauteen ja nyt hän huomaa olevansa alasti. Alastomuus paljastaa hänen häpeänsä, jonka synti aina jättää ihmiseen. Eevan kanssa hän yrittää verhota itsensä viikunan lehdillä ja piiloutua, mutta se on turhaa. Publikaani menee seisomaan temppelin takaosaan eikä tohdi edes kohottaa katsettaan. Publikaani on harvinaisen varma juuri omasta syyllisyydestään.

Taukoamatta hän lyö rintaansa ja toistaa Jeesuksen rukousta, Herra, Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä! Hän itkee, koska hän kaipaa kadonnutta paratiisia. Hän itkee, koska näkee selvästi mitä hän itsekkyydellään menetti. Armon anominen on ainoa mitä hän keksii tässä tilanteessa ja on ainoa tie armon löytämiseksi ja eheyden löytämiseksi.

Se on tämän kertomuksen evankeliumi.

Ilosanomamme on Isä, joka ymmärtää hyvin meidän heikkoutemme ja ottaa meidät iloiten vastaan jos vain pyydämme sitä. Sen pitäisi olla rohkaisu meille, jotka olemme piehtaroineet synnissä ja kääntäneet selkämme Jumalalle. Jos me turvautuisimme armoon ja luottaisimme Jumalan laupeuteen, me voisimme saada pelastuksen, riippumatta siitä, mitä olemme tehneet. Jos me sen sijaan pöyhkeilemme ja tuomitsemme lähimmäisemme, me muutumme muukalaisiksi, joiden kieltä kukaan Isän kodissa ei ymmärrä.

Ilosanomamme on katumus ja oman rajallisuutemme ymmärtäminen. Katumusta voi verrata heräämisen. Heräämisemme ei kestä kauaa ja vaan me pian näemme kuinka asiat ovat ja saatamme miettiä kuinka ne päätyivätkin sellaiseen jamaan. Mutta pian nousemme ylös sängystä ja alamme toimia uuden tilanteen mukaan. Ei tuhlaajapoikakaan jäänyt vain katumaan vaan katumus johti välittömään tekoon. Hän luottaa siiihen, että vastassa on rakastava isä, joka on uskollinen hänelle. Saman asian myös publikaani ymmärsi.

Sama koski myös Sakkeusta. Kun Jeesus vieraili hänen luonaan, Sakkeus sai osakseen pelastuksen ja huudahti Jeesukselle: Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin. Aito katumus johtaakin sisäisen muutoksen lisäksi myös ulkoiseen muutokseen. Mutta kuinka usein me konkretisoimme katumuksemme korjaamalla asiat elämässämme, uskallammeko edes kuvitella tekevämme sitä moninkertaisesti?

Publikaani kokee temppelissä hengellisen parantumiseen. Hänen kanssaan me vaihdamme omat uskomuksemme, suunnitelmamme ja asenteemme luottamukseen, joka kohdistuu Kristukseen. Sen vuoksi usko Herraan on katumusta syvimmillään! Käytännössä usko tarkoittaa sitä, että luotamme häneen, luotamme, että hän tuntee meidät ja tietää millaista tekoa olemme.


Kaksi rukoilijaa

Nämä molemmat rukoilijat ovat meidän sydämessämme. Kummalle annamme suuremman roolin, riippuu siitä kuinka hyvin tunnemme itsemme ja tarkkailemme sydäntämme. Nöyrä sydän tunnistaa oitis kerskailun ja tien, joka johtaa toisen tuomitsemiseen. Rukous auttaa meitä myös kääntämään katseemme itseemme ennen kuin alamme tuomitsemaan lähimmäisiämme.

Kummallakin rukoilijalla oli hätä ja he yrittivät rakentaa sillan ihmisen ja Luojan välille. Toinen yrittää hyvittää tekonsa omilla teoillaan, kun taas toinen näkee tilanteensa harvinaisen kirkkaana. Toinen uskoo itseensä ja toinen Jumalaan, toinen tekoihin ja toinen armoon. Fariseus ei tullut tapaamaan Jumalaa tai nöyrtymään hänen tahtoonsa vaan hän tuli ylistämään itseään.

Fariseus haastoi Jumalan vastaamaan hänen hyviin tekoihinsa. Publikaani sen sijaan painoi katseensa maahan ja antautui Jumalan armon varaan. Näiden kahden pelastusta ei ratkaissut se, mitä he olivat tehneet, vaan se millainen asenne heillä oli itseään, lähimmäistään ja Jumalaa kohtaan.

Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä! Tämä rukous olisi vapauttanut fariseuksen lain orjuudesta vapauteen ja rakastamaan aidolla sydämellä Luojaansa ja lähimmäisiään. Armo on meille helpotus ja Jumalan rakkaus meitä kohtaan. Meiltä ei vaadita hyvitystekoja.

Ortodoksisessa kirkossa ei käytetä omia rukouksia vaan me rukoilemme kirkon antamin sanoin. Syy tälle löytyy näiden kahden rukoilijan sanoista. Me helposti hairahdumme kehumaan tekojamme ja olemaan kiitollisia heikompiemme kustannuksella. Me saatamme löytää syyllisyyden mutta kadottaa armon. Rukouksen tarkoitus ei ole niinkään kertoa ajatuksiamme Jumalalle vaan ohjata ajatuksemme katumuksen tielle. Jumala ei tarvitse rukoustamme vaan me rukoilemme oman katumuksemme herättämiseksi ja Jumalan suuruuden ymmärtämiseksi. Me emme aina tiedä on parasta meille ja joskus on vaikea nähdä omia heikkouksiaan. Sen vuoksi Publikaanin nöyrä rukous on meidän esikuvamme ja ainoa tapa löytää tulevassa paastossa katumuksen mieliala.

Koska vain katumuksen kautta me voimme löytää nöyryyden ja se tulee johdattamaan meidät paaston kirkkauteen.