Jaossa kutsuja Linnan juhliin (23.8.2013)

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi heille:

 2 "Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. 3 Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. 4 Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: 'Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!' 5 Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, 6 toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. 7 Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. 8 Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. 9 Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.' 10 Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'"


Valmistautumisen tärkeys

Hääjuhla on oiva kuva meille kaikille, jotka ajattelemme Jumalan pelkästään tunteettomana tuomarina, jonka tehtävä on rankaista ihmisiä. Kuninkaan järjestämä hääjuhla on tarkoitettu hänen pojalleen Jeesukselle ja me olemme niitä Jeesuksen ystäviä, jotka on kutsuttu juhlimaan. Tämä juhla sai alkunsa luomisessa kun Jumala halusi jakaa rakkaudestaan ja loi maailman. Kuitenkin tämä idylli särkyi käärmeen viettelyyn ja ihmisen tottelemattomuuteen.  Mutta Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan ei päättynyt tähän, vaan Hän kutsuu ihmistä taas kerran taivaalliseen iloon.


Avioliitto on erittäin yleinen evankeliumin käyttämä kuva taivaan valtakunnasta. Kirkko Kristuksen morsiamena ja Kristus ylkänä ovat jo meille entuudestaan tuttuja niin evankeliumeista, apostolisista kirjoituksista ja kirkkoveisuista. Taivaallinen häämaja on meille kuva kirkosta, jonne jokainen on saanut kutsun. Uskomme mukaan alttari on juhlapöytä ja ehtoollinen on juhla-ateria. Tämän vuoksi Kirkko on aina korostanut ehtoolliselle valmistautumisen tärkeyttä.

Ehtoollisessa on kyse uskomme valoisimmasta mysteeristä, joka käytännössä käsittelee uskomme kaikki teologiset ja hengelliset aspektit. Eukaristiassa me muistamme Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa kohtaan aina historian aamuhämäristä tähän päivään saakka. Katumuksen ja kilvoituksen kautta me liitämme itsemme tähän voitolliseen kertomukseen.  Samalla muistamisemme muuttuu horisontaaliseksi eli muistamme kanssapalvelijoitamme kaikissa maailman kirkoissa ja pyhäköissä. Eukaristiassa historia ja maantiede menettävät merkityksensä, sillä kaikesta tulee hetkeksi yksi ainoa kirkastettu todellisuus.

Valmistautumisemme taivaallisiin hääpitoihin alkaa kasteesta ja päättyy kuolemaan. Me olemme etuoikeutettuja, kun meidät on kutsuttu pyhään kasteeseen, tämän jälkeen tulemaan juhlapöytään pyhälle ehtoolliselle ja kerrottu katumuksen mahdollisuudesta. Kirkon seitsemän sakramentin kautta meidän sydämessämme herätetään muisto paratiisista, jonka moni on jo unohtanut. Tämä muisto kutsuu meitä pukeutumaan Kristukseen ja palaamaan takaisin kotiin.


Mies vailla hääpukua

Mikä ovat tämän vertauksen tulkinta? Vertaus selittää itsensä hyvin helposti mutta näin olemme perinteisesti vertauksen tulkinneet. Hääjuhla on siis pyhä kirkkomme ja erityisesti sen eukaristia. Kutsuja järjestävä isäntä on laupias Jumala, isännän poika on lihaksitullut Jumalan Sana ja juhlaruoka on ehtoollinen. Kutsusta kieltäytyneet vieraat olivat juutalaisia, jotka tappoivat profeettoja. Tämän jälkeen Jumala ei kutsu enää vain juutalaisia vaan kutsu laajenee koskemaan meitä tavallisia ihmisiä kujilta ja katujen varsilta. Entä mies, joka oli mukana juhlissa mutta hänet heitettiin pimeyteen vailla sopivaa hääpukua? Mies kuvaa jokaista ihmistä, joka kuulee kutsun mutta hylkää sen.

Miehen puvuttomuus hääjuhlassa tarkoittaa myös sitä, ettei hän ole valmistautunut tähän pelastavaan juhlaan. Kyyneleet, kilvoitus, murtunut mieli tai kaipaus Jumalan luo katosivat tiellä kohti maallista menestystä. Hän ehkä rakasti Jumalaa yli kaiken ja noudatti lakia kuin rikas nuorukainen. Ehkä hän rakasti mielessään lähimmäisiään, mutta ei koskaan auttanut heitä. Tällä miehellä olisi ollut samanlainen mahdollisuus valmistautumiseen kuin kaikilla muillakin mutta hän ei pitänyt sitä tärkeänä.

Yksi kauneimmista Suuren paaston veisuista kertoo hääpuvustamme:

Minä näen, oi Vapahtaja, Sinun häämajasi kaunistettuna, mutta minulla ei ole vaatetta sinne sisälle mennäkseni. Valista, oi valon antaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.


Häävaate on lahja meille

Katumuksen kautta me saamme tuon valoisan häävaatteen päällemme lahjana. Kertomus tuhlaajapojasta sisältää seuraavan dialogin: Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. (Luuk. 25:21-22)

Tähän aikaan oli tapana, että häävieraat saavat juhlapuvun isäntäväeltä juhlaa varten. Ei siis kannata kuvitella, että ansaitsen oman hääpuvun hyvää tekemällä, koska silloin hääpuku olisi kovin vaatimaton. Juhlien isäntä eli Jumala antaa meille kasteessa tuon hääpuvun armostaan ja laupeudestaan syntistä ihmistä kohtaan. Mutta tämä mies on kieltäytynyt ottamasta vastaan häävaatteita ja tullut juhliin omat vaatteet päällään.

Kastepuvun valkoinen väri merkitsee sitä, että meidät on kasteessa herätetty pimeydestä ja pesty puhtaaksi synnistä. Ja kun me taas kerran lankeamme syntiin, me voimme pyytää kastepukumme pesua katumuksen sakramentissa. Liturgiassa pappi on pukeutunut valkoiseen kastepukuunsa. Ennen kuin hän pukee tuon alusstikarin päälleen, hän lukee seuraavan kohdan profeetta Jesajan kirjasta:

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. (Jes. 61:10). Kannattaa lukea koko teksti tästä linkistä, se kertoo meille jotain oleellista liturgian luonteesta.


Jumalan vastustajat

Evankeliumissa kuitenkin kerrotaan kuinka ensimmäiset vieraat eivät voineet sietää kutsun tuojia. Ehkä nämä ihmiset olivat niin kaukana paratiisista, etteivät ehkä enää tunteneet tuota isäntää, joka kutsui heitä takaisin kotiin. Ehkä he joskus muistelivat, että sellainen paikka oli joskus ollut olemassa mutta he eivät enää synnin hämärtäminä tunnistaneet Luojaansa. Viestintuojat saivat nämä ihmiset raivoihinsa ja osa tappoi näitä hyvien uutisten tuojia. Eikä näiden ylimielisten ihmisten kohtalo ollut enää kadehdittava. Heidän tapettiin ja heidän kotinsa poltettiin. Jumalan oli aika etsiä uusia ystäviä, joiden kanssa voisi iloita ja toki sellaisia löytyi. Ja he ottivat kutsun ilomielin vastaan.

Jumala suojelee meitä ja siksi Hän kertoo meille myös sen kuinka kieltäytyjille käy. Profeettojen murhaajille kävi yhtä huonosti kuin sille, joka ei ollut valmistautunut juhliin. Mielestämme kuningas varmastikin toimi raivostuessaan oikein mutta kestäisimmekö itse heidän kohtaloaan? Jeesus puhui vertauksin ja pelkään, että tämä ajaton vertaus voi tarkoittaa ketä tahansa. Olemmeko sydämessämme tappaneet ne kaikki profeetat, jotka kutsuivat meidät katumukseen ja ehtoolliselle? Ehkä kerta toisensa jälkeen vaimensimme omantuntomme äänen, joka kutsui meitä pelastukseen? Keksimmekö hyvän syyn sille, miksemme taaskaan tällä kertaa pysty osallistumaan liturgiaan?

Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja. Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä rakkautensa piiriin mutta vain harva ottaa tämän kutsun tosissaan. Jo paratiisissa ihmisen tärkein tehtävä oli ottaa vastaan tämä jumalallinen tehtävä kasvaa kohti Hänen kaltaisuuttaan. Jokaiselle annettiin kuitenkin vapaa tahto kirkastamaan tuo kutsu silläkin riskillä, että ihminen valitsisi toisin.


Mikään ei ole muuttunut - kutsu on edelleen voimassa.

Nizza 2016: Herra, sinä olet minun kanssani

Tämä on valtavan surun päivä: Nizzan terrori-iskussa on kuollut ainakin 84 ihmistä, joiden joukossa monia lapsia ja lapsiperheitä. Itselleni, perheen isänä, tämä on ollut erityisen murheinen ja surun täyttämä päivä, erityisesti näiden viattomien lasten takia. Miten valtavan murheen tämä toi kuolleiden ja loukkaantuneiden omaisille, moniko vanhempi jäi palaamatta kotiin ja kuinka monen pienen lapsen sänky jäi viime yönä tyhjäksi.

Terrorismi on arkipäiväistynyt emmekä aiemmin ole ollut tilanteessa, jossa yksittäiset ihmiset ovat säännöllisesti tehneet brutaaleja terrori-iskuja syyttömiä vastaan.

Kuten eräs tutkija sanoi, kysymys ei ole radikaalista islamista vaan islamisoituneesta radikalismista. Radikalismin pohja on vakavissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Kun nuoret menettävät elämänsä suunnan eivätkä löydä tarkoitusta olemiselleen, helppoja vastauksia voi löytää radikaalista ajattelusta, jossa luodaan yhteinen vihollinen.

***

Mitä olen tänään ajatellut Jumalasta näiden tapahtumien jälkeen? Minusta vastaus on yksinkertainen. Jumala syntyi tähän maailmaan, jotta voisi olla kanssamme ja tuoda meidät takaisin taivaalliseen kotiimme.

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. (Ps. 23:4)

Mutta yhtä lailla minä voisin miettiä, mitä Jumala ajattelee minusta näiden tekojen jälkeen. Olenko tehnyt sen mitä olen rukouksissani luvannut ja olenko ollut todellinen Kristuksen seuraaja elämäni aikana?

Meitä on kehotettu vain ja ainoastaan rakastamaan. Tässäkin asiassa ja ilman ehtoja. Ei kostamaan vaan antamaan anteeksi, toistuvasti ja toistuvasti. Se on valtava risti kantaa mutta meidän on luotettava Jumalan antamaan käskyyn, sillä tätä on kristinusko.

Ja rukous. Meidän on samalla tavalla rukoiltava vihollistemme puolesta kuin Kristus rukoili ristillä surmaajiensa puolesta. Samoin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos:

Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: "Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni." Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: "Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!" Sen sanottuaan hän nukkui pois. (Apt. 7:59-60)

Ilman aktiivista ja säännöllistä rukousta lähimmäistemme ja vihamiestemme puolesta, me emme ole ortodoksikristittyjä. Ortodoksinen kirkko on ollut kautta historian vainojen ja marttyyrien kirkko ja niin kauan, kun me kestämme kärsivällisesti vainoja ja rukoilemme sortajiemme puolesta, me olemme suojassa.

Sanoin alussa, että radikalismin siemen kasvaa vakavissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Sen vuoksi meillä jokaisella on vastuu siinä, miten me kohtaamme lähimmäisemme. Me olemme vastuussa jokaisesta lähimmäisestä. Huolenpitomme ei saa kohdistua vain omiin ystäviimme ja sukulaisiimme vaan mukaan on otettava kaikki syrjäytymisvaarassa olevat mukaan. Yhteisöstä hylkääminen ja ulkopuolelle sulkeminen synnyttää katkeruutta, häpeää ja alemmuuden tuntoa. Se on myrkkyä mille tahansa elolliselle olennolle ja sellainen tarjoaa otollisen maaperän monelle pahalle asialle.

Meidän on oltava valmiita kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja asetuttava heidän kanssaan vuorovaikutukseen. Mitä korkeammat muurit me rakennamme omiemme ympärillemme sitä pelottavammaksi ja vaarallisemmaksi maailma sen ulkopuolella muuttuu.

Saata Herran lepoon nukkuneiden palvelijoidesi sielu ja anna heille iankaikkinen muisto!

Mitä sinä meistä tahdot, Jumalan Poika?

Kun Jeesus tuli toiselle rannalle Gadaran alueelle, häntä vastaan tuli hautaluolista kaksi pahojen henkien vaivaamaa miestä. Nämä olivat niin väkivaltaisia, ettei kukaan voinut kulkea sitä tietä. He huusivat: "Mitä sinä meistä tahdot, Jumalan Poika? Oletko tullut tänne kiduttamaan meitä jo ennen määräaikaa?"

Jonkin matkan päässä oli suuri sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta: "Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan." "Menkää!" Jeesus sanoi. Silloin henget lähtivät miehistä ja menivät sikoihin, ja koko lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

Sikopaimenet lähtivät pakoon. He menivät kaupunkiin ja kertoivat, kuinka oli käynyt ja mitä pahojen henkien vaivaamille oli tapahtunut.  Silloin kaikki lähtivät kaupungista Jeesusta vastaan. Kun he näkivät hänet, he pyysivät häntä poistumaan siltä seudulta. (Matt. 8:28-34)

  

Miten suureksi voikaan Luojan ja luodun välinen etäisyys kasvaa! Hyvä paimen tulee etsimään kadonneita lampaitaan mutta sielun vihollinen on saastuttanut näiden mielen. Tällainenko on se maailma, jonka Jumala loi? Hän loi kaiken löytääkseen kaiken täyttävälle rakkaudelleen kohteen. Hän loi ihmisen ja asetti hänet asumaan paratiisiin.

Me olemme oman syntiinlankeemuksemme tähden joutuneet tähän maailmaan, joka kantaa synnintekojemme haavoja ja josta Jumala tahtoo meidät johdattaa takaisin kotiin. Miten syvällä syntiinlankeemuksen haavat ovatkaan meissä... Vaikka paha ei kuulunut alkuperäiseen luomissuunnitelmaan, me helposti valitsemme hyvän sijaan pahan. Se tuli tähän maailmaan kiusaajan houkutuksen myötä ja pian tartutti meidät sairaudella ja kuolemalla. Joka kerta kun me valitsemme anteeksiantamisen sijaan kostamisen, hyvän puhumisen sijaan juoruilun ja ylistämisen sijaan kiroamisen, me tunnemme, kuinka paha tulee todeksi meidän kauttamme.

Jokin meissä vastustaa hyvän paimenen kutsua, vaikka sisimmässämme me tiedämme mikä on hyvää, oikeaa ja totuudellista. Teorian ja ihanteen tasolla me kyllä valitsemme hyvän ja vältämme pahaa. Mutta meissä on pahan siemen, joka saa meidät uskossamme heikoiksi ja toimimme käytännössä päinvastaisella tavalla. Noista pahan siemenistä kasvaa erilaisia himoja, joista syntyy pahoja mielikuvia, haluja ja ajatuksia. Kun me toteutamme noita pyrkimyksiä, ne muuttuvat synniksi. Sen vuoksi meitä kehotetaan yhä uudelleen taistelmaan himollisuutta vastaan itsekieltäytymisen kautta. Jos taas vaalimme itsessämme olevaa pahan siementä, se lopulta ottaa meistä vallan ja ajaa meidät kohti tuhoa. Yhtä järjetöntä kuin jyrkänteeltä alas juokseva sikalauma!

On outoa sanoa, että Jumala häiritsee meidän elämäämme. Mutta tämänhän Jeesus sai kokea tulleessaan Gadaran alueella. Torjumalla Luojamme me puolustamme jotain itsessämme, jotain sellaista, josta emme haluaisi luopua.

Tämä elämä saattaa olla meille kaikki kaikessa. Kun kuolema merkitsee kaiken loppua, niin silloin me elämme kuin kuolemaa ei olisi. Me olemme tehneet elomme täällä mukavaksi ja luoneet ympärillemme vahvan turvaverkon, emmekä todellakaan halua luopua siitä, mitä olemme jo saavuttaneet. Mehän olemme käyttäneet sen saamiseen paljon kallista aikaamme.

Himot voivat konkretisoitua omistamisen ja omaisuuden muodossa. Jos me olemme määrittäneet oman elämämme tuo katoavan kautta, me saatamme joutua hyvinkin arvaamattomiin ratkaisuihin, jos joudumme siitä luopumaan. Monesti meidän minuutemme on sidoksissa siihen. Tuossa Gadarin riivatussa me näemme, kuinka himojen vaaliminen tekee elämämme kieroutuneeksi ja se voi jopa olla meille lopulta tuttua ja turvallista. Eräässä evankeliumin kertomuksessa Rikas mies kääntyi pois, kun Kristus käski häntä ottamaan ristin ja seuraamaan häntä.

Me olemme monesti rakastuneet tähän katoavaan ja ajalliseen elämään. Mutta voiko tällainen katoavaan ja tilapäiseen kohdistuva rakkaus olla todellista? Tämä kiintymys ja jopa rakkaus on varmasti vahva tunne, jota on vaikea kieltää. Mutta jos otamme historiallisen perspektiivin asiaan, voimme huomata miten ikuisen muiston saavat ne, jotka asettivat toisen ihmisen edun omansa edelle. Todellinen rakkaus on itsestä luopumista ja sisältää olennaisena osana myös kärsimyksen elementin. Rakastamisessa ei ole kyse minusta vaan sinusta.

Jumalan kutsu on sen vuoksi päinvastainen kaikelle sille, mitä me olemme ja mitä me haluamme. Jumala kutsuukin meitä sellaiseen rakkauteen, joka kohdistuu meistä ulospäin. Aivan samalla tavalla kuin luomisessa tapahtui. Jumala ei elänyt itserakkaudessa vaan hän halusi jakaa rakkauden toisen kanssa. Jakaminen on siksi olennainen osa rakkautta.

Katoavasta ja ajallisesta luopuminen on kirkkomme historiassa koitunut monen pelastukseksi. Tänä päivänä meidän on yhä uudelleen mietittävä, millä tavoin me voisimme toteuttaa luopumista omassa elämässämme. Me päästämme yhdestä irti saadaksemme jotain suurempaa tilalle. Mutta liian usein me kuvittelemme, että ajallisesta luopuminen merkitsee jonkin kadottamista. Siksi me tarvitsemme vahvaa luottamusta siihen sanaan, jonka Herra on meille antanut.

Tässä evankeliumissa Kristus etsii kadonneita lampaitaan eikä tämä aika ole mennyt ohi meidänkään maailmassa. Toivottavasti mekin kaipaamme tätä paimenta ja olemme valmiita ottamaan hänet vastaan. Aina hän ei tule luoksemme Herrana vaan saatamme kohdata hänet köyhissä, sorretuissa, vainotuissa ja hätää kärsivissä. Olemmeko me silloinkin valmiita luopumaan omastamme saadaksemme vapahduksne synnin orjuudesta?