Aika rientää ja ikuisuus odottaa

 Tämän puolalaisen sananlaskun myötä on hyvä pohtia hengellistä elämäämme kirkkovuoden vaihtuessa. Vuoden mittaan meille on annettu kirkon jumalanpalveluksissa paljon aineksia hengellisen elämän aloittamiseksi, kehittämiseksi ja jatkamiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään ja siksi kannattaa miettiä, mitä hyvää olemme saaneet aikaan kuluneen kirkkovuoden aikana ja miten voisimme paremmin tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä. Entä millaisia heikkouksia löysimme omasta itsestämme ja kuinka pystyisimme jatkossa varomaan ansoja, jotka saivat meidät satimeen. Sen vuoksi on hyvä yksin tai rippi-isän kanssa käydä läpi mennyttä vuoden kiertoa.

Suuri haaste hengellisessä elämässämme on se, kuinka me pystymme rikkomaan ja murtamaan sen maailmallisen elämämme, jonka olemme ympärillemme rakentaneet. Ne palaset, joiden varaan olemme elämän rakentaneet harvoin kestävät todellisessa myrskyssä. Esikuvana elämällemme on liturgiassa murrettu Jumalan Karitsa ”joka ottaa kannettavakseen maailman synnin”. Se on kehotus myös murtamaan meidän luutunut elämämme, jotta Jumala voisi tehdä työtä meissä.

Sanon joka päivä itselleni, tänään minä aloitan. (Antonius Suuri)

Kilvoittelu alkaa alusta jokaisena aamuna ja jokaisen lankeamisen jälkeen. Ajan kautta Jumala on armollinen ihmiselle, sillä jokainen aamu on ihmiselle mahdollisuus aloittaa uusi ja hylätä entinen. Mutta, meille ei ole luvattu huomista päivää. Sen takia meidän pitäisi elää kilvoitteluelämäämme kuin huomista ei ole olemassakaan. Tämä jännite saattaa tuntua pelottavalta mutta samalla se pitää meidät ajan hermolla.

Kirkon suuri mysteerio on siinä, kuinka ajaton Jumala tulee ajalliseen maailmaan ja pyhittää maailmamme ajan. Aika jäsensi luomistyötä ja koko maailma heijasti Jumalan viisautta kauniina sopusointuna (kreik. kosmos). Vasta ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena kuolevaisuus tuli osaksi elämää ja elollemme asetettiin raja. Elämän raja merkitsi kuolemaa ihmiselle mutta samalla se merkitsi päätepistettä ihmisen syntimäärän kasvamiselle. Vasta Kristuksen inkarnaatio pyhitti ajan ja teki ylösnousemuksen kautta tyhjäksi kuoleman vallan elämässämme.

Kronos ja kairos

Länsimainen aikakäsityksemme on lineaarinen ja janamainen – ymmärrämme aikaa siten, että tapahtumilla on alkunsa ja ne päättyvät johonkin. Mennyt aika ei palaa ja jokainen elämämme hetki on siten ainutlaatuinen. Menneisyyden kautta me ymmärrämme nykyhetkeä ja kaikki pyrkimyksemme liittyvät nykyhetken kautta tulevaisuuteen. Silti etenkin kirkollisessa elämässä meidän aikamme on pikemminkin syklinen. Jumalan pelastava armotalous ei vain ala ja lopu vaan me vuosi toisensa jälkeen palaamme uudelleen elämään näitä pelastavia tapahtumia.

Antiikin kreikan kielessä on kaksi sanaa ajalle, toinen on normaalissa elämässä käytettävä aika, kronos, jonka avulla ihmiset mittaavat, jäsentävät, suunnittelevat elämässään tapahtuvia asioita. Kronos-aika mittaa mennyttä ja tulevaa aikaa. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa emme voi elää, ainoastaan muistot menneistä tapahtumista elävät ajatuksissamme. Tulevaisuudelta me voimme toivoa asioita ja voimme tehdä työtä jonkin asian eteen, että saisimme mahdollisuuden johonkin.

Toinen kreikankielinen aikaa merkitsevä sana on kairos, joka ei tarkoita kellossa kuluvaa aikaa vaan se merkitsee erityistä hetkeä, jolloin jotakin suurta tapahtuu. Tämä aika ei ole mitattavissa vaan se on hetki, jolloin iankaikkisuus on kohtaa meidän aikamme ja elämämme.  Kairos-aika ei mittaa ajan määrää vaan ajan laatua. Kairos aikaa ei voi mitata, sen voi vain kokea ja tuntea.

Kirkon veisuissa usein puhutaan siitä kuinka juhlan aihe tapahtuu "tänä päivänä". Tämä on kairos-aikaa. Kun koemme suuria asioita elämässämme, me helposti voimme kokea mitä kairos tarkoittaa. Apostoli Paavali puhuu kairos-ajasta sanoessaan: Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:1)

Iankaikkinen elämä on kairos-aikaa

Jokainen kai on miettinyt millaista iankaikkinen elämä on ja mitä silloin tapahtuu. Koska viimeinen tuomio alkaa ja kauanko iankaikkinen elämä kestää? Jos meille olisi vain kronos-aika, koko iankaikkinen elämä oli vähintäänkin mieletön ajatus. Kronos-aikana ymmärrettynä ikuisuus tuntuisi lähinnä pitkäveteiseltä ja ikävystyttävältä ajalta, joka kuitenkin päättyisi joskus. Vastaus ikuisuusongelmaan on kairos-sanassa, joka kuvaa parhaiten ikuista elämää.

Ajasta ikuisuuteen voisi tarkoittaa siirtymistä kronos-ajasta kairos-aikaan. Kairos-ajalla ei ole muuta olemusta kuin tämä hetki. Taivaassa ei ole mennyttä eikä tulevaa vaan se on ikuista nyt-hetkeä. Tässä mielessä Kairos-aika tutustuttaa meidät kolmanteen aikakäsitykseen, pistemäiseen aikaan: on olemassa vain tämä hetki. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen ja aivan pienet lapset kokevatkin ajan vain tällä tavalla.

Ainoa tapani mitata aikaa on se, olenko kanssasi vai yksin (Jorge Luis Borges)

Elämämme olisi helppoa, jos ymmärtäisimme kuinka riippuvaisia olemme Jumalasta, tai sen kuinka yltäkylläisen elämän voisimme löytää Jumalan parista. Se, että Jumala muistaa meitä, on meidän pelastuksemme. Kirkkoisät opettavat meitä sanomalla, että ellei Jumala muistaisi meitä, maailma lakkaisi olemasta.

"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."  Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)

Kirkon elämässä unohdetun ihmisen kohtalo näyttää olevan kurjin vaihtoehto. Sen vuoksi rukoilemme edesmenneelle iankaikkista muistoa. Esirukous on muistamista: meitä pyydetään rukoilemaan toistemme puolesta ja me pyydämme toisiamme muistamaan toisiamme rukouksen kautta.

Kannattaa osallistua seurakunnissa mahdollisimman usein vainajien muistelupalvelukseen tai jos niitä ei ole, niin pyytää pappia toimittamaan sellainen edesmenneen sukulaisen tai ystävän muistoksi. Muistaessamme kuolemaa säännöllisesti, kykenemme väkevämmin aistimaan ja kokemaan elämää. Aikamme ei ole vain tylsiä arkipäiviä toisensa jälkeen, vaan näemme kuinka elämä on tässä hetkessä.

Aika on Herran toimia

Jokainen liturgia alkaa tällä pyynnöllä ja se tarkoittaa sitä, että meidän uurastuksemme on ohitse ja nyt on Jumalan aika tehdä työtä meidän sisällämme ja meidän hyväksemme. Me emme kykene omalla työllämme pelastamaan syntistä maailmaamme ja sen vuoksi Jumala tekee pelastavan työn meidän hyväksemme. Tässä itse asiassa on tiivistettynä koko evankeliumi ja näistä tapahtumista kaikki evankeliumit kertovat.

Yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."

Tämän sunnuntain evankeliumi asettaa meidät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Oman elämämme aikana meidän pitäisi oppia noudattamaan rakkauden pyhää lakia ja toteuttamaan sitä. Tehtävän mahdottomuus ei johdu Jumalan antamasta vaikeasta tehtävästä vaan siitä kuinka kauas synti on meidät Jumalasta vienyt. Tämä laki kertoo meille taivaan valtakunnan todellisuudesta ja siitä, mikä on iankaikkisen elämän perustuslaki. Suhteuttamalla itsemme ja oman toimintamme tähän periaatteeseen, me voimme arvioida kuinka lähellä pelastusta me olemme.

Elämä ei ala, eikä tule, eikä mene ohitse vaan koko olemisemme on tässä. Totisesti. Me elämme nyt vain tässä hetkessä. Tänä hetkenä voit aloittaa elämäsi muuttamisen.  Momentum on se hetki, jolloin tuhlaajapoika katui ja vaihtoi sikolätin taivaaseen. Sinä hetkenä koko luomakunta sai maistaa paratiisia, koska ihminen päätti palata tuhlaajapojan muodossa Luojansa kotiin. 

Kokoöinen vigilia Ronnin Athos-yhteisössä

Yksityiskohta Konstantinos
Ksenopouloksen maalauksesta

Kävin viime perjantaina Ronnin Athos-säätiössä toimittamassa agripnian eli kokoöisen vigilian. Yhteisön pyhäkkö on omistettu apostolien vertaiselle pappismarttyyri Kosmas Aitolialaiselle ja palvelukset toimitettiin praasniekkana. Vastaanotto yhteisössä oli kaikille tulijoille välitön, ystävällinen ja vastaanottava. Hämärtyvässä illassa toimitettu jumalanpalvelus oli tunnelmaltaan keskittynyt ja rukouksellinen. Tällaisessa ilmapiirissä pitkältä vaikuttava ilta eteni kuin siivillä. Koska pyhäkössä vältettiin sähkövalon käyttöä niin tuohusten ja lampukoiden luoma tunnelma oli koko ajan herkkä ja harras.

Juhlailta aloitettiin klo 20 pienellä ehtoonjälkeisellä palveluksella. Noin tunnin jälkeen siirryttiin ehtoopalvelukseen, jossa luettiin katismat ja parimiat sekä toimitettiin leipiensiunaus. Aamupalvelukseen siirryttiin noin puoli yhdentoista aikoihin ja katismojen ajaksi oli varattu rukoilijoille mm. litaniassa siunattua leipää ja teetä vahvistukseksi. Aamupalvelusta jatkettiin polyeleolla ja palveluksen päätteeksi toimitettiin pieni vedenpyhitys ja toimitilojen vihmominen. Yöllinen palvelus päättyi klo 1.15. ja sen jälkeen mentiin yölevolle. Aamulla ennen aamukahdeksaa aloitettiin kolmas ja kuudes hetki ja sitten liturgia. Isä Markus (Aroma) toimitti liturgian ja piti lyhyen saarnan, jossa hän käsitteli rakkautta ihmisen todellisena kutsumuksena.

Illan aikana kuulin psalmeja enemmän kuin koskaan aikaisemmin kirkon jumalanpalveluksessa. Jumalanpalvelusteksteissä katumus, anomus ja ylistys vaihtelevat ja tässä kokoöisessä jumalanpalveluksessa sen syvyyden ymmärsi oikeasti. Lukuisat psalmit kertoivat hyvin konkreettisesti ihmisen tehtävästä katua Luojan edessä ja katuessaan turvata Häneen. Samalla myös kantaa kiitosta siitä hyvyydestä ja lohdusta, jonka Jumala antaa Häneen turvaavalle. Lisäksi Kosmakselle kirjoitetut tekstit toivat kirkon sanomaa tuoreella tavalla pyhyyden sanomaa tämän hetken maailmaamme.


Jumalanpalvelusten priorisoiminen vai lyhentäminen

Minkä takia jumalanpalveluksia ylipäätään toimitetaan? Syitä on lukemattomia mutta useimmat syyt johtavat ihmiset tarpeeseen vastata Jumalan kutsuun. Arkielämän kiireessä on hyvä keskittää ajatuksemme olemassaolomme ytimeen, muistaa Luojamme hyvää tahtoa ihmistä kohtaan. Jumalanpalveluksessa me annamme sielumme hiljentyä ja rauhoittua sekä saada ravintoa Luojamme ehtoollispöydästä.

Yksityiskohta Konstantinos
Ksenopouloksen ikonista

Toisin kuin seurakunnissa, Ronnin yhteisössä jumalanpalveluksia ei lyhennetä. Jumalanpalvelukset toimitetaan kokonaisuudessaan eli kaikki jumalanpalveluskaavassa mainitut tekstit lauletaan tai luetaan. Käytännössä perjantai-iltana alkanut agripnia kesti reilut viisi tuntia, josta esim. ehtoopalveluksen pituudeksi tuli reilu tunti. Joissakin seurakunnissa sama ehtoopalvelus saatetaan toimittaa 20 minuutissa ja koko vigilia samassa ajassa.

Palvelusten lyhentämisestä tulee helposti kierre. Ei siten, että palvelukset lyhenisivät koko ajan vaan siten, että voimakkaasti lyhennetyn palveluksen kesto alkaa tuntua pitkältä. Syynä on usein se, että meillä on kiire johonkin ja odotamme palveluksen loppumista. Kun lyhentämisen myötä palveluksesta häviää sisältö ja syvyys, niin toimituksesta saattaa tulla eräänlainen kaava, joka luetaan läpi ymmärtämättä sen sisältöä.

Kun aloitin agripian, niin unohdin suosiolla kiireen. Palvelus alkaa klo 20 ja siinä on neljä palvelusta ja aikaa on turha edes alkaa laskemaan tai kelloa katselemaan. Oletus on viisi tuntia. Viisi tuntia päivän viimeisinä tunteina on niin pitkä aika, ettei kannata muuta kuin antaa itsensä Jumalan haltuun ja hiljentyä.

Jumalanpalveluksia on tiivistetty jumalanpalvelusteksteissä jo ilman lyhennyksiäkin. Kun me vigilian alussa lauletaan alkupsalmi (ps. 104), niin me kuulemme siitä lyhennetyn version. Suurin osa rukouksista on katkelmia Raamatun luomasta kokonaisuudesta ja meidän pitäisi suunnilleen tietää mihin mikäkin rukous liittyy. Jumalan palveluksissa luettavat prokimenit ovat esimerkkilauseita psalmikokonaisuuksista ja oletuksena on se että me tunnemme ja muistamme suunnilleen näiden psalmien sisällön. Kun kuulemme prokimenin "Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani" niin mielessämme pitäisi syntyä yhteys psalmiin 23: "Herra on minun paimeneni". Kirkkomme jumalanpalveluksissa on hyvin vähän Raamatun ulkopuolisia tekstejä.


Jumalanpalvelusten lyhentämisen perusteleminen

Pyhä Kosmas Aitolialainen opettamassa

Miten palvelusten lyhennyksiä puolustetaan? Palvelusten pitkä kesto suosii kirkossa kävijöiden määrää, jolloin ihmiset jaksavat paremmin osallistua palveluksiin. Tiivis palvelus kertoo kaiken olennaisen ja toimituksen "pidentämisestä" ole juurikaan hyötyä. Mikäli vigilia kestäisi puolitoista tuntia, niin kirkossa kävijöiden määrä vähenee. Tämä on yleinen selitys, jolla seurakunnissa palveluksia lyhennetään.

Mitä ongelmia palvelusten lyhentämisestä on? Jumalanpalveluksen kokonaisuuden hämärtyminen ja palveluksen hengellisen ymmärryksen katoaminen. Jumalanpalvelus muodostaa tarinan, jonka voi ymmärtää vain silloin, kun se on toimitettu kokonaan. Jumalanpalvelus ei ole kokoelma rukouksia vaan tarina, joka muodostaa ehyen kokonaisuuden. Lyhennetty palvelus on tiivistelmä, jonka ymmärtäminen edellyttää kokonaisuuden hallitsemista ja poisjätettävien osien muistamista. Jos palvelusta lyhennetään liikaa, tämä kertomus tai punainen lanka saattaa kadota. Esimerkiksi vigilia ja ehtoopalvelus alkavat kuvauksella maailman luomisesta (Alkupsalmi 104) ja kuinka Kristus ihmiseksi tulollaan pelasti maailman (Oi Jeesus Kristus).

Olen usein miettinyt, kuinka seurakuntalaiset suhtautuvat jumalanpalvelusten lyhentämiseen. Lähteekö lyhentämistarve työntekijöistä vai seurakuntalaisista? Isä Andrei on kirjoittanut aikaisemmin salaisten rukousten ääneen lukemisesta ja se myös liittyy palvelusten lyhentämiseen. Onko hyvä että luostarimaisissa yhteisöissä palvelukset toimitetaan kokonaisuudessaan ja halukkaat voivat osallistua niiden palveluksiin? Ovatko nykyiset seurakuntalyhennykset sen verran hyviä, että jumalanpalveluksen sanoma selviää riittävän hyvin kuulijalle? Jätä kommenttisi ja perustelusi tämän kirjoituksen perään. Parasta kommenttia ei palkita mutta siitä ollaan kiitollisia!

Jaossa kutsuja Linnan juhliin

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi heille:

 2 "Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. 3 Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. 4 Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: 'Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!' 5 Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, 6 toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. 7 Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. 8 Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. 9 Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.' 10 Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'"

Valmistautumisen tärkeys

Hääjuhla on oiva kuva meille kaikille, jotka ajattelemme Jumalan pelkästään tunteettomana tuomarina, jonka tehtävä on rankaista ihmisiä. Kuninkaan järjestämä hääjuhla on tarkoitettu hänen pojalleen Jeesukselle ja me olemme niitä Jeesuksen ystäviä, jotka on kutsuttu juhlimaan. Tämä juhla sai alkunsa luomisessa kun Jumala halusi jakaa rakkaudestaan ja loi maailman. Kuitenkin tämä idylli särkyi käärmeen viettelyyn ja ihmisen tottelemattomuuteen.  Mutta Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan ei päättynyt tähän, vaan Hän kutsuu ihmistä taas kerran taivaalliseen iloon.

Avioliitto on erittäin yleinen evankeliumin käyttämä kuva taivaan valtakunnasta. Kirkko Kristuksen morsiamena ja Kristus ylkänä ovat jo meille entuudestaan tuttuja niin evankeliumeista, apostolisista kirjoituksista ja kirkkoveisuista. Taivaallinen häämaja on meille kuva kirkosta, jonne jokainen on saanut kutsun. Uskomme mukaan alttari on juhlapöytä ja ehtoollinen on juhla-ateria. Tämän vuoksi Kirkko on aina korostanut ehtoolliselle valmistautumisen tärkeyttä. 

Ehtoollisessa on kyse uskomme valoisimmasta mysteeristä, joka käytännössä käsittelee uskomme kaikki teologiset ja hengelliset aspektit. Eukaristiassa me muistamme Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa kohtaan aina historian aamuhämäristä tähän päivään saakka. Katumuksen ja kilvoituksen kautta me liitämme itsemme tähän voitolliseen kertomukseen.  Samalla muistamisemme muuttuu horisontaaliseksi eli muistamme kanssapalvelijoitamme kaikissa maailman kirkoissa ja pyhäköissä. Eukaristiassa historia ja maantiede menettävät merkityksensä, sillä kaikesta tulee hetkeksi yksi ainoa kirkastettu todellisuus.

Valmistautumisemme taivaallisiin hääpitoihin alkaa kasteesta ja päättyy kuolemaan. Me olemme etuoikeutettuja, kun meidät on kutsuttu pyhään kasteeseen, tämän jälkeen tulemaan juhlapöytään pyhälle ehtoolliselle ja kerrottu katumuksen mahdollisuudesta. Kirkon seitsemän sakramentin kautta meidän sydämessämme herätetään muisto paratiisista, jonka moni on jo unohtanut. Tämä muisto kutsuu meitä pukeutumaan Kristukseen ja palaamaan takaisin kotiin.

Mies vailla hääpukua

Mikä ovat tämän vertauksen tulkinta? Vertaus selittää itsensä hyvin helposti mutta näin olemme perinteisesti vertauksen tulkinneet. Hääjuhla on siis pyhä kirkkomme ja erityisesti sen eukaristia. Kutsuja järjestävä isäntä on laupias Jumala, isännän poika on lihaksitullut Jumalan Sana ja juhlaruoka on ehtoollinen. Kutsusta kieltäytyneet vieraat olivat juutalaisia, jotka tappoivat profeettoja. Tämän jälkeen Jumala ei kutsu enää vain juutalaisia vaan kutsu laajenee koskemaan meitä tavallisia ihmisiä kujilta ja katujen varsilta. Entä mies, joka oli mukana juhlissa mutta hänet heitettiin pimeyteen vailla sopivaa hääpukua? Mies kuvaa jokaista ihmistä, joka kuulee kutsun mutta hylkää sen.

Miehen puvuttomuus hääjuhlassa tarkoittaa myös sitä, ettei hän ole valmistautunut tähän pelastavaan juhlaan. Kyyneleet, kilvoitus, murtunut mieli tai kaipaus Jumalan luo katosivat tiellä kohti maallista menestystä. Hän ehkä rakasti Jumalaa yli kaiken ja noudatti lakia kuin rikas nuorukainen. Ehkä hän rakasti mielessään lähimmäisiään, mutta ei koskaan auttanut heitä. Tällä miehellä olisi ollut samanlainen mahdollisuus valmistautumiseen kuin kaikilla muillakin mutta hän ei pitänyt sitä tärkeänä.

Yksi kauneimmista Suuren paaston veisuista kertoo hääpuvustamme: 

Minä näen, oi Vapahtaja, Sinun häämajasi kaunistettuna, mutta minulla ei ole vaatetta sinne sisälle mennäkseni. Valista, oi valon antaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.

Häävaate on lahja meille

Katumuksen kautta me saamme tuon valoisan häävaatteen päällemme lahjana. Kertomus tuhlaajapojasta sisältää seuraavan dialogin: Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. (Luuk. 25:21-22)

Tähän aikaan oli tapana, että häävieraat saavat juhlapuvun isäntäväeltä juhlaa varten. Ei siis kannata kuvitella, että ansaitsen oman hääpuvun hyvää tekemällä, koska silloin hääpuku olisi kovin vaatimaton. Juhlien isäntä eli Jumala antaa meille kasteessa tuon hääpuvun armostaan ja laupeudestaan syntistä ihmistä kohtaan. Mutta tämä mies on kieltäytynyt ottamasta vastaan häävaatteita ja tullut juhliin omat vaatteet päällään. 

Kastepuvun valkoinen väri merkitsee sitä, että meidät on kasteessa herätetty pimeydestä ja pesty puhtaaksi synnistä. Ja kun me taas kerran lankeamme syntiin, me voimme pyytää kastepukumme pesua katumuksen sakramentissa. Liturgiassa pappi on pukeutunut valkoiseen kastepukuunsa. Ennen kuin hän pukee tuon alusstikarin päälleen, hän lukee seuraavan kohdan profeetta Jesajan kirjasta: 

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. (Jes. 61:10) . Kannattaa lukea koko teksti tästä linkistä, se kertoo meille jotain oleellista liturgian luonteesta. 

Jumalan vastustajat

Evankeliumissa kuitenkin kerrotaan kuinka ensimmäiset vieraat eivät voineet sietää kutsun tuojia. Ehkä nämä ihmiset olivat niin kaukana paratiisista, etteivät ehkä enää tunteneet tuota isäntää, joka kutsui heitä takaisin kotiin. Ehkä he joskus muistelivat, että sellainen paikka oli joskus ollut olemassa mutta he eivät enää synnin hämärtäminä tunnistaneet Luojaansa. Viestintuojat saivat nämä ihmiset raivoihinsa ja osa tappoi näitä hyvien uutisten tuojia. Eikä näiden ylimielisten ihmisten kohtalo ollut enää kadehdittava. Heidän tapettiin ja heidän kotinsa poltettiin. Jumalan oli aika etsiä uusia ystäviä, joiden kanssa voisi iloita ja toki sellaisia löytyi. Ja he ottivat kutsun ilomielin vastaan.

Jumala suojelee meitä ja siksi Hän kertoo meille myös sen kuinka kieltäytyjille käy. Profeettojen murhaajille kävi yhtä huonosti kuin sille, joka ei ollut valmistautunut juhliin. Mielestämme kuningas varmastikin toimi raivostuessaan oikein mutta kestäisimmekö itse heidän kohtaloaan? Jeesus puhui vertauksin ja pelkään, että tämä ajaton vertaus voi tarkoittaa ketä tahansa. Olemmeko sydämessämme tappaneet ne kaikki profeetat, jotka kutsuivat meidät katumukseen ja ehtoolliselle? Ehkä kerta toisensa jälkeen vaimensimme omantuntomme äänen, joka kutsui meitä pelastukseen? Keksimmekö hyvän syyn sille, miksemme taaskaan tällä kertaa pysty osallistumaan liturgiaan?

 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja. Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä rakkautensa piiriin mutta vain harva ottaa tämän kutsun tosissaan. Jo paratiisissa ihmisen tärkein tehtävä oli ottaa vastaan tämä jumalallinen tehtävä kasvaa kohti Hänen kaltaisuuttaan. Jokaiselle annettiin kuitenkin vapaa tahto kirkastamaan tuo kutsu silläkin riskillä, että ihminen valitsisi toisin.

Mikään ei ole muuttunut - kutsu on edelleen voimassa.