Suitsuketta, kultaa ja mirhaa

Joulupaasto alkaa. Meillä on oivallinen hetki löytää katumuksen kautta se tie, jota pyhät ihmiset kulkivat kohti hengellistä elämää. Anteeksianto on tuotu keskellemme ja pyhyys on meidän ulottuvillamme. On aika nöyrtyä ja hiljentyä. Kristuksen ihmiseksi tuleminen on ilosanoma meidän ihmisyydellemme.

Enkelit ylistävät taivaassa Jumalaa, joka ottaa ihmisen muodon pelastaakseen koko luomakunnan synnistä ja kuolemasta: Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto! 

Jumalan rakkaus ja huolenpito on käsittämättömän suurta. Kristus syntyy pimeään luolaan, järjettömien eläinten keskelle. Hän tulee alas taivaallisesta valtaistuimeltaan nöyräksi palvelijaksi, jotta me voisimme tulla synnin voittajiksi ja elämän kuninkaaksi. Hän tulee kuolevaiseksi, jotta me voisimme kasvaa jumaliksi. Hän tyhjentää itsensä, jotta meidät täytettäisiin Pyhällä Hengellä. Hän luopui valtaistuimestaan, jotta meidät korotettaisiin iankaikkiseen elämään. Hän tuli köyhäksi ja syntyi järjettömien eläinten keskelle, jotta meistä tulisi rikkaita ja voisimme astua taivaalliseen kirkkauteen.

Ennen lumentuloa täällä Pohjolassa pimeys vallitsee lähes koko vuorokautta ja kylmä tähtitaivas peittää hiljentyneen maailman. Lumi peittää maan ja pakkanen narskuu kenkiemme alla. Luonnossa on kauniin hiljaista, viatonta, luonto lepää ja ihmiset odottavat. Valmistaudumme joulun odotukseen ja sytytämme valoja pimeyden keskelle. Tuomme kotiin kuusen ja vihannan tuoksu leviää koteihimme. Me olemme tuo kansa, joka odottaa kuoleman varjon maassa.

Tähteä seuraten tietäjät löytävät Jeesus-lapsen seimestä.

Myös meidät on kutsuttu kunnioittamaan Vapahtajaamme. Mitä me tuomme hänelle lahjaksi? Tietäjät toivat suitsuketta, koska hän on Jumala. He toivat kultaa, koska hän on Kaikkeuden kuningas. He toivat mirhaa hänen hautamistaan varten. Me astumme paastoon ja meidän kilvoituksemme synnyttää lahjat, jotka annamme Herrallemme. Kun olemme kuuliaisia Kirkon opetukselle, voimme löytää elämässämme sen, mikä on suitsuketta, kultaa ja mirhaa.

Paasto on uhrilahjamme vastasyntyneelle kaikkeuden kuninkaalle.

Miksi me annamme lahjan? Siksi, että me olemme lahjaksi saaneet. Jumala antoi ainoan poikansa pelastuksemme tähden, hän jakaa hyvyyksiään meille vaikka olemmekin ymmärtämättömiä ja kovasydämisiä. Olenko valmis antamaan lahjan ilman vastalahjaa ilman, että odotan hyötyväni siitä jotenkin? Tämä on kaiken lisäksi uhrilahjani, minä luovun jostakin, jotta voisin antaa sinulle. Paasto on kieltäytymistä ja tinkimistä, minä asetan toisen oman itseni edelle. Ja kun me paastoamme ilolla ja avoimin sydämin, niin paasto on saamista ja vastaanottamista.

Paastoa pahasta, jotta totuttaisit sielusi siihen hyvyyteen, jonne se pyrkiikin. Sielu vihaa pahuutta mutta jatkuvassa pahuudessa se turtuu. Herkkä ja jalo omatunto on syntyy sellaisille, jotka kuulevat sen äänen ja noudattavat sitä.

Mitä on se suitsuke, kulta ja mirha?

Nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen, minun käteni ylennys olkoon sinulle ehtoouhri. Minun ensimmäinen lahjani on rukous ja ylistys sinun pyhän ikonisi edessä. Paimenet lauloivat kedolla ylistystä sinun inkarnaatiollesi ja taivaallinen sotajoukko antoi kunnian Jumalalle. Rukous on hengellinen lahja, joka kuvaa haluani lähestyä lähestymätöntä.

Rukous! Kerro, kuvaa ja ilmaise uskollisuuttani, kärsivällisyyttäni ja toivoani pelastusta kohtaan. Nouskoon se ylös korkeuksiin yhdessä uhrilahjani kanssa koko kansamme puolesta.

Mitä on kulta, jota Sinulle tuon kunnioituksesta? Kultaa on se almu, jonka olemme saaneet luopumalla, karsimalla ja tinkimällä, jotta voisimme auttaa lähimmäisiämme. Askeesi opettaa meitä erottamaan halut tarpeistamme ja löytämään yksinkertaisen ja koruttoman elämän.

Minne voimme lahjamme jättää? Hyväntekeväisyyteen. Näemme Kristuksen jokaisessa köyhässä, jonka ohi kuljetaan. Näemme sen lapsen silmissä, joka odottaa joulua.

Mitä on tuo viimeinen eli mirha? Naiset tulivat varhain aamulla haudalle valmistaakseen Kristuksen hautaamista varten. He toivat kallista öljyä ja antoivat sen omastaan Luojalle. He tekivät diakoniaa, he huolehtivat, että kaikki päättyisi oikein. Laupias samarialainen puolestaan otti viiniä ja öljyä ja hoiti synnin murjoman muukalaisen. Hän oli lähimmäinen toiselle ihmiselle. Samoin tuomme mirhaa Kristukselle osoittamalla armoa ja rakkautta lähimmäisillemme.

Minun käsissäni on monen ihmisen elämä. Nostanko peukalon ylös vai painanko sen alas? Minun vallassani on monesti se saako lähimmäiseni Kristuksessa ruokaa, lääkettä, kodin turvaa, suojaa ja selviääkö hän tulevasta talvesta. Meillä on suuri vastuu lähimmäisistämme ja se ratkaisee kohtalomme kuoleman jälkeen.

Me olemme Jumalan kansaa ja pian kuulemme kirkossa ensi kertaa jouluveisuja. Kristus tulee palvelijaksi, jotta minäkin ymmärtäisin palvelemisen pyhyyden ja suuruuden. Näin meidän lahjamme tälle rauhan ruhtinaalle ovat rukous, askeesi ja hyvät teot.

Siunattua joulupaaston aikaa!

Kaksi isää, kaksi kuollutta tytärtä

Tämä kirjoitus on saarnan pohja Porin kirkossa 9.11.2014, isänpäivänä

Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan. Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa."

Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Kirkossa me jatkamme Luukkaan evankeliumin lukemista. Näin talven kynnyksellä meitä rohkaistaan monilla ihme- ja tunnusteoilla, joita Jeesus teki ihmisille opetuslastensa edessä: olemme kuulleet Gerasan riivatusta ja Nainin lesken pojasta. Jeesuksen mukana kulki paljon ihmisiä ja he riemuiten ottivat vastaan profeettojen saarnaaman messiaan.

Tämä evankeliumi kertoo Herran riemuvuodesta, se kertoo ilosta, jonka Jumalan sana tuo maailmaan. Profeetta Jesaja kertoo Rauhan ruhtinaan tulosta, jonka kautta nämä lupaukset täytetään ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan. Köyhät vapautuvat puutteestaan, rammat kävelevät, ja ahdistetut pääsevät hädästään. Kuoleman voittanut tulee ja vapahtaa synnin vammoista ja herättää kuolonuneen nukkuneet. Hän on se messias, josta profeetat ennustivat ja tänään me vietämme tässä liturgiassa hänen voittojuhlaansa.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. (Jes. 61:1-3)

Näissä evankeliumin molemmissa kertomuksissa parannuksen edellytyksenä oli usko. Usko on meidän suhteemme Jumalaan. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, luottamista siihen, että lopulta käy hyvin. Herran haltuun! Se tarkoittaa sitä, ettemme enää etsi omaa etuamme tai tahtoamme vaan ymmärrämme, että me olemme Herramme kaitselmuksessa ja Hän pitää laumastaan huolta.

Tämä aika on monella tapaa epäileväinen ja peräti ironinen. Samaa helposti ajattelemme myös kirkon opetuksesta. En usko ennen kuin näen. Ja siksi me odotamme emmekä ala elää uskossa. Mutta tämän odotus on turhaa, sillä ensin tulee usko ja vasta sitten näkeminen, ei päinvastoin. 

Ja kuinka moni uskoo vain hyötyäkseen, saadakseen haluamansa. Uskossa meille on usein vaikeaa se, että joudumme elämään epävarmuudessa, me emme voi olla täysin varmoja että usko kantaa. Siksi monesti me elämmekin melkein uskossa, joinakin hetkinä annamme ohjakset Jumalalle mutta suuren osan ajastamme me nojaamme omaan itseemme. 

Eikä usko ole vain kokeilua emmekä voi elää uskossa vain puoliksi. Todellinen usko on kertakaikkista heittäytymistä Jumalan varaan. Me tarvitsemme sellaista uskoa, joka hylkää epäilykset ja yksinkertaisesti luottaa. Meidän on uskottava jopa enemmän kuin mihin mielikuvituksemme riittäisi.Usko on positiivista ajattelua, katseen iirtämistä iankaikkiseen elämään ja toimimista tässä hetkessä. 

Todellisen uskon äärelle me pääsemme vain rukouksen kautta. Siinä me opimme tuntemaan Jumalan tahdon, lait, säädökset ja ohjeet joiden mukaan meidän pitää elää. Meillä on rukoillessamme pyyntömme, mutta rukouksen tarkoitus ei ole niinkään vaikuttaa Jumalan päätöksiin vaan siihen mitä me itse ajattelemme ja millaisia ratkaisuja me teemme. Rukous auttaa valitsemaan vaihtoehtojen väliltä. 

Oleellista uskossa ei ole ihmeet vaan kestävyys ja uskollisuus

Ihmeiden tarkoitus ei ole synnyttää meissä uskoa vaan vahvistaa sitä. Ensin tulee usko ja sitten tulee Jumalan vastaus uskoon. Joskus se voi olla tunnusteko, merkki tai ihme. Uskoa ei ole se, että me oletamme jotakin tapahtuvan ja toimimme sen mukaan. Se on maallista uskoa. Usko ei vie meitä kohti uskomattomia taikatemppuja vaan se vie meidät toiseen, hengelliseen maailmaan. Siihen taivasten valtakuntaan, jonka tulemista me Herran rukouksessa toivomme. Tulkoon sinun valtakuntasi! Usko on sitä, että vuoret siirtyvät, kuolleet heräävät ja sairaudet parannetaan.

Eikä aina parantuminen ole hyvästä, koska me saatamme silloin menettää kilvoituksemme lähteen. Heikkous on monesti meidän vahvuutemme ja voimamme vaikka emme sitä niin ensi kädessä huomaisikaan. Monet unohtavat Jumalan parannuttuaan sairaudestaan ja unohtavat kanssasairastajansa. Kymmenesta spitaalisesta vain yksi palasi. Tänä päivänä sunnuntailiturgiassa ei käy edes yhtä kymmenestä vaan usein yksi kahdesta ja kolmestakymmenestä.

Usko ei ole sitä, että me odotamme omien toiveidemme toteutumista. Todellinen usko on itsemme hylkäämistä ja tahtomme korvaamista Jumalan tahdolla. Tapahtukoon sinun tahtosi, tapahtukoon minulle se, mikä on pelastukseksi. Se on vakaata luottamista siihen, että kaikessa tapahtuu Jumalan tahto ja että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Usko ei ole sitä, että toivomme omien toiveidemme toteutumista vaan sitä, että annamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Ja jos paraneminen on pelastukseksi, niin hän parantaa meidät. Jos parantuminen on Jumalan kunniaksi, lähimmäistemme auttamiseksi ja kirkkomme rakentamiseksi, niin hän parantaa meidät. Jos sairastaminen merkitsee pääsyämme iankaikkiseen elämään, on parempi, että sairastamme ja pysymme uskossamme vahvoina.

Jairoksen tyttären isän ja sairaan naisen tuska olivat suuria ennen kuin he kohtasivat Jeesuksen. Verenvuotoa sairastava nainen oli käyttänyt omaisuutensa ja joutunut syrjään kansansa parista, koska verenvuotoa aiheuttava sairaus teki hänestä saastaisen. Isän tuska taas on hyvin ymmärrettävä: jälleen kerran vanhempien ainoa lapsi oli siirtynyt kuolemaan. Tässä evankeliumissa on yhtäläisyyksiä Nainin lesken kertomukseen ja kannattaa myös palauttaa mieleen kuinka Aabraham oli uhraamassa ainoaa poikaansa, Iisakia, kunnes Jumala pelasti heidät kuolemalta. Jumalan tuntee sääliä ihmistä kohtaan, mutta samalla se muistuttaa myös Jumalan ainoasta Pojasta, joka antoi henkensä, jotta meillä olisi elämä.

Tämä evankeliumin isä suhteutuu myös toiseen isään joka on haudattu tämän Porin kirkon viereiselle hautausmaalle. Siellä on kuuluisa Juseliuksen mausoleumi, jonka Fritz Juselius pystytti edesmenneen tyttärensä muistolle. Tämä mausoleumi on aivan poikkeuksellinen koko Suomessa ja itsessään nähtävyys. 

Mutta ennen kaikkea se kertoo meille nyt tänään tässä liturgiassa, millaisia muotoja meidän inhimillinen rakkautemme voi saada aikaan. Se todella kertoo hyvin syvästä rakkaudesta ja surusta, jota Fritz Juselius tunsi menettäessään Iiris-tyttärensä. Tuo mausoleumi, jossa Iiris ja hänen isänsä lepäävät, tuo harvinaisen konkreettiseksi rakkauden, jota tämä evankeliumin isä tunsi kuollutta tytärtään kohtaan.

Tänään marraskuun toisena sunnuntaina vietämme myös Suomessa Isän päivää. Nämä kaksi isää, joista olemme tänään puhuneet, kertovat jotain oleellista isyydestä. Rakkaus ja huolenpito. Normaalisti me liitämme nuo kaksi sanaa äitiyteen mutta yhtä lailla ne kuuluvat keskeisesti myös isänä olemiseen. Eikä kyse ole vain perheellisten miesten isyydestä vaan kirkkomme papeista, isistä, joiden tehtävä on myös rakastaa ja huolehtia laumastaan. Isyys ei loppujen lopuksi olekaan lasten omistamista vaan suojelevaa asennetta jälikasvuamme kohtaan. 

Usko ylösnousemukseen ja rakastavaan Jumalaan on elämämme suurin voima. Tämä evankeliumi kertoo siitä. Usko sai kahden ihmisen lähestymään Kristusta ja vei heidät elämänlähteelle. Meille nämä kaksi ihmistä ovat esikuvia rohkeudesta ja antautumisesta. Antautuminen, se merkitsee oman itsemme antamista toisen haltuun ja tuohon toiseen luottamisesta.

 

***

Jokin Jairoksessa oli kuollut ja heräsi Jeesuksen sanojen myötä eloon. Jokin tämän verenvuotoa sairastavan naisen elämässä myös heräsi eloon. Elämä tuli koko tuon kansan keskelle. Se oli heidän liturginen hetkensäja. He kokivat kuinka Jumala oli heidän keskellään, lihana ja verenä. Nyt myös meille annetaan kehotus, Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää! 

Sillä minä tunnen rikokseni

Olen huomannut usein palaavani nuoruuteeni lukiessani rukouksia. Monia asioita tulee mieleeni, joita kadun tehneeni. Joitakin asioita olin jo aiemmin pyytänyt ripillä anteeksi mutta jotkut asiat muistan ja ymmärrän vasta nyt aikuisiällä. Ehkä vasta nyt minulla on tarpeeksi etäisyyttä, rohkeutta ja ymmärrystä katua niitä tekoja, jotka tähän asti mieli on painanut alitajuntaan.

Menneisyyden haamut kuitenkin elävät meidän elämässämme tavalla tai toisella. Me saatamme tarvita paljon läheisyyttä, addiktoitua helposti, vierastaa ihmisiä tai tuntea outoa vetoa yksinäisyyttä kohtaan. Ne saattavat olla oireita kokemuksistamme ja joissakin tilanteissa häiritä arkeamme. Sen vuoksi vanhat asiat on hyvä käydä läpi niin omassa mielessä kuin katumuksen sakramentillakin, jopa myös niiden kanssa, jotka ovat meille näitä muistoja aiheuttaneet.

Monesti kuulee sanottavan, ettei ihminen kadu mitään. Tekomme ja ajatuksemme tekevät meistä sen ihmisen, joka me nyt olemme. Siksi en minäkään kadu mitään. Eri kokemusten kautta voin ymmärtää selvemmin omat heikkouteni ja tuntea paremmin ihmiselämää ja asettua toisen asemaan. Ja samalla kadun kaikkea. Pahat muistot ja kokemukset helposti synnyttävät meissä vahingollisia haluja, aikeita ja mielikuvia.

Kyse on tietenkin kahdesta eri asiasta. On hyvä että meillä on kokemus omasta heikkoudestamme, sillä se synnyttää nöyryyden. Ei kenenkään silti pidä tehdä syntiä sen vuoksi, että saisi tätä kokemusta. Toisaalta totta myös on se, että elämämme voisi olla puhtaampaa ja viattomampaa ellemme olisi vahingoittaneet sieluamme synnin teoilla. Jos olisin tehnyt enemmän vääriä tekoja, katuisin vieläkin enemmän ja jos olisin tehnyt enemmän hyvää, katuisin vähemmän.

Sunnuntaina luettiin kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Huomattuaan kadotuksen kurjuuden, rikas mies katui sitä, ettei koskaan auttanut Lasarusta. Hän olisi halunnut palata maan päälle varoittamaan veljiään tekemästä samoja virheitä, joita hän teki. Tämä ei tietenkään ollut mahdollista ja tuskinpa häntä olisi kuunneltukaan, kuten Aabraham sanoo. Mutta meille tämä evankeliumi on sekä varoitus että ilosanoma, koska meillä on vielä aikaa.


On hyvä ymmärtää katumuksen mahdollisuus. Usein tuo muutos elämässä vaatii myös anteeksiantamista ja -saamista. Me harvoin olemme valmiita täydelliselle anteeksiannolle ellei elämässämme ole tapahtunut jotakin isoa muutosta. Täydellinen ja ehdoton anteeksianto on usein arkijärkemme ja ymmärryksemme yläpuolella. Sen takia asian eteen kannattaa pysähtyä ja miettiä millaista elämä voisi olla ilman syntitaakkaa. Tämä on monelle vaikea paikka: mahdollisuus saada anteeksi, jättää kantamamme synnin saasta ristin juurelle ja lähteä kotiin vapaana ja uudistuneena. - Syntisi on sovitettu!


Rukous tuo valoa sisimpäämme

Alussa puhuin teoista, joita en ollut muistanut tai joita en välttämättä edes synniksi tunnistanut. Ja moni unohdettu asia edelleen uinuu sisälläni. Rukous auttaa meitä herkistämään sielumme näkemään itsemme tarkemmin. Rukouksessa on kyse himmentyneen peilin kirkastamisesta ja puhdistamisesta. Me opimme paremmin näkemään itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme. Siksi monet pyhät kilvoittelijat pitivät itseään suurimpina syntisinä.

Kun me aloitamme rukouksen, me luomme sanoilla ympärillemme taivaallisen valtakunnan. Esirukouksissa me muistamme erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa ja pyydämme Jumalaa muistamaan heitä. Jumala varmasti tietää ja muistaa heidän tarpeensa mutta tämä rukous luetaan, jotta me itse muistaisimme millaisessa hädässä he saattavat olla. Me luettelemme monenlaisia syntejä, joihin olemme langenneet, ei siksi, että Jumala ei tietäsi mitä pahaa olemme tehneet, vaan siksi, että huomaisimme oman heikkoutemme ja löytäisimme nämä asiat omasta elämästämme.

Jumala ei tarvitse rukoustamme, me tarvitsemme rukousta. Rukouksen tarkoitus on palauttaa itsemme siihen alkupisteeseen, johon meidät kasteessa asetettiin. Löytää katumuksen kautta se pelastuksen ilo, jonka saimme kasteessa ja nousta siitä ylistämään kaikesta hyvästä, jota olemme saaneet.

Rukous ei tarjoa nopeaa muutosta vaan se rauhoittaa elämämme, hiljentää maailmallisen hälyn ja auttaa meidät kohtaamaan kaiken sellaisena kuin se on. Se on omaan itseemme menemistä.

Rukous tarjoaa usein vain hitaan muutosprosessin. Jopa tuskastuttavan hitaan, mutta sen hinta on vakaus ja pysyvyys. Se ei tarjoa nopeaa, hetkellistä ja halpaa vaan hidasta, kallista ja pysyvää. Se on kuin rantaan lyövät aallot, jotka hitaasti pyöristävät kiviä ja hiovat niistä pois särmiä ja kulmia. Tulosta ei meinaa syntyä vaikka työtä tekisi kovastikin. Mutta aikaa myöten sitä huomaa, miten pientä ja hyvää muutosta on tapahtunut.

Entä Lasarus? Ei Lasarus tullut autuaaksi olemalla köyhä vaan tyytymällä omaan kohtaloonsa. Hän luotti kuolemaansa asti Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen eikä noussut kapinaan riistäjäänsä vastaan. Me tarvitsemme rukousta löytääksemme tuon saman Lasaruksen nöyryyden ja kuuliaisuuden. Rukous on Jumalan puhetta meille, jonka avulla me opimme löytämään ja näkemään heikkoutemme.