Jotain uskonnon tilalle

Olen pitkään ajatellut, etteivät suomalaiset ole kansakuntana kovin uskonnollisia verrattuna joihinkin maihin (mm. Venäjä, Intia, Lähi-itä), mutta luulen, että tämä ei ole koko totuus. Tapamme ilmaista uskonnollisia tapojamme vaihtelee paljon ja tämä saattaa luoda harhan.

Suomalaisessa uskonnollisuudessa on tärkeää tapojen noudattaminen. Tämän vuoksi mm. joulun ja pääsiäisen aikaan kirkossa on paljon ihmisiä. Toisaalta me emme niinkään puhu uskosta vaan me mieluummin teemme asioita. Historian aikana Suomeen on rakennettu väkilukuun suhteutettuna monia isoja kirkkoja varsin pieniinkin kyliin ja talkoot keräsivät ennen paljon väkeä.

Pinnallisesti katsottuna suomalaisten suhtautuminen uskontoon on vähenemässä ja tätä on helppo perustella kirkosta eroamisten määrällä. Mutta hyvin harva eroaa kirkosta teologisten tai uskonnollisten syiden takia. Suurin yksittäinen syy on taloudellinen. Toinen yhtä tärkeä syy on luonnollinen vieraantuminen kirkon toiminnasta silloin kun työelämä ja perhe vievät kaiken ajan. Näkyvimmät eroaallot näyttävät johtuvan siitä, että yhteiskunta ja kirkko ottavat yhteen esim. seksuaalivähemmistöjä koskevassa keskustelussa.

Samaan aikaan on toki muistettava, että kirkonvastainen liike on saanut korostuneesta paljon palstatilaa lehdissä ja uutisointi ei kaikissa tapaukissa ole tasapuolista. Kirkosta eroaminen on uutinen, mutta kirkkoon liittyminen ei. Vapaa-ajattelijoiden jäsenmäärä ei ole kuin noin 1 500 henkilöä mutta heidän saamansa mediahuomio on tähän lukuun suhteutettuna todella suuri.

Entä johtuuko uskonnollisuuden vähentyminen siitä, että koulutustasomme on kasvanut? Seuraavatko sivistys ja uskonnollisuus toisiaan? Korrelaatiota on helppo löytää tilastollisesti mutta yksilötasolla asia ei ole samanlainen. Näyttää vahvasti siltä, ettei vaikkapa kirkon toimintaan osallistuminen riipu koulutustaustasta.

Eroamisiin liittyy myös yksi erityinen asia. Suomessa liitytään seurakuntaan usein kasteen kautta ja sitten olemme kirkon jäseniä. Me ilmaisemme jäsenyytemme maksamalla kirkollisveroa. Mutta kirkosta voi myös erota. Kreikassa tai Venäjällä jokainen kastettu on kirkon jäsen ja samalla myös seurakunnan jäsen. Kirkollisveroa ei ole eikä kirkosta voi käytännössä erota kuten ei valtiostakaan. Ainoa tapa erota kirkosta on lopettaa kirkossa käyminen ja/tai julistautua ateistiksi. Vaikka monissa maissa uskonnolla on vahva asema niin sitä ei ilmaista välttämättä kirkossa käymisenä. Pietarissa tai Ateenassa kirkot eivät pullistele, mutta omia uskonnolliset opetukset vaikuttavat yksilön eettiseen ajatteluun. Uskonnollisuus näkyy ennen kaikkea asenteena, ajatuksina, puheena, mielipiteenä. 

Usko hakee toisia muotoja

Uskonnolla ja kirkolla on eroaalloista huolimatta vahva rooli Suomessa. Me miellämme itsemme kristillisiksi ja sama koskee Suomea ja Eurooppaa. Niillä on selkeästi kristillinen historia ja arvopohja vaikka emme sitä ensi tuntumalta tulisi miettineeksi.

Ehkä voidaan myös kysyä, mikä merkitys lopulta on kirkon jäsenmäärällä. Toki meille on annettu lähetyskäsky ja sen mukaisesti evankeliumi tulee julistaa kaikille kansoille. Mutta emme me uudessa tilanteessa sentään ole. Kertomus Nooasta alkaa seuraavilla sanoilla: Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, 6 hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. (1. Moos 6:5). Jäsenmäärää tärkeämpää varmaankin on se, miten me elämämme uskoamme todeksi.

Uskonnollisuus on meissä syvässä ja meillä uskonnollisia tarpeita. Ellemme käy kirkossa niin meillä silti säilyy erilaisia ajatuksia, tapoja, joita emme välttämättä edes huomaa miten uskonnollisia ne ovatkaan. Luontodokumentit päätyvät profetiaan tuhosta, ellemme tee pikaista parannusta. Luontoäitiä voi lepytellä tekemällä hänelle ”uhrauksen” antamalla rahaa Saimaan norppien suojeluun. Tänä päivänä terveyteen ja syömiseen liittyvät asiat saattavat kuulostaa hyvinkin uskonnollisilta. Kun syöt tätä ravintoa ja liikut näin, niin pelastut.

Sen lisäksi me saatamme ajatella elämän suurista kysymyksistä hyvin uskonnollisesti. Harva uskoo, että kuoleman jälkeen on vain pimeyttä. Me näemme itsemme osana isompaa kokonaisuutta, koemme jotain itseämme suurempaa ja ymmärrämme että monella asioilla voi olla syvempi merkitys.

Uskonnollisuus ei sinänsä katoakaan meistä mihinkään, vaikka eroaisimme kirkosta. Se hakee uusia muotoja. Tämä näkyy mm. siinä miten luonto ja uskonto kietoutuvat toisiinsa, me helposti liitämme luontoon jonkinlaista pyhyyttä. Luonto on vanhastaan ollut meille tärkeä ja herättänyt uskonnollisia kokemuksia. Luonnon uskonnollisena kokemus ei kuitenkaan ole saanut meillä mitään ulkoista muotoa. Me emme palvo, toimita rituaaleja tms mennessämme luontoon. Vanhoja tapoja toki on jäänyt vaikkapa metsästyskulttuurin myötä mutta emme kuitenkaan pidä noita asioita uskontoon kuuluvina asioina.

Uskonnollisuudella on selvä relaation kuoleman läsnäoloon. Ennen kuolema kävi jokaisessa kodissa ja oli normaalia olla tekemisissä sen kanssa. Tämä tietenkin herättää kysymyksen, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.  Tilanne on tämän päivänä Suomessa hankala koska me olemme siivonneet kuoleman pois silmistämme. Pappina kohtaan säännöllisesti kuolemaa työssäni ja kosketan vuoden aikana monia vainajia ihan konkreettisesti. Seurakunnassa kuolema on aina läsnä ja sen kanssa eletään. Monia tuttuja kuolee säännöllisin väliajoin. Vainaja äärellä rukoillessa tulee luonnollisesti usein mietittyä tuonpuoleista elämää. Samalla muistaen, että minun vuoroni voi tulla hyvin pian.

Eroon uskonnollisuudesta

Entä sitten oma ortodoksinen kirkkomme? Me olemme pieni paikalliskirkko Jäämeren rannalla, jolle jokainen jäsen on tärkeä. Meitä on noin 60 000 mutta jäsenmäärää tärkeämpää on se, miten suhtaudumme ortodoksisuuteen. Meillä ei ole tapana kysellä seurakuntalaisilta, miten kirkkoa pitäisi parantaa, muuttaa tai kehittää vaan kirkon tarkoituksena muuttaa, kehittää ja parantaa seurakuntalaisiamme. Suurinta iloa papille tuo se, että me elämme uskoamme todeksi: käymme kirkossa, osallistumme seurakunnan toimintaan, tarjoamme apuamme jne.

Tilanne on jo nyt aika hyvä. Paikoittain kirkkomme jäsenten uskonnollisuus on vahvempaa kuin muilla ja prosentuaalisesti katsoen kirkkomme jumalanpalveluksissa käy paljon väkeä. Tämän ja edellisen vuoden aikana Kotkassa kirkossakäynti on saavuttanut hämmästyttävät määrät, kun tavallisessa jumalanpalveluksessa saattaa olla jopa sata ihmistä paikalla, joka tarkoittaa kymmentä prosenttia koko seurakunnan jäsenmäärästä. Olen monelle jo kertonut, että Kotkassa on menossa kansan herätysliike, joka on syntynyt aktiivimaallikoista.

Mutta samaan aikaan meillä on tarve löytää tie Kristuksen opetuksen ytimeen. Se on paradoksaalisesti uskonnosta eroon pääsemistä. Kyse on siitä, että me lopetamme ulkoisten asioiden parissa puuhastelun ja keskitymme vaikkapa tarinaan Laupiaasta samarialaisesta. Ohi kulkeneet juutalaiset pappi ja leeviläinen kuvannevat parhaiten tätä muutosta.

Samalla meidän on yhä uudelleen mietittävä uudelleen, olemmeko me oikeasti ortodokseja vai luulemmeko olevamme. Mitä se ortodoksisuus on? Se on monia asioita mutta yksi keskeinen on se, miten me onnistumme elämään tässä ajassa kirkkomme perinteen mukaisesti. Väitän että meillä on vakava ongelma, joka liittyy perintömme vaalimiseen. 

Me olemme maailmassa mutta emme maailmasta. Meillä ei ole tavoitteena elää maailmallisesti, olla yksi organisaatio muiden joukossa. Tavoitteena ei ole kirkkolaitos tai uskonto vaan elävä eukaristinen yhteisö, jonka ydin on liturgiassa ja diakoniassa.