Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen

Miksi puhun aina me-muodossa ja korostan yhteisön merkitystä ja kaikkea sellaista mikä tekee meistä yhteisön?  Siksi että ortodoksisuus on ajattelultaan hyvin yhteisöllinen, vaikka se ei aina meidän käytöksessämme näkyisi.

Tänään (8.5.2017) Iltasanomissa puhuttiin hautajaisista, joissa ei ollut lainkaan saattoväkeä. Hautajaisiin kutsuttiin koululaisia, jotta hautajaiset eivät olisi "hiljaiset hautajaiset". Joensuulainen pastori kertoi, ettei vainajalla ollut sukulaisia tai ystäviä jotka olisivat tulleet saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Tämä surullista mutta olen itse tällaisiin tapauksiin jonkun kerran törmännyt. Ellei vainajalla ole lapsia tai sisaruksia näin voi helposti käydä.

Lehtijutun huoli syntyi siitä, ettei vainajalla ollut ystäviä tai sukulaisia. Samalla aloin miettiä, että onhan hänellä ystäviä ja sukulaisia vaikka kuinka paljon, jos hän oli kirkossa kävijä.

Jeesuksen vielä puhuessa väkijoukolle hänen äitinsä ja veljensä olivat tulleet paikalle. He seisoivat ulkona ja tahtoivat puhua hänen kanssaan. Joku tuli sanomaan Jeesukselle: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi." Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: "Katso, tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."(Matt. 12:46-50)

Me olemme lyhyessä ajassa tulleet siihen pisteeseen, että monet kirkon toimitukset ovat muuttuneet yksityistilaisuuksiksi. Tämä ei kuitenkaan ole kirkkomme ajattelun mukaista, sillä jokainen seurakunta on yhteisö. Olisi kovin luonnollista, että ihmisen elämään liittyvät tapahtumat ja toimitukset tapahtuisivat yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja läsnä ollessa.

Ja kyse ei ole vain siitä, että esim. vainaja jäisi yksin. Yhtä oleellista on myös se, että nuo pyhät toimitukset muistuttavat myös meitä elämän tärkeistä hetkistä. Me voimme kulkea toistemme rinnalla ja tukea toisiamme niin ilossa kuin surussakin. Kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen ovat luonnollinen osa meidän elämäämme ja nuo toimitukset pitävät meidät kiinni tässä elämässä. Ne tekevät meidän elämästämme elämän.

Tätä asiaa vastaan on myös hyvin tietoisesti taisteltu. Nykyisin meillä on kasteliturgioita, jolloin moni kirkon vakikävijä on paikalla. Mutta yhtä lailla liturgian osana voidaan myös toimittaa avioliittoon vihkiminen tai hautaan siunaaminen. 

Nämä yhteiset toimitukset eivät kuitenkaan ole mikään uusi keksintö vaan kyse on paluu alkuperäiseen varhaiskirkon tapaan.  Tämä on päämäärä, johon meidän on pyrittävä.

Osaltaan ongelma on siinä, ettemme voi ilmoittaa lehdessä kuka on kuollut ja kenen lapsi kastetaan seuraavaksi. Kuulutukset ennen häitä on edelleen olemassa mutta harvemmin näitä sanomalehdissä julkaistaan. 

Tässä kuitenkin voidaan usein tehdä poikkeus, jos kyseessä on henkilö, joka kiinteästi on ollut mukana seurakunnan toiminnassa. Luonteva tapa tähän ilmoitukseen on kirjoittaa muistokirjoitus vainajasta, jonka lopussa mainitaan siunaustilaisuuden aika ja paikka.

Hautajaiset eivät ole yksityistilaisuus eikä omaisilla ole yksinoikeutta vainajaan. Vainaja on saattanut olla hyvin tärkeä osa seurakuntamme elämää ja olisi outoa, että joku kieltäisi ihmisiä osallistumista siunaustilaisuuteen. Muistotilaisuuden voi jokainen tietenkin järjestää omiensa parissa mutta kirkossa toimitettava siunaustilaisuus on kaikille yhteinen tapahtuma.

Ortodoksinen pelastuskäsitys lähtee siitä, että me pelastumme toistemme kautta. Kukaan ei pelastu yksin vaan yhteisö on se, joka pelastuu, jos on pelastuakseen. Meille on myös hyvin tuttu opetus siitä mistä me voimme löytää Kristuksen: me löydämme Hänet toisesta ihmisestä.

Asioiden ei tarvitse olla jatkossa siten kuin ne tällä hetkellä ovat. Yksinäisyyden torjunta on tänä päivänä hyvin tärkeää koska se on yhä ylestyvät ongelma, etenkin vanhojen ihmisten kohdalla. Se on arkipäivän diakoniaa joka ei maksa mitään mutta tuottaa paljon iloa ja turvallisuutta kanssaihmisillemme. 

Minun tähteni

Kristus nousi kuolleista!

Nyt vietämme pääsiäisen juhla-aikaa ja olemme hengellisen uudistumisen kynnyksellä. Herramme ylösnousemuksen juhlan aikana me muistamme, kuinka Vapahtajamme ilmestyi opetuslapsilleen 40 päivän aikana vahvistaakseen heidän uskoaan ylösnousseeeseen Herraan. Nämä ilmestykset koskevat myös meitä.

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.  (Joh. 3:16)

Törmäsin tänään iltarukouksissani kohtaan, jossa puhuttiin siitä, kuinka pelastus tapahtui minun tähteni. Toki, pelastus on tapahtunut meidän tähtemme, niin kuin usein sanotaan. Samalla usein puhutaan kuinka kaikki pyhät tapahtumat tapahtuvat tänä päivänä. Mutta se, että ikuisuus on tässä hetkessä ja koskee nimenomaan minua, oli hätkähdyttävää.

Siksi hetken aikaa ymmärsin, että tässä hetkessä on ikuisuus. Tässä hetkessä voimme kokea sen saman Jumalan, jonka puoleen pyhät, autuaat ja vanhurskaat ovat kääntyivät.

Pyhä Maksimos puhui kosmisesta liturgiasta, jossa koko luomakunta yhtyy taivaallisten enkelten kuoroon ylistämään Jumalaa: Pyhä, pyhä, pyhä olet sinä Jumala. Aikakausilla, maantieteellä, tai millään muilla rajoilla ei ole enää väliä.

Koko ihmiskunta aina luomakunnan varhaisesta alkuhistoriasta profeettoihin, Israelin kansan vaiheisiin, puhumattakaan Herramme pelastustyöstä todistavat Jumalan läsnäolosta. Pyhät apostolit, jotka lähtivät täynnä pyhää inspiraatiota, levittivät ilosanomaa koko maailmalle. Me olemme saaneet tuon sanoman ja sen vuoksi olemme yhtä heidän kanssaan.

Yhtä lailla pyhät opettajat, marttyyrit, palkattaparantajat, pyhittäjät, itsensäkieltäjät, neitseet, tunnustajat, kilvoittelijat. Me elämää samaa todellisuutta. Herrassamme Jumalassamme me olemme yhtä, niin elävät kuin kuolleet.

Sen vuoksi Jumalan rakkautta minua yksinkertaista syntistä kohtaan on vaikea ymmärtää, koska en ole Hänen rakkautensa arvoinen. Ja samaan aikaan - se lahja, jonka olen saanut, on ylitse kaiken ymmärryksen. Jumala ei rakasta, Jumala ei ole laupias eikä ole armollinen vaan Hän on rakkaus ja hän on laupeus. Kun käännymme Hänen puoleensa, käännymme rakkauden, armon ja laupeuden puoleen. Kristuksen pelastustyö oli kertakaikkinen ja koskee meitä kaikkina aikoina, jopa tässäkin hetkessä.

Kuinka minä sitten vastaan, jos kaikki on tehty myös minun tähteni? Järjestämällä elämäni sellaiseksi, että elän sen mukaan, miten uskon ja rakastan. Laitan elämäni asiat järjestykseen sen mukaan, mikä on minulle arvokasta ja mitä rakastan. Kun minulle puhutaan, minä vastaan. Kun joku kolkuttaa ovellani, riennän avaamaan sen ja otan vieraan vastaan.

Herra on lähellämme ja odottaa vastaustamme.

Kristus nousi kuolleista!

Kristus nousi kuolleista!

Lauantaiyönä kokoonnuimme Kouvolan pyhän Ristin kirkkoon ja ristisaatto aloitti pääsiäisyön tapahtumat. Kun palasimme saaton jälkeen tyhjään kirkkoon, ikään kuin Kristuksen tyhjään hautaan, alkoi ilo, joka kiteytyi sanoissa "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi."

Voi olla kovin abstraktia puhua siitä, että Kristus on kuolemallaan voittanut kuoleman. Haudan takaiset asiat ovat meille kaukaisia asioita, ellei kuolemantapauksia ole ollut lähellä elämäämme. Ja kuinka monestikaan olisi, koska kuolema on todella eristetty pois meidän arkisesta kokemusmaailmasta. Siksi meidän kannattaa lähestyä asiaa hieman arkisemmasta näkökulmasta - toivon ja kaipauksen näkökulmasta. Siihen liittyy myös rakastavan Jumalan huolenpito ja Hänen kaikkivaltiutensa.

Voimattomuutemme joidenkin asioiden äärellä saattaa ylösnousemuksen sanoman myötä kasvaa suunnattomaksi voimaksi jota mikään tai kukaan ei voi kukistaa.

Kristuksen voitto kuolemasta asettaa mittasuhteet meidän elämämme haasteille ja suruille. Monesti tämän maailman ongelmat hämärtävät meidän tarkoituksemme tässä elämässä. Mittasuhteet eivät vastaa ongelmaa ja elämästä voi tulla sarja taisteluita ongelmia vastaan.

Tämä usein konkretisoituu siinä, kun jaamme murheemme toisen ihmisen kanssa. Ihminen, joka ei ole osallisena meidän haasteissamme, osaa usein asettaa mittasuhteet asioille. Samalla myös puhuminen ja kertominen ongelmista saadaan tuoda nopeasti helpotuksen taakkamme kantamiseen.

Vuorisaarnan sanoma ilmaisee edelleenkin syvän salaisuuden tästä elämästä ja sen tarkoituksesta.

Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?'  Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. (Matt. 5:31-34)

Tämä lyhyt opetus yrittää kääntää tavallisen ajattelumme ylösalaisin. Me monesti ajattelemme, että menemme kirkkoon sitten kun arkiset asiat on hoidettu ja ratkaistu. Kun asetamme etusijalle tämän maailman huolet, nuo huolet voittavat meidän elämämme ja Jumala jää unohduksiin.

Siksi kirkon sanoma pääsiäisenä on yksinkertainen. Meidän ei pidä liikaa huolehtia siitä, kuinka me pärjäämme, sillä me voimme luottaa Jumalan huolenpitoon. Jos hän rakastaa meitä niin paljon, että on valmis kuolemaan puolestamme, niin eikö hän auttaisi meidän paljon pienemmissäkin asioissa. Sen vuoksi me emme saa asettaa mitään niin tärkeäksi elämässämme, että se hämärtäisi ylösnousemuksen sanoman. Ei ole sellaista asiaa, mitä Herra ei olisi voittanut ristinkuolemallaan ja nyt kaikki on tehty uudeksi.

Ei pääsiäisen sanoma tee tyhjiksi ongelmiamme mutta se asettaa ne oikeaan mittasuhteeseen. Ja ehkä vielä enemmänkin, jokapäiväiset elämän haasteet sisältävät tarkoituksen. Luotammeko Jumalaan, että hän johtaa meidät pois "Egyptin orjuudesta" kohti luvattua maata, vaikka läpi Punaisen meren? Hän ei vain ohjaile meitä ylhäältä vaan kulkee kanssamme kärsivällisesti ja lempeästi ohjaten.

Luota häneen ja ole kärsivällinen. Älä luovu toivostasi ja uskostasi. Hän on kanssamme!


Siunattua ylösnousemuksen juhlaa!