Luomattomasta valosta ja paastosta

 

Kristuksen kirkastuminen Taaborille: ikoni jotain usein käytetään kuvituksena littyen Jumalan energioihin aiheensa vuoksi.

 

Elämme maailmassa, joka rakentuu aistiemme varaan. Aistimme koskettavat todellisuutta ja luovat meille varmuuden että kaikki ympärillämme on jollain tasolla totta ja siihen voimme luottaa. Mutta onko todellisuus kuitenkaan vain se, mikä todella on? Näemme, kuulemme, tunnemme – mutta onko siinä kaikki? Vai onko jotakin enemmän, ja uskommeko todella siihen?  

Minulle paasto on joka vuosi ollut tutkimusmatka, usein omaan itseeni, mutta joskus jonne muuallekin. Matka on jännittävä ja jotain uutta aina tulee eteen, jota en osannut edes kuvitella...

Paasto on luopumista haluamisesta ja siirtymistä tarvitsemiseen. Haluamme elämässä monenlaista, usein turhaa ja tarpeetonta. Mutta vain pieni on todella elämän kannalta tarpeellista, kuten muistamme. Maria valitsi hyvän osan, istui Herran jalkojen juuressa ja kuunteli hänen sanojaan. Tämä sama osa on varattu myös sinulle ja minulle.  

Maailma on niin täynnä turhaa puhetta, tyhjiä häiritseviä ajatuksia ja tarpeettomia tekoja. Nykyihmisen kaipaus hiljaisuuteen kasvaa, retriitit vetävät ihmisiä yhä enemmän, meditaatiosta on tullut monelle keidas. Se on keino hallita elämää yltyvässä kaaoksessa.

Maria kurkoitti Herran jalkojen juuressa ikuista elämää pursuavaan maailmaan. Mutta tuonpuoleiseen ei päästä ilman hiljentymistä. Perille me emme löydä ilman rukoustulta, joka palaa hiljaisuudessa ja valaisee tietämme. Emme ilman hengellisen elämän suuntaviittoja. Siksi me olemme saaneet kirkon, olemme saaneet pyhät kirjoitukset, rukoukset.  

Paaston aikana Jumala tuntuu aina elävämmältä ja todellisemmalta. Ei siksi, että hän olisi lähempänä, vaan siksi, että olemme alttiimpia. Avaamme silmämme, herkistämme sydämemme. Huudamme Pyhää Henkeä avuksemme. Kristus koputtaa aina, mutta erityisesti paaston aikana olemme usein valmiita kuulemaan ja avaamaan oven.  

Paasto on yhtä aikaa sekä henkinen että fyysinen kokemus, kuin kolikon kaksi puolta. Se on täysin hengellistä ja eteeristä, mutta samalla konkreettista ja ruumiillista kilvoittelua. Samoin kuin palavan tuohuksen liekki on sekä fyysisesti kuuma että symbolisesti merkityksellinen, myös paasto yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta. Siksi meidän ei tulisi tehdä jyrkkää eroa fyysisen ja henkisen maailman, sielun ja ruumiin tai tekojen ja ajatusten välillä – ne molemmat kuuluvat yhteen.

Pyhä Gregorios Palamas: Jumala on olemuksessaan saavuttamaton, mutta hänet tavoittaa luomattomien energioidensa kautta kuin auringon säteet. Kun avaamme mielemme ja sielumme, ne säteilevät meihin rukouksessa, hiljaisuudessa, armeliaisuudessa ja paaston kautta puhdistetussa sielussa.   

Sillä Jumalan luomaton valkeus ei ole vain metafora. Luomaton energia ei ole romanttinen haave menneisyydestä, josta joskus pyhien elämänkerroissa kerrottiin. Ei, se on elävää todellisuutta tänäkin päivänä. Ortodoksisessa perinteessä on kertomuksia hesykasteista, jotka ovat kokeneet Energian. Äsken luin Joosef Hesykastin (k. 1959) kirjeitä hengellisille lapsilleen, hän kuvaili tätä kokemustaan. Pyhille rukous ei ollut vain mielen harjoitus, vaan koko ihmisyyden – jopa ruumiin – osallistumista Jumalan kirkkauteen.  

Tie luomattomien energioiden luo käy rukouksen kautta, erityisesti Jeesuksen rukouksen kautta. Se on tie, jolla sielu astuu syvempään yhteyteen Jumalan kanssa. Se on hetki, jolloin kehomme ja sielumme alkavat rukoilla itsestään. Se on silta ikuisuuteen. Se hiljentää ja aloittaa sydämen puhdistamisen. Sielumme alkaa tehdä tilaa Pyhälle Hengelle.  

Paasto on enemmän kuin ruokavalion muutos. Se on tie, ja nimenomaan tie, jolla koko ihmisyytemme saa osallisuuden Kristuksen lihaksitulemiseen. Kristus ei tullut vain henkisenä ideana. Hän tuli lihaksi kylmään yöhön, eläinten suojaan, ihmisen osaan käveli maan päällä, söi, kosketti ja häntä kosketettiin. Hän kuoli ristillä, hänet haudattiin. Hän astui tämän maailman elämään, jotta me voisimme astua hänen iankaikkiseen elämään.


Paaston tie on tie muutokseen ja se tietenkin kohdistuu myös lähimmäiseemme. Missä on siis meidän hellyytemme toista ihmistä kohtaan? Missä on rakastava katse, välittävä kosketus, auttava käsi? Missä on hetken pysähtyminen toisen luokse? Hymy, joka hyväksyy? Se sama käsi, jonka Jumala meille ojentaa, se sama hymy ikonissa, rakastava katse jolla hän meitä katselee?  

Paasto, rukous ja huomaavaisuus eivät ole vain ihmisen tekoja. Ne ovat Jumalan työtä meissä. Kristus tuli lihaksi, jotta voisimme kokea Jumalan koko olemuksessamme. Sen vuoksi pelastus ei ole vain sisäinen kokemus vaan se säteilee koko aineelliseen maailmaan.

Paaston aika on alkanut ja se saattaa muuttaa koko elämämme peruuttamattomasti. Risti kohoaa ylös korkeuteen, kohti Jumalaa, samalla tavalla sen poikkipuu työntyy kohti lähimmäistämme rakkautta uhkuen. Niiniin kurottakoon meidänkin sielumme kohti ikuista hyvää, kohta valoa, jotta voisimme tulla osallisiksi Jumalan luomattomasta valkeudesta. Olkaamme siis helliä myös lähimmäisellemme ja olkaamme häntä kohtaan rakastavia!

Pyhä tie Ristin juurelle

Kevään tuuli kantaa Luojamme kutsua palata Hänen luokseen rakkauden ja nöyryyden hengessä. Hengen juhla on saapunut.

Suuren paaston aika on raollaan oleva pyhä portti, josta näemme valon heikon kajastuksen ja kuulemme hiljaa juhlien valmistelemisen äänet. Tunnemme, miten ilmassa väreilee odotus. Mutta edessämme on pitkä ja syvällinen matka läpi erämaan kohti Kristuksen ristiä – ja sen takana odottavaa valoa. Vaikka maa on vielä kohmeessa, jotain uutta on syntymässä.

Paasto ei ole pelkkää ruumiin koettelemusta, mutta ei myöskään pelkkiä hengellisiä tavoitteita. Tarvitsemme molempia, jotta tasapaino säilyy ja pääsemme oikeaan määränpäähän.

Paastomatkamme on ruumiin puhdistautumista, sen paluuta alkuperäiseen kauneuteensa. Paasto parantaa ja keventää ruumiimme tulevaan ylösnousemuksen juhlaan. Ellei paastomme ole kehollista, ei se voi olla hengellistäkään.


Hiljaisuutta ja herkkiä sanoja

Harvoin rukouksemme nousee korkeuksiin, kun olemme kylläisiä. Harvoin sanamme ja pyyntömme koskettavat pyhyyttä, jos käytämme niitä arkisin väärin ja tuhlailevasti. Kun olemme pidättyväisiä sanojemme kanssa, niiden voima kasvaa ja merkitys jalostuu. Miten yllättävän herkkiä ja särkyviä sanat voivatkaan olla, ja niin voimakkaita.

Paasto on turhien sanojen hylkäämistä, ajatusten puhdistamista, vilpittömyyden ja rehellisyyden tavoittelua sekä tekojemme tuomista Jumalan eteen.

Lapsena koin tämän kirkossa, kun tuohusten valossa ikonit tuntuivat eläviltä ja psalmien sanat kaikuivat salissa. Usein haen samaa tunnelmaa illan hämärässä, kun sytytän lampukat ikonien eteen kotonani ennen päivän viimeisiä rukouksia. Ovi on suljettu, ja voin kohdata salassa olevan Isän, paeten hiljaisuuteen ja rauhaan.

"Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!" (Ps. 37:7).

Paasto kutsuu hiljaisuuteen, siihen pyhään hetkeen, jolloin odotan Herraa ja kuulen hiljaa Hänen äänensä.

Jeesuksen rukous – Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä – on kuin kalliosta soljuvaa hengellistä vettä, yksinkertaista ja puhdasta. Se tavoittaa hengitykseni rytmin maailman hiljaisuudessa. Todellinen rukous elää ja sykkii sydämessämme, ja paaston suurin saavutus on saada yhteys sydämeemme.

Paasto on sydämen murtumista, katumuksen hiljaista virtaa – kelvollista uhria Jumalalle, sillä Hän ei hylkää särjettyä mieltä.


Lähimmäinen peilinä

Paasto avaa silmäni näkemään Kristuksen jokaisessa ohikulkijassa – nälkäisen katseessa, väsyneen harteilla – ja muistuttaa, että se, mitä teen vähäisimmälle, teen Hänelle. Annanko leipää, kuten Hän ruokki kansaa? Lohdutanko, kuten Hän lohdutti?

Sen ymmärtäminen vie aikaa, että Kristus on jokaisessa ihmisessä, jokaisessa eleessä, ilmeessä ja kohtaamisessa. Sen minkä annan toiselle, sen annan Kristukselle, niin hyvässä kuin pahassa.

Ellen osaa antaa anteeksi paaston aikana, kuinka voisin paastota? Kun annan anteeksi, saan anteeksi. Se on oikea ja todellinen uhri Jumalalle, joka puhdistaa sekä antajaa että saajaa.


Kristus köyhissä ja ristillä

"Minä olin nälkäinen, ja te annoitte minulle syötävää" (Matt. 25:35).

Kristus ei ole vain Golgatan ristillä, vaan Hän kulkee kanssamme – köyhän kädessä, sairaan vierellä. Jokainen leivänmuru, jokainen lohdun sana on pyhä teko. Jokainen laiminlyönti muistuttaa, että risti on lähellä – ei tuomiona, vaan rakkauden merkkinä.

Suuri paasto on pyhä tie, ristin tie, mutta myös toivon tie. Se kutsuu rakastamaan, kantamaan valoa ja näkemään Kristuksen jokaisessa. Herra Jeesus Kristus, armahda minua, toistan, ja tunnen, miten tuli syttyy sisälläni – tuli, joka palaa läpi paaston ja vie pääsiäisaamuun, jolloin kuolema on voitettu.

Valoisaa paaston aikaa!

Joulupaasto, muisto hengellisestä rakkaudesta

 

Muistan, kuinka nuoruuteni ensimmäiset muistoni kietoutuvat ponomarin palvelutehtäviin pyhässä alttarissa. Oli varhainen aamu, yön hiljaisuus vielä lepäsi maailmassa, ja kirkon ilma oli kylmää, - kylmää, joka palelsi sormenpäitäni. Oli vaikea jättää kesken unien lämmin syli ja herätä keskelle talvisen aamun karua todellisuutta.  

Värikkäät ikkunat alkoivat hitaasti herätä valon ensi säteisiin, ja tunnelma kirkossa muuttui hetkessä läpikuultavan herkäksi. Se oli outoa ja samalla pyhää – vaikeasti omaksuttavaa, mutta kuitenkin koskettavaa. Talviaamun raskaus vaihtui hiljalleen hiljaisuuden täyteen kauneuteen.  

Kädessäni pidin suitsutusastiaa, jonka metalli oli käsissäni lämmittävä ja pehmeästi polttava. Sen kannen alta suitsukkeen savu kohosi hitaasti, kuin itsekseen vaellellen ja kiertäen alttarin pyhää uhripöytää. Savu liikkui kuin näkymätön käsi ohjaisi sitä, ja valonsäde, joka laskeutui suoraan sen läpi, sai aikaan lähes taivaallisen näyn. Se mystinen tuoksu, joka täytti ilman, tuntui kuin se olisi kantanut rukouksia korkeuksiin.  

Kun suitsutusastian kultaiset ketjut lepäsivät käsissäni, aloin hiljaa tuudittaa sen pesää. Odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin pappi antaisi merkin ottaa astian vastaan. Kaikki oli valmiina; kaikki oli valmiina. Ja niin alkoivat hetket, jolloin aika ja maailma alkoivat etääntyä, ja minut otettiin mukaan rukouksen, valon ja savun pyhään tanssiin.  

Kylmyys jaloissani ja käsissäni alkoi hiljalleen väistyä, ja lämpö, joka tuntui ensin suitsutusastian metallissa, levisi koko kehooni. Suutani kuivasi, mutta se tuntui vähäpätöiseltä. Suljin silmäni, hengitin syvään, ja odotin.  

Sitten tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Värähdin. Ensimmäinen suitsutus alkoi. Suitsukkeen savu kohosi yhä korkeammalle, ja kirkon pyhä hiljaisuus täyttyi sen liikkeen pehmeästä musiikista.  


Armo on tullut nyt lähellemme.

Kuinka poikkeuksellinen onkaan tämä paaston pyhä aika, jonka kautta meitä valmistetaan kohtaamaan Kristuksen syntymän salaisuus! Tätä hengellistä matkaa kulkiessamme meitä kutsutaan sekä ruumiilliseen että sielulliseen paastoon, jotta voisimme puhdistua ja pyhittyä kohtaamaan Kaikkeuden Valtiaan, joka armossaan tulee ihmiseksi meidän pelastukseksemme.  

Joulupaasto on ruumiin ja mielen määrätietoista kuolettamista kaikesta  turhasta, jotta ikuinen sielumme voi kohdata elävän Jumalan. Paasto on nöyrä uhrimme, sanaton rukous, kutsu kasvaa kohti katoamatonta ja ikuista.  

Kuinka pyhä ja vanhurskas onkaan fyysisen paaston tie. Luopuessamme maallisista me sidomme ruumiin halut ja himot, jotta sielu voisi vapautua kohoamaan takaisin todelliseen olemassaoloomme. Paastoaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain ulkoisten sääntöjen noudattamista, se on asteittaista antautumista yhä uudelleen Jumalan tahdolle ja armolle. Hän lähestyy, me vastaamme.  

Muistakaamme pyhien esimerkki: kuinka he paastoamalla vaimensivat lihan äänen ja tekivät itsestään kelvollisia Jumalan kirkkauteen ja armoon. Samoin meitä kutsutaan hiljentämään kehomme, jotta voisimme kuulla Herramme hiljaisen ja lempeän äänen, tule!  


Älkäämme siis väsykö rukouksessa, sillä rukous on sielun hengitystä ja autuas tie Jumalan läsnäoloon. Paaston pyhä aika on erityisesti annettu meille rukouksen vahvistamiseksi, sillä ilman rukousta paasto on tyhjä eikä se kanna satoa.  

Rukous on silta, jolla me astumme katoavaisuudesta ikuisuuteen, väliaikaisesta pysyvään ja kuolemasta elämään. Langetessamme uudelleen ja uudelleen Jumalan eteen ja avatessamme sydämemme hänelle, me osallistumme hänen rauhaansa, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Me tulemme osalliseksi hänen valkeudestaan, jonka kirkkaus on jotain niin ikuista ja katoamatonta.

Etsikäämme häntä joka päivä, niin näemme miten hän onkin luonamme koko ajan, kun  kolkutamme hänen portilleen, niin paluumme kohti paratiisia on alkanut.  


Älkäämme jättäkö lukematta pyhiä kirjoituksia paaston aikana, sillä niistä sielu saa ravintonsa. Silloin kun kehomme paastoaa, antakaamme sielumme ravita itsensä yltäkylläisesti hengellsellä leivällä. Rukousten sanat ovat elämämme leipää, ja isiemme opetukset ovat himmeä lamppu, joka valaisee tiemme kohti kirkkautta. Lukekaa ja tutkistelkaa niitä, niin sydämenne täyttyy Jumalan tuntemisen ilosta.  

Muistakaamme erityisesti pyhien elämäkertoja, jotka osoittavat, kuinka Jumalan ystävät elivät pyhää elämää ja luopuivat omastaan Kristuksen tähden. Heidän esimerkkinsä on meille kehotus kääntyä pois kaikesta maallisesta ja etsiä taivaallista.  


Kuinka suuri lahja onkaan kirkkomme liturgia, sillä siellä tunnemme rajapinnan, jossa taivas hivelee maata ja me saamme maistaa tulevan maailman iloa. Olkaamme siis ahkeria liturgiaan osallistumisessa, sillä siinä helmessä me kohtaamme Kristuksen, joka tulee näkyväksi pyhissä lahjoissaan. Meidän rukouksemme yhdistyvät pyhien rukouksiin, meistä tulee osa ylistävää enkeljoukkoa ja meistä tulee rukoilevana kirkkokansana yhtä Kristuksen kanssa.  


Herramme, joka syntyi köyhyyden keskelle Betlehemissä, ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, joka ikuisuudestaan tuli ajallisuuteen, viipyy sydämemme ovelle. Älkääme kovettako sydäntämme, vaan antakaamme hänen astua temppeliimme, hänen tulla sisäämme. Vain Hän yksin voi täyttää sen rakkaudellaan.  

Paaston aika on meille annettu, jotta puhdistuisimme ja tulisimme osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta. Antakaamme itsestämme kaikki hänelle, niin kuin hän antoi itsensä meidän puolestamme. Luopukaamme maallisesta, rakastakaamme lähimmäistämme kuin laupias samarialainen ja etsikäämme Herramme kasvoja jokaisessa hetkessä ja jokaisesta lähimmäisestämme.  

Niin tuona aamuna valon kajo alkoi himmetä, aurinko nousi ja maailma oli herännyt. Silti näin edelleen lähtiessäni rauhalliset ja ikuiset kasvot kultaisessa ikonissa. Se jätti minuun lepäävän hetken, joka voisi särkyä minä hetkenä hyvänsä, kun kirkon ovi sulkeutui takanani.

Silti tuo muisto ei rikkoudu ja Kristus jää luoksemme.

Valoisaa paaston odotusta!  Kristus syntyy – kiittäkää!