maanantai 18. marraskuuta 2024

Joulupaasto, muisto hengellisestä rakkaudesta

 



Muistan, kuinka nuoruuteni ensimmäiset muistoni kietoutuvat ponomarin palvelutehtäviin pyhässä alttarissa. Oli varhainen aamu, yön hiljaisuus vielä lepäsi maailmassa, ja kirkon ilma oli kylmää, - kylmää, joka palelsi sormenpäitäni. Oli vaikea jättää kesken unien lämmin syli ja herätä keskelle talvisen aamun karua todellisuutta.  

Värikkäät ikkunat alkoivat hitaasti herätä valon ensi säteisiin, ja tunnelma kirkossa muuttui hetkessä läpikuultavan herkäksi. Se oli outoa ja samalla pyhää – vaikeasti omaksuttavaa, mutta kuitenkin koskettavaa. Talviaamun raskaus vaihtui hiljalleen hiljaisuuden täyteen kauneuteen.  

Kädessäni pidin suitsutusastiaa, jonka metalli oli käsissäni lämmittävä ja pehmeästi polttava. Sen kannen alta suitsukkeen savu kohosi hitaasti, kuin itsekseen vaellellen ja kiertäen alttarin pyhää uhripöytää. Savu liikkui kuin näkymätön käsi ohjaisi sitä, ja valonsäde, joka laskeutui suoraan sen läpi, sai aikaan lähes taivaallisen näyn. Se mystinen tuoksu, joka täytti ilman, tuntui kuin se olisi kantanut rukouksia korkeuksiin.  

Kun suitsutusastian kultaiset ketjut lepäsivät käsissäni, aloin hiljaa tuudittaa sen pesää. Odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin pappi antaisi merkin ottaa astian vastaan. Kaikki oli valmiina; kaikki oli valmiina. Ja niin alkoivat hetket, jolloin aika ja maailma alkoivat etääntyä, ja minut otettiin mukaan rukouksen, valon ja savun pyhään tanssiin.  

Kylmyys jaloissani ja käsissäni alkoi hiljalleen väistyä, ja lämpö, joka tuntui ensin suitsutusastian metallissa, levisi koko kehooni. Suutani kuivasi, mutta se tuntui vähäpätöiseltä. Suljin silmäni, hengitin syvään, ja odotin.  

Sitten tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Värähdin. Ensimmäinen suitsutus alkoi. Suitsukkeen savu kohosi yhä korkeammalle, ja kirkon pyhä hiljaisuus täyttyi sen liikkeen pehmeästä musiikista.  


Armo on tullut nyt lähellemme.

Kuinka poikkeuksellinen onkaan tämä paaston pyhä aika, jonka kautta meitä valmistetaan kohtaamaan Kristuksen syntymän salaisuus! Tätä hengellistä matkaa kulkiessamme meitä kutsutaan sekä ruumiilliseen että sielulliseen paastoon, jotta voisimme puhdistua ja pyhittyä kohtaamaan Kaikkeuden Valtiaan, joka armossaan tulee ihmiseksi meidän pelastukseksemme.  

Joulupaasto on ruumiin ja mielen määrätietoista kuolettamista kaikesta  turhasta, jotta ikuinen sielumme voi kohdata elävän Jumalan. Paasto on nöyrä uhrimme, sanaton rukous, kutsu kasvaa kohti katoamatonta ja ikuista.  

Kuinka pyhä ja vanhurskas onkaan fyysisen paaston tie. Luopuessamme maallisista me sidomme ruumiin halut ja himot, jotta sielu voisi vapautua kohoamaan takaisin todelliseen olemassaoloomme. Paastoaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain ulkoisten sääntöjen noudattamista, se on asteittaista antautumista yhä uudelleen Jumalan tahdolle ja armolle. Hän lähestyy, me vastaamme.  

Muistakaamme pyhien esimerkki: kuinka he paastoamalla vaimensivat lihan äänen ja tekivät itsestään kelvollisia Jumalan kirkkauteen ja armoon. Samoin meitä kutsutaan hiljentämään kehomme, jotta voisimme kuulla Herramme hiljaisen ja lempeän äänen, tule!  


Älkäämme siis väsykö rukouksessa, sillä rukous on sielun hengitystä ja autuas tie Jumalan läsnäoloon. Paaston pyhä aika on erityisesti annettu meille rukouksen vahvistamiseksi, sillä ilman rukousta paasto on tyhjä eikä se kanna satoa.  

Rukous on silta, jolla me astumme katoavaisuudesta ikuisuuteen, väliaikaisesta pysyvään ja kuolemasta elämään. Langetessamme uudelleen ja uudelleen Jumalan eteen ja avatessamme sydämemme hänelle, me osallistumme hänen rauhaansa, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Me tulemme osalliseksi hänen valkeudestaan, jonka kirkkaus on jotain niin ikuista ja katoamatonta.

Etsikäämme häntä joka päivä, niin näemme miten hän onkin luonamme koko ajan, kun  kolkutamme hänen portilleen, niin paluumme kohti paratiisia on alkanut.  


Älkäämme jättäkö lukematta pyhiä kirjoituksia paaston aikana, sillä niistä sielu saa ravintonsa. Silloin kun kehomme paastoaa, antakaamme sielumme ravita itsensä yltäkylläisesti hengellsellä leivällä. Rukousten sanat ovat elämämme leipää, ja isiemme opetukset ovat himmeä lamppu, joka valaisee tiemme kohti kirkkautta. Lukekaa ja tutkistelkaa niitä, niin sydämenne täyttyy Jumalan tuntemisen ilosta.  

Muistakaamme erityisesti pyhien elämäkertoja, jotka osoittavat, kuinka Jumalan ystävät elivät pyhää elämää ja luopuivat omastaan Kristuksen tähden. Heidän esimerkkinsä on meille kehotus kääntyä pois kaikesta maallisesta ja etsiä taivaallista.  


Kuinka suuri lahja onkaan kirkkomme liturgia, sillä siellä tunnemme rajapinnan, jossa taivas hivelee maata ja me saamme maistaa tulevan maailman iloa. Olkaamme siis ahkeria liturgiaan osallistumisessa, sillä siinä helmessä me kohtaamme Kristuksen, joka tulee näkyväksi pyhissä lahjoissaan. Meidän rukouksemme yhdistyvät pyhien rukouksiin, meistä tulee osa ylistävää enkeljoukkoa ja meistä tulee rukoilevana kirkkokansana yhtä Kristuksen kanssa.  


Herramme, joka syntyi köyhyyden keskelle Betlehemissä, ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, joka ikuisuudestaan tuli ajallisuuteen, viipyy sydämemme ovelle. Älkääme kovettako sydäntämme, vaan antakaamme hänen astua temppeliimme, hänen tulla sisäämme. Vain Hän yksin voi täyttää sen rakkaudellaan.  

Paaston aika on meille annettu, jotta puhdistuisimme ja tulisimme osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta. Antakaamme itsestämme kaikki hänelle, niin kuin hän antoi itsensä meidän puolestamme. Luopukaamme maallisesta, rakastakaamme lähimmäistämme kuin laupias samarialainen ja etsikäämme Herramme kasvoja jokaisessa hetkessä ja jokaisesta lähimmäisestämme.  

Niin tuona aamuna valon kajo alkoi himmetä, aurinko nousi ja maailma oli herännyt. Silti näin edelleen lähtiessäni rauhalliset ja ikuiset kasvot kultaisessa ikonissa. Se jätti minuun lepäävän hetken, joka voisi särkyä minä hetkenä hyvänsä, kun kirkon ovi sulkeutui takanani.

Silti tuo muisto ei rikkoudu ja Kristus jää luoksemme.


Valoisaa paaston odotusta!  Kristus syntyy – kiittäkää!

sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Muukalaisen kohtalo



Kirkkomme käyttää ihastuttavan paljon erilaisia analogioita, typologioita ja esikuvia. Meille esitellään erilaisia elämänkohtaloita omien suuntaviivojen osoittamiseksi ja toivon luomiseksi. Etenkin nyt sovintosunnuntaina saamme paasto-ohjeita ja rohkaisua tulevaan paastoaikaan. 

Esikuvia on tarjolla erityisen runsaasti ensi viikolla, kun ensimmäinen paastoviikko käynnistyy ja kuulemme kirkoissa luettavan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Siinä eteemme tuodaan lukuisa joukko erilaisia ihmiskohtaloita vanhasta testamentista; osa varoitukseksi, osa esikuviksi. 

Sovintosunnuntai sivujuonteen omainen teema on ihmisen syntiinlankeemus ja paratiisista karkottaminen. Tarina on hyvin tuttu kaikille eikä kertaamiseen ole syytä. Mutta kiinnostavaa on se, miten kertomus liittyy omaan elämäämme ja paastonaikaan. 

Paaston ajaksi saamme seuraksemme Aadamin ja Eevan. He ovat peilimme, jotta ymmärtäisimme sen, ettei kaikki ole kunnossa. Peili edessämme näyttää meidät sellaisina kuin olemme: epäonnistuneina ja vajaina. 

Tätä ei kannattaa ymmärtää pessimistisin mielin eikä antaa sen masentaa mieltämme. Pikemminkin se tarkoittaa meille mahdollisuutta muistaa miten jaloa ja ylhäistä tekoa me olemme. Olemme tehneet virheitä mutta nämä virheet voi oikaista oikealla asenteella. Vaikka astia on likainen, sen voi pestä uuden veroiseksi ja jopa hienommaksi. 

Meidät on ajettu ulos paratiisista Aadamin ja Eevan kanssa. Paratiisin portti on suljettu ja enkeli vartioi portteja leimuava miekka kädessään. Joissakin kirkkomme ikonostaasin ovissa on kuvattuna tämä enkeli miekan kanssa, joka ikäänkuin vartioi paratiisia. Mutta huolenpitoaan Jumala ei lopettanut. Hän antoi ihmiselle monia asioita, joilla hän pärjäisi langenneessa maailmassa ja ennen kaikkea toivon. Toivon anteeksiannosta. 

On hyvä muistaa, että saamamme karkotustuomio ei ole lopullinen ja kertakaikkinen. 

Ihmiselle on aina varattu toivo paremmasta. Ellei ihmisellä olisi hitustakaan toivoa, koko elämämme menettäisi merkityksensä. 

Mikä meidän toivomme on? Toivomme on ihmisiä rakastava Jumala, joka odottaa tuhlaajapoikaa kotiin. Matka kotiin käy katumuksen, puhdistautumisen ja paaston kautta. Se ei ole mahdotonta kenellekään. 

Paasto merkitsee katumusta ja puhdistautumista. Kirkon ajattelussa ihminen nähdään kokonaisuuteni ja siksi paasto on samaan aikaan fyysistä ja samaan aikaan myös henkistä. Kumpaakaan osaa emme voi vähätellä. 

Ruokavalio vaikuttaa ajatteluumme ja asenteisiimme ja lopulta myös tekoihin. Kun vähennämme ruokailua, se herättää meissä myötätuntoa ja auttamishalua avuntarpeessa olevia lähimmäisiämme kohtaan. Lihan välttäminen herättää myötätuntoa eläimiä ja koko luomakuntaa kohtaan. Keveä ruokavalio tekee rukouksen keveämmäksi ja helpommaksi. 

Paasto voi olla myös katumusuhrimme. Luovumme vapaaehtoisesti jostakin, joka on tullut olennaiseksi osaksi elämäämme. Uhri on nimensä mukaisesti uhraus jonkun tärkeämmän ja pyhän asian puolesta. 

Hiljalleen ymmärrämme, miten hyvää tuo uhraus tekee meidän elämällemme. Esimerkkeinä voisi ajatella vaikkapa televisiosta tai jostakin nautintoaineesta luopumista. Se vaatii ehkä enemmänkin ponnistelua mutta kun mielessämme on jokin suurempi tarkoitus, olemme oikealla tiellä. Paaston kautta me voimme uudistaa elämämme, jopa rakentaa elämämme kokonaan uusiksi. 

Kirkko on yhteisöllinen ja siksi me kuljemme matkamme yhdessä, toisiamme tukien.  Tarvitsemme toisia ihmisiä, jotta voimme palvella, ravita, vaatettaa ja auttaa heitä. 

Kaiken tämän vuoksi paasto on hengellisen ilon ja odotuksen aikaa. Ilon aihe on se, että meillä on mahdollisuus palata, meillä on mahdollisuus valmistautua. Pääsiäisenä kerrotaan, miten paratiisin portti on jälleen avoinna jokaiselle. Vanha on pyyhitty pois ja syntiemme velkakirjaa ei enää ole. Vastassa on rakastava isä odottamassa. 

Valoisaa ja iloista paaston aikaa!

lauantai 3. syyskuuta 2022

Pala kuin suitsuke














Pala elämässäsi kuin suitsuke. Levitä ympärillesi hyvää tuoksua, pyhää savua. Elomme on hyvin väliaikaista ja suuntaa vääjäämättä kohti loppuaan. Sulostuta siis  elämää sillä jumalallisella kuvallasi, joka on sisimmässäsi. 

Olkoon siis sanasi tuoksuvia, hengellisiä, pyhyyteen johtavia, hyviä ja kauniita. Kasvattakoon ne läheisissäsi mielihyvää, turvaa ja hyväksytyksi tulemista.  Olkoon sen vuoksi käytöksesi myös keveää, helppoa, rakastavaa ja myötätuntoista. Se koskettakoon toisen ihmisen sielua, hänen henkeään ja olemustaan. Tuntien Sinun voimasi, hellyytesi ja lämpösi. 

Olkoon elämäsi kuin suitsuke, uhrilahja joka syttyy ja palaa loppuun tuoden toteuttaen pyhän tarkoituksen elämässäsi, kirkastakoon se Sinussa Jumalan kuvan joka uinuu sisimmässäsi odottaen valon saapumista.