Millaisia hedelmiä odotus saa meissä aikaan?

1 Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 2 Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, 3 [i] ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. 4 Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

5 Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. 6 Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: "Tahdotko tulla terveeksi?" 7 Sairas vastasi: "Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." 8 Jeesus sanoi hänelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele." 9 Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. 10 Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: "Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi." 11 Mies vastasi heille: "Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'" 12 Silloin juutalaiset kysyivät: "Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?" 13 Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. 14 Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin." 15 Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Odottamiseen liittyvä ongelma on ajan lipuminen ohitsemme. Odotamme jonkin tapahtuman alkamista ja keskitymme vain tulevaisuuteen. Mitä enemmän me odotamme, sitä enemmän se usein vie aikaa aikaa ja voimiamme. Odottamiseen liittyy olennaisesti oma tahtomme ja odotuksemme. Elleivät nämä täyty, saatamme pettyä.

Odottamiseen ei aina liity positiivisia toiveita vaan yhtä lailla myös pelkoa ja epävarmuutta. Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. (Joh. 20:19)

Entä jos lopettaisimme kokonaan kaiken odottamisen ja alkaisimme elää niillä mahdollisuuksilla, jotka meille on tässä hetkessä annettu? Eläisimme tässä hetkessä, muistaen kaiken mitä menneisyydessä on tapahtunut ja luottaisimme tulevaisuuden suhteen Jumalan huolenpitoon. Kaikki pelastukseen tarvittavat asiat olisivatkin jo käsillämme, emme toivoisi mitään vaan tyytyisimme siihen, mitä meillä jo on.

Tämän päivän evankeliumi kertoo halvaantuneen miehen pitkästä odotuksesta, 38 vuodesta ja toiveesta parantua. Meidän elinaikamme tänä päivän on noin 80 vuotta mutta tuohon aikaan harvat elivät yli 40-vuotiaaksi - sodat, sairaudet, kulkutaudit, nälänhädän verottivat tehokkaasti väestöä. Samalla kannattaa myös miettiä asiaa toisinpäin. Mies oli sairastanut pitkään ja hän oli pannut toivonsa tämän altaan parantavaan voimaan. Tuo allas ei tuonut tosiasiallisesti pelastusta halvaantuneelle, olihan hän odotellut sen äärellä jo niin pitkään. Kuka meistä suostuisi hoitoon, jonka tuloksia saa odotella 40 vuotta?

Evankeliumin lopussa syntynyt juutalaisten vihastuminen johtuu myös odottamisesta. Eikö Jeesus voinut odottaa edes yhtä päivää, sapattia, ja sen jälkeen hoitanut asioitaan? Jeesuksen vastaus oli lyhyt: hänen isänsä, Jumala, ei sapattia vietä vaan tekee työtään taukoamatta. Lepopäivän pyhittäminen saa tämän odottamisen valossa aidon ja oikean merkityksen. Tämä sapatti oli Herran päivä, juhlapäivä. Jesaja ennustaa meille tästä päivästä ja sanoo: Jumala itse tulee ja pelastaa teidät. Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan (Jes. 35:4-6). Juutalaiset näkivät pelkästään lain edessään. Tuon lain takana oli kuitenkin elämä ja lain tarkoitus oli suojella elämää eikä päinvastoin.

Odottavan aika osaa olla todella pitkä, mutta odottavan aika voi myös kulua hyvin nopeasti. Ne, jotka odottavat elämänsä alkamista saattavat huomata kuinka kymmenen vuotta meni yhdessä hujauksessa. Jos meillä on jotakin mitä odottaa, me saatamme olla hyvinkin pitkään kärsivällisiä tulevan palkkion toivossa. Monen elämä saattaakin mennä huomaamatta ohitsemme odotellessa: koska asuntolaina on maksettu, milloin lapset muuttavat pois kotoa ja eläkepäivät alkavat...

Mutta on olemassa myös hyvää odotusta. Varhaiskristittyjen elämä oli hyvin intensiivistä, koska he odottivat Toista tulemista hyvin pian. Tämä sama kaipauksellinen Jumalan odotus tulisi myös täyttää sielumme. Siihen liittyy toivo paremmasta, pahuuden häviäminen, lohtu kivussamme ja surussamme. Tämänlainen odotus asettaa elämällemme päämäärän ja saa meidät miettimään myös elämämme suuntaa ja järkevyyttä.


Sairaus

Meidän pitäisi löytää jokaisesta evankeliumista oma itsemme. Samalla miettiä mitä Jumala haluaa minulle opettaa sekä millä lailla hän lohduttaa ja tukee minua. Ei Jumala tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa vaan että hän kääntyisi ja saisi elää. Sen vuoksi pyhä evankeliumi on hengellinen aarre. Kun me otamme sen osana kirkon liturgiaa, me ymmärrämme sen täydemmin sen omassa kontekstissaan.

Me kaikki olemme sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Betesdan allas kuvaa pyhää kirkkoamme, jota voidaan tämän evankeliumin valossa sanoa myös sairaalaksi. Kirkossakävijä tuntee, että hän tarvitsee parantajaa sielulleen katumuksen ja ehtoollisen kautta. Kuohutettava vesi kuvaa kasteastiaa, jonne Herran enkeli laskeutuu tuomaan siihen pyhityksen kuvaten Pyhää Henkeä.

Jumala kiertelee kyselemässä haluammeko me parantua. Me odotamme vaikka Kristus on jo vieressämme! Meiltä vaaditaan vain uskoa ja vastausta. Huomaatko sairastuneesi, haluatko tulla terveeksi? Jos me olemme terveitä, me emme tarvitse hoitoa tai parannusta. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. (Matt 9:12)

Jeesuksen kysymys ei tarkoita vain sitä, että onko halua päästä eroon sairaudesta vaan kyse on koko elämänsuunnan muutoksesta, parannuksen teosta vähän laajemmin. Eihän todellinen terveys merkitse vain sairauden poissaoloa vaan kokonaisvaltaista hyvinvointia, sopusointua, rauhaa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Terveyden arvon me ymmärrämme vasta silloin, kun menetämme sen.

Tämä sama pätee myös siihen olemmeko valmiita rukoilemaan, pyytämään apua ja turvautumaan Jumalaan. Ellei meillä ole mitään kaduttavaa, on turha rukoilla, sillä vain hengessään köyhät voivat tulla ravituiksi. Halvaantunut mies oli odottanut pelastusta 38 vuotta ja hän oli valmis tarttumaan Kristuksen käteen.

Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte (Matt 21:22). Meillä on oltava sellaisia pyyntöjä, joissa voimme täyttää Jumalan tahdon. Ei sellaisia, jotka syntyvät omasta turmeltuneesta ja itsekkäästä tahdostamme vaan sellaisia, jotka syntyvät rakkaudesta lähimmäiseemme ja Jumalaan.


Hengellinen halvaantuminen

Usein maailman muutokset ovat niin hitaita, ettemme näe niitä vaan totumme niihin aivan vaivihkaa. Moni meistä on halvaantunut omiin tottumuksiinsa. Halvaus voi olla kuin vankila, jonne olemme itsemme lukinneet emmekä uskalla avata ovea, koska siellä on turvallista.

Nautinnon ja tyydytyksen jatkuva hakeminen saattaa halvaannuttaa meidät tältä elämältä. Emme näe omaa itseämme pidemmälle, koska katseemme on kiinnittynyt seuraavaan päämäärään, jota tavoittelemme niin kauan kunnes se on saavutettu. Nautinnon ja tyydytyksen hakeminen ei koskaan täyty ja me olemme kuin hiiret oravanpyörässä, eteenpäin on mentävä vaikka me juoksisimme paikallamme.

Pahimmillaan hengellinen halvaantuminen merkitsee myötätuntomme sammumista lähimmäistämme kohtaan. Halvaantunut mies koki tuon välinpitämättömyyden hyvin konkreettisesti ja puki tuon tunteen sanoiksi: Minulla ei ole ketään. Sairaus kietoo ihmisen itseensä ja hän ei usein kykene näkemään kivun ja surun keskellä toisia ihmisiä. Näin oli myös Lammasportin luona, sinne oli kerääntynyt paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät pitäneet huolta toisistaan ja siksi halvaantunutkin jäi yksin, vaikka altaan ympärillä oli paljon ihmisiä.

Haluat pyhittyä, mutta sairaus estää sinua? Tämä evankeliumi saattaakin esittää meille pelottavan kysymyksen. Entä jos sinulla ei olisi koko maailmassa mitään estettä vaan olisit täysin vapaa vastaamaan Jumalan kutsuun ja kaikki voimat toteuttaa se? Halvaantunut mies sai tämän vaihtoehdon ja voimme vain kuvitella miltä hänestä tuntui 38 vuoden jälkeen.

Sen vuoksi tämä evankeliumi kertoo meille vapaudesta, jota Kristus meille tarjoaa. Vapautta elää täydellisenä ihmisenä ja löytää tarkoitus elämällemme, antaa merkitys päivillemme. Kuinka me käyttäisimme tuon vapauden, vastuullisestiko? Onnistuisimmeko säilyttämään silloin nöyryytemme? Kymmenestä spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään.

Meidät on jo kastettu mutta lähdemmekö kulkemaan tietä Kristuksen perässä? Olemmeko odottaneet ymmärtämättä, että Kristus seisoo meidän vieressämme koputtaen sydämemme oveen? Eihän hän murtaudu sisälle vaan kunnioittaa vapauttamme. Me pyydämme parannusta tietämättä onko se hyväksi meille, koituuko se pelastukseksemme ja iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Ehkä tämän sairauden kautta saattaisikin oppia jotakin tärkeää omasta itsestäni ja Jumalasta.


Onko parantuminen aina hyvä asia?

Kaikella on tarkoituksensa, meidän sairauksillakin...

Sairaus voi olla monella tapaa meille myös hyödyksi. Ei sairaus ole vain vika, jonka Jumala käy hoitamassa takuukorjauksena. Sanon tämän omasta kokemuksestani, jonka sain selvittyäni pitkästä sairaudesta. Sairauden keskellä en tätä kokonaan ymmärtänyt mutta jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla viisaampi ja kypsempi heikkouteni hetkellä. En turvannut tarpeeksi Jumalaan vaan pikemminkin ihmettelin miksi tämä kipu tuli osakseni.

Onneksi eräs veljeni kirjoitti minulle koskettavan kirjeen, jossa hän lainasi pyhä apostolin kirjettä Efesolaisille (5:20): "Kiittäkää aina Herraa" ei ole helppoa, mutta me emme näekään elämäämme kokonaisuutena emmekä liioin osaa riittävästi ajatella elämäämme ikuisuuden näkökulmasta. Kokonaisuuden näkeminen on erittäin tärkeää, ja tämä ei koske vain elämämme aikaa vaan myös sielumme kokonaisuutta. Mitä puitteita siellä onkaan, joita Luoja haluaa meissä täydentää!

Sairauden suuri lahja on nimittäin nöyryyden oppimisessa. Se opettaa meille myös kärsivällisyyttä. Sairaus on meidän mahdollisuutemme kasvaa hengellisessä elämässämme, jos osaamme suhtautua siihen oikein.

Tärkeintä ehkä ei olekaan se, että me parantuisimme vaan, että oppisimme turvaamaan hädässämme Jumalaan. Kuinka moni meistä on jo täysin oppinut kärsivällisyydessä, nöyryydessä, kestävyydessä, kuuliaisuudessa, elämän arvon ymmärtämisessä, säälissä? Sairaus opettaa meille näitä kaikkia ja enemmänkin. Kuinka moni ihminen elääkään terveenä ja hyvinvoivana vailla huolta iankaikkisesta elämästä?

Pyhä vanhus Porfyrios kirjoittaa kirjassaan, Rakkauden haavoittama: Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni.

Jumala tunsi vanhus Porfyrioksen tuskan samoin kuin halvaantuneen miehen odotuksen. Hän näkee katumuksemme kyyneleet ja pehmentyvän sydämemme, kun antaudumme hänelle. Vasta näiden tuskien jälkeen me alamme ymmärtää miten tärkeää armo, armahtaminen ja syntien anteeksisaaminen on. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole väliä omassa elämässämme. Ja toivon, että jokainen kokisi tämän niin syvästi, että antaisi sen tähden kaiken myös lähimmäiselleen anteeksi.

Jeesus tiesi, että mies on sairastanut 38 vuotta. Jumala tuntee ja tietää kyllä meidän tarpeemme ja puutteemme. Miksi hän ei parantanut miestä jo ensimmäisenä vuotena? Siksi, että parantuminen ja pelastuminen vaatii aina Luojan ja luodun yhteistyötä, synergiaa. Jumala kunnioittaa vapauttamme yli kaiken ja sen vuoksi jopa oma pelastuksemme riippuu meistä itsestämme. Tämä on suuri mysteeri, josta löytyy avaimet siihen, mikä ratkaisee iankaikkisen elämämmekin. Jumala kysyy mutta meidän pitää vastata.


Parantuminen valmistaa meitä uuteen tehtävään

38 vuotta on pitkä aika. Kun luemme pyhien askeetikkojen elämänkertoja voimme havaita, ettei vuodella eikä seitsemällä ole juurikaan merkitystä. Moni on saanut kokea Jumalan armon vasta vuosien, ellei kymmenien jälkeen. Sen vuoksi meidän ei pidäkään tavoitella merkkiä vaan löytää parempi motiivi kilvoittelullemme.

Moni meistä on jo valinnut Kristuksen seuraamisen ja me odotamme jotakin merkkiä tai ihmettä. Nämä kannattaa unohtaa ja miettiä mitä ehdoton rakkaus ja ehdoton usko tarkoittavat. Me emme seuraa Kristusta palkkion toivossa, koska se on kaupankäyntiä. Rakkaus on ainoa syymme, halumme antaa itsemme Kristukselle ilman mitään taka-ajatuksia. Rakkaudessa ei käydä vaihtokauppaa vaikka joskus saatammekin niin kuvitella.

Mikään elämässämme ei ole sattumaa vaan kaikella on tarkoituksensa. Odottaminen ja sairastaminen ovat meille aina kasvun paikka, kunhan osaamme vain nöyrtyä sen edessä.

Sairaudessa me voimme kohdata Jumalan armon ja syntyä uudelleen tähän elämään. Tarjotaanko tässä evankeliumissa helppoa armoa? Me voimme ottaa sen kevyesti vastaan, ellemme kuuntele loppuun asti: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin".

Vieraana tässä maailmassa

Torstaina vietetään apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistopäivää. Pääsiäisyönä aloitettiin Johanneksen evankeliumin lukeminen ja helluntaihin mennessä se on luettu kokonaan. Johanneksen välittämä ilosanoma on äärettömän syvällinen ja hän erityisesti korostaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. (1. Joh. 3:1)

Olen monesti kirjoituksissani puhunut kahdesta maailmasta, pahan vallassa olevasta maailmasta ja  iankaikkisesti maailmasta. Pyhän apostoli Johanneksen teologia on pitkälti valon ja pimeyden teologiaa, jossa paha käy jatkuvaa ja väsymätöntä taistelua ihmistä vastaan. Langennut maailma on vieraantunut Jumalasta ja paha henki pyrkii estämään elämämme Jumalan yhteydessä. Siksi me joudumme tekemään jatkuvaa valintaa näiden kahden maailman välillä aina viimeiseen päivään asti.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on Johanneksen teologiassa aivan ainutlaatuista. Se sisältää äärimmäisen uhrin ihmiskunnan puolesta: antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16) Tuon uhrin kautta meidät kasteessa sidotaan hänen pelastuksensa piiriin, meistä tulee hänen lapsiaan. Samalla me erkanemme tämän maailman elämästä ja ero näiden kahden maailman välillä kasvaa. Pikku hiljaa meistä tulee muukalaisia tässä maailmassa.

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. (1. Joh 2:15-16)

Jumala on kaikkea muuta kuin tämän maailman kunnia ja päämäärä. Hän on kärsivä palvelija, hän on Kunnian kuningas, joka on naulittu ristille. Meidät on kutsuttu kuolemaan tälle maailmalle ja syntymään iankaikkiseen elämään. Kasteen sakramentissa tämä ajatus on selkeä: kasteveden kautta me vanha elämämme hukkuu ja nousemme kuolleista yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään. Tämän todisteena kaulaamme ripustetaan risti ja meidät puetaan valkoiseen kastepukuun.


Langenneen maailman siemen on paratiisissa

Langennut maailma on samaan aikaan Jumalan luoma kaunis kokonaisuus. Isä loi sen Sanallaan, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kaikki siinä oleva on luotu hyväksi ja se ilmentää Jumalan rakkautta luotuaan kohtaan. Ihminen asetettiin viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa ja tämä oli ihmisen ensimmäinen papillinen työ (1. Moos. 2:15). Meidän tehtävämme on pyhittää luomakunta ja palauttaa se alkuperäiseen kauneuteensa.

Ihmisen lankeemus oli tälle maailmalle katastrofi. Ihminen, joka oli asetettu huolehtimaan tästä paratiisista, lankesi epäuskoon, joutui maanpakoon ja niin alkoi ihmisen muukalaisuus tässä maailmassa. Maailma on joutunut synnin valtaan ja niin se kärsii ihmisen lankeemuksesta monin ero tavoin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen vieraantui Jumalasta ja seurasi käärmeen houkuttelua. Synnin vaikutus maailmassa on niin vahva, että me pidämme sitä lähes luonnollisena osana elämää. Pikemminkin se on parasiitti, joka elää hyvästä. Ellei hyvää olisi olemassa, ei olisi myöskään syntiä. Ellei syntiä olisi, niin silti hyvä olisi olemassa. Näin oli paratiisissa ennen lankeemusta ja se on luonnollinen osa elämää.

Vaikka ihminen elää tässä synnin todellisuudessa, ei Jumala hylännyt häntä. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmistä kuolettavasta synnistä ja niin me saimme jälleen mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi. Me saimme katumuksen ja kyyneleiden lahjan heti paratiisin porttien ulkopuolella. Vaikka synti kasvoi ja eneni tässä maailmassa, kaikki eivät  antaneet periksi. Profeetat tekivät väsymätöntä työtä ja heistä tulikin ikäänkuin muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa.


Maailmassa muttei maailmasta

Maailmalle vieras elämä ei ole vieraantunut maailmasta. Vaikka me hylkäämme maailman, meidän suhteemme siihen ei katkea. Lakkaamaton rukous maailman ja koko ihmiskunnan puolesta on olennainen osa kilvoittelijan rukouselämää.  Hän elää maailmassa ja tuntee sielussaan, kuinka tämän maailman pimeys tuottaa surua koko ihmiskunnalle ja siksi hän rukoilee sen puolesta.

Vaikka Kristus veti opetuslapsensa ylös tämän elämän merestä, hän ei vienyt heitä yksinäisyyteen, vaan opetti heitä maailmassa ja jätti heidät tähän maailmaan. Kun Jeesus kutsui heitä, he eivät epäröineet luopua varmasta toimeentulostaan ja seurata Kristusta. Kalastajista tuli ihmisten kalastajia.

300-luvulla syntynyt luostariliike johti monen kilvoittelijan autiomaahan hiljaisuuden ja askeesin pariin. Muukalaisuuden ja maailmalle vieraaksi tulemisen tarkoitus on kääntää syntiinlankeemuksessa syntynyt kapina-asetelma takaisin oikeinpäin. Tavoitteena oli tulla vieraaksi tälle maailmalle ja sen tilalle löytää jälleen Jumalan eläväksitekevät käskyt.

Mutta kyse ei ole autiomaasta vaan luopumisesta. Ei lupauksista vaan rukouksesta. Kyse ei ole meidän itsemme pelastamisesta vaan Kristuksen rakastamisesta. Me emme ole sidottuja aikaan tai paikkaan, sillä kaikki on jo meidän saatavillamme tässä hetkessä. Kun Kristus tapasi samarialaisnaisen kaivolla (Joh. 4), meille paljastettiin suuri murros:

Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:20-21, 23)


Turhuuksien houkutus

Me luonnostamme kaipaamme taivaan valtakuntaa mutta usein me tyydytämme tuon kaipauksen tämän maailman asioilla. Vierauden tunne herättää meissä levottomuutta emmekä usein tunnista sitä ja siksi me etsimme jotakin korviketta sille. Maailman tarjoama viihde tyydyttää nopeasti nälkämme, päihteet rauhoittavat mielemme ja niin hengellinen kaipauksemme saa tyydytyksen maailmallisilla nautinnolla. Kunnes nälkämme palaa ja pian olomme on entistä surullisempi.

Kylväjävertauksessa meille kuvataan havainnollisesti sitä, kuinka meidät hyvätkin aikomukset tukahtuvat synnin keskellä: Kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmistä, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. (Matt. 13:22-23)

Mikä näiden kahden kylvömaan ero on? Me kuulemme sanan, kutsun, kaipauksen, mutta me emme tee mitään sen eteen. Vaikka meille kerrottaisiin koko elämän merkitys, meille annettaisiin avaimet voittaa kaikki lankeemuksessa menettämämme takaisin, me emme tee sitä. Me pidämme synnin valtaa Taivasta todellisempana ja me himoitsemme tämän maailman turhuuksia. Näin uskomme heikkenee ja lopulta meillä on vain rippeet jäljellä. Mutta näistä rippeistäkin voidaan rakentaa jotakin suurta Jumalan armon avulla.


Seuraa minua!

Tie tämän maailman väliaikaisuidesta hengelliseen elämään käy itsemme tyhjentämisen ja kieltäymyksen kautta. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Kristus voisi elää meissä. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Jumalan tahto voisi elää ja kasvaa meissä.

Meidän todellisuutemme on tässä maailmassa mutta ratkaisevaa on se, elämmekö tämän maailman mukaista elämää. Sidommeko sielumme, tahtomme ja pyrkimyksemme ajalliseen vai ajattomaan? Kumpikin maailma tulee näyttämään meille hetkiä, jolloin pimeys on niin konkreettista, ettei ulospääsyä ole näkyvillä.

Mutta tuon pimeyden merkitys on erilainen näiden kahden maailman välillä. Maailman pimeys johtaa pimeyteen ja jää sinne mutta jumalallisen pimeyden tarkoitus on herättää meissä nöyryyttä ja uskollisuutta Luojaamme kohtaan. Me voimme kestävyydellä löytää luomattoman valkeuden ja armon.

Siksi jokainen pyhä ihminen on kuin tulenkantaja ja tienraivaaja. Kilvoittelija näkee maailmallisen ilon murheenaan, kun maailma kääntää harhoissaan selkänsä todelliselle elämälle ja suuntaa matkansa kohti kuolemaa. Rukouksen kautta hän elää ja rukoilee tämän maailman elämän puolesta ja se on ihmisen todellista pappeutta.

Olemmeko siis vieraita maailmassa? Me olemme vieraita tälle langenneelle maailmalle. Me emme voi tuntea omaksemme sen arvoja, sitä mihin se uskoo ja mikä sille on tärkeää. Todellinen kristitty on aina matkalla, matkalla tämän elämän läpi eikä hän löydä siitä kotia, uskontoa eikä isänmaata. Me käännämme selkämme sille ja samalla silmämme löytävät todellisen valon, jonka näkemiseen meillä menee aikaa tottua.

Kirkko on meidän kotimme tässä maailmassa, ja rukous on kieli, jota puhumme. Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan mikä on koko olemassaolomme lähde, se on Kristus. Hän ei vain näytä meille vastausta vaan hän on se. Hän on Johanneksen sanojen mukaan tie, totuus, elämä ja ylösnousemus. Hän on meidän leipämme ja elävä vesi, joka ravitsee meidät.

Koko pääsiäisen ilosanoma, ylösnousemuksen riemu, on aito ja todellinen vaihtoehto tämän maailman elämälle. Meidät on herätetty haudoista, kuolema on voitettu ja elämä hallitsee. Nyt meidän on vain päätettävä kumpaa maailmaa me pidämme todellisena ja sitoutua siihen. Emme palkkion tai hyödyn toivossa vaan osoittaaksemme rakkautemme todelliseen kohteen ja luonteen. Kaikki on ympörillämme uudistettu, olemmeko valmiita uudistamaan myös itsemmeja tulemaan muukalaisiksi tälle maailmalle?

Kristus nousi kuolleista!

Varhain, kohta auringon noustua

Olen aamuihminen ja rakastan niitä yksinäisiä hetkiä, kun kaikkialla on hiljaista ja uusi päivä on koittamassa pimeän yön jälkeen. Luomakunta julistaa ylösnousemuksen sanomaa auringonnousun ja luonnon heräämisen muodossa ja uusi elämä alkaa meille jokaiselle. Nouseva aurinko, pimeyden häviäminen valkeudelle ja luonnon herääminen voi joskus hyvinkin hengellinen kokemus. Jokaiselle meille on annettu alkavan päivän myötä jännittävä mahdollisuus tehdä suuriakin tekoja.

Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. (Mark. 16:2)

Alkaneen päivän sarastus ei kuitenkaan poistanut haudan ja kuoleman todellisuutta Maria Magdaleenan, Marian, Jaakobin äidin, ja Salomen mielestä. Joosef Arimatialainen oli edellisenä päivänä pyytänyt Pilatukselta Kristuksen ruumiin ja käynyt hautaamassa Elämänvaltiaan uuteen kalliohautaan. Vaikka pelko, huoli ja epävarmuus täyttivät näiden pyhien ihmisten mielen, he eivät antaneet epäuskon lannistaa heitä.

Maailmallisesta näkökulmasta katsottuna naisten epäröiminen kertoo kai heikkoudesta. Mutta hengellisessä elämässä tuo epävarmuus on hedelmällinen maaperä. Kun me tyhjennämme itsemme omasta varmuudestamme ja haemme turvamme Jumalasta, olemme otollisella tiellä. Jumalan armo ja voima tukee sitä pientä jumalallista siementä meissä ja antaa kasvaa sen täyteen kukkaansa. Silloin me emme tee tekojamme omaksi kunniaksemme vaan otamme Kristuksen meihin ja niin hän elää ja kasvaa sielussamme. Tekomme ovat hänen tekojaan ja toteutamme sitä lähimmäisen rakkautta itsestämme, johon Vapahtaja meitä kehotti.

Mirhantuojanaiset olivat ensimmäiset ylösnousemuksen todistajat, siksi Magdalan Mariaa kutsutaankin apostolien apostoliksi. Lähtiessään Kristuksen haudalle he olivat huolissaan siitä, kuinka saisivat työnsä tehtyä, sillä heillä ei ollut pääsyä haudan sisälle. Moni meistä olisi jäänyt kotiin, hyvästäkin syystä. Rakkaus, jota nämä pyhät naiset tunsivat Kristusta kohtaan, oli kuitenkin samaa laatua kuin äidin rakkaus. Se on niin väkevää, että vaikka kaikki ympärillä olisi mahdotonta, niin rakastavaa huolenpitoa se ei sammuta.

Mirhantuojanaiset toivat Herralle tuoksuöljyä. Enkelin ilmoitus tekee kuitenkin tyhjäksi tämän hautauspalvelun: Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista. (Mark. 16:5-6)

Naiset lähetettiin opetuslasten luo kertomaan ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Naiset lähtivät haudalta suuren pelon vallassa eivätkä opetuslapset uskoneet mirhantuojien sanomaa. Oliko epäilys ja epäusko sittenkin voittanut? Näin oli todellakin käymässä ja pyhä evankelista Markus täydentää ylösnousemuskertomusta: Hän (Kristus) moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.(Mark. 16:14)

Meidän palveluksemme

Pyhät naiset kokivat pelastushistorian suurimman ihmeen tyhjällä haudalla. Mitä ihmeet loppujen lopuksi ovat? Ne ovat synnin ja kuoleman asettamien esteiden poistamista, jotta Jumalan tahto voisi tulla kirkastetuksi tässä maailmassa. Ihmeiden ainoa edellytys on Herramme antama armo ja se, että me katumuksen kautta käännymme Herramme puoleen. Kyse on uskollisuudesta ja luottamuksesta.

Meidän aikakautemme yksi isoista ongelmista on se, että me helposti teemme hengellisen elämän pelkäksi nojatuolimatkaksi. Jos mietimme tämän evankeliumin tapahtumia, niin siinä ei juurikaan jäädä pohtimaan asioita, vaan siinä tehdään koko ajan. Hengellisen elämä onkin hyvin konkreettista ja työntäyteistä.

Aina ei tarvitse tehdä elämässään suurta muutosta vaan jatkaa niistä hyvistä asioista, joita on tähän mennessä saanut aikaan. Ihminen, joka tekee toistuvia kääntymyksiä, voi joskus kertoa myös ihmisen elämän päämäärättömyydestä. Meille jokaiselle on annettu tässä hetkessä ja paikassa avaimet pelastukseen. Kaikissa elämän koettelemuksissa me saamme tilaisuuden osoittaa kuuliaisuutta Jumalalle ja toimia kuin mirhantuojanaiset.

Kun tarkemmin mietimme tämän evankeliumin sisältöä huomaamme, ettei naisten loppujen lopuksi täytynyt tehdä mitään. Kaikki oli valmiina ja heidän tuli vain ottaa vastaan sädehtivän enkelin ilosanoma. Samalla tavalla käy meillekin kun tulemme osalliseksi Herran ehtoollisesta: tärkeintä on aie, tuleminen ja osallistuminen. Ehkä tämä on jälleen yksi vihje siitä, millainen taivaan valtakunta on. Suuret pidot, taivaallinen hääjuhla, jossa isäntä on varannut vieraille juhlavaatteet jo valmiiksi.

Usko voi siirtää vuoria, ainakin ison kiven...

Uskon avulla me voitamme kaikki vaikeudet. Vaikka haudalla oli suuri kivi ja huoli täytti mirhantuojien mielen, he eivät antaneet tämän lannistaa heidän uskoaan ja aikomustaan. He panivat pois epäilyksen ja lähtivät rohkeasti toimittamaan pyhää palvelustaan.

Suuri kivi kuvaa tätä maailmaa, joka pyrkii estämään meitä seuraamasta Kristusta. Riippuu paljon omasta uskostamme kuinka suureksi tuo kivi mielessämme kasvaa. Jos uskomme on heikko, pienetkin esteet tuntuvat ylivoimaiselta ja keksimme helposti syyn, miksi emme jotakin voi tehdä.

Tämä evankeliumi kertoo valinnasta kahden maailman välillä. Vaikka tämä maailma oli vanginnut ja surmannut Vapahtajan, se ei kokonaan kukistanut hengessä elävän ihmisen uskoa. Opetuslapset toki olivat hajaantuneet, mutta tähän oli selvänä syynä pelko, joka alkoi Getsemanessa kun Jeesus vangittiin. Lukittujen ovien takana heillä oli tilanne, jossa he joutuivat vakavasti miettimään Kristuksen lupausten merkitystä, sisältöä ja luotettavuutta. Odotus tuntui pitkältä ja piinaavalta, ja lopulta se palkittiin ylösnousemuksen sanomalla.

Matkalla kohti tyhjää hautaa

Mikä voisi olla tätä kallista ja tuoksuvaa mirhaa, jota me käytämme Luojamme ylistämiseen? Se mirha voi olla ajatukseltaan samaa mirhaa, jolla meidät on liitetty seurakunnan jäsenyyteen. Kallista öljyä synnin haavoittamalle ja kuolevalle ruumiillemme, joka tuo meille elämän ja osallisuuden taivaan valtakunnassa. Pyhä öljy parantaa haavamme, koska uskomme samoin kuin mirhantuojanaiset, että rakkaus ja vastuuntunto lähimmäisiämme kohtaan on suurin aarre, joka sydämessämme voi olla.

Mirha on diakoniaa, jonka kautta me sidomme lähimmäistemme haavat ja pidämme hänestä huolta. Samarialaismies osoitti laupeutta tien poskessa makaavalle pahoinpidellylle ja piti hänestä huolta sitomalla hänen haavansa. Pyhä mirha on Pyhän Hengen voimaa ja armoa meissä, joka tekee vajavaisen täydellisiksi ja jonka avulla me rakastamme toisiamme.

Kuinka me voisimme tulla mirhantuojiksi tässä elämässä? Löytämällä nämä naiset sydämestämme ja näkemällä elämässämme tilaisuuksia, joissa voimme toimia kuin Joosef ja nämä pyhät naiset. Joka sunnuntai kun osallistumme liturgiaan, me tulemme kirkolle kuin mirhantuojanaiset ja osallistumme siihen iloon joka heitä kohtasi. Mutta mitä me tuomme mukanamme tuoksuöljynä ja puhtaana pellavavaatteena? Mitä nämä lahjat tarkoittavat omassa elämässämme?

Me saimme lahjaksi elämän ja meidät kastettiin Kristuksen seuraajiksi. Tämä elämämme ei ole oman tahtomme seuraamista vaan meidät on kutsuttu kaikessa täyttämään Jumalan tahto. Taito antaa anteeksi, tuntea myötätuntoa ja sääliä sekä uhrata itsemme toistemme puolesta, kirkastaa Jumalan kuvaa meissä.

Joosef Arimatialainen ja mirhantuojanaiset ovat meille ikoni rakkaudesta Kristusta kohtaan. Se on kaunis kuvaus huolenpidosta ja uhrauksesta, joka ei pysähtynyt epäilykseen vaan luotti siihen että vaikeudet voitetaan. Kun me teemme pyhiä töitä Jumalan hyväksi, silloin kaikki esteet edestämme katoavat, suuri kivikin.

Kristus nousi kuolleista!