Kristuksen kirkastuminen Taaborille: ikoni jotain usein käytetään kuvituksena littyen Jumalan energioihin aiheensa vuoksi.
Elämme maailmassa, joka rakentuu aistiemme varaan. Aistimme koskettavat todellisuutta ja luovat meille varmuuden että kaikki ympärillämme on jollain tasolla totta ja siihen voimme luottaa. Mutta onko todellisuus kuitenkaan vain se, mikä todella on? Näemme, kuulemme, tunnemme – mutta onko siinä kaikki? Vai onko jotakin enemmän, ja uskommeko todella siihen?
Minulle paasto on joka vuosi ollut tutkimusmatka, usein omaan itseeni, mutta joskus jonne muuallekin. Matka on jännittävä ja jotain uutta aina tulee eteen, jota en osannut edes kuvitella...
Paasto on luopumista haluamisesta ja siirtymistä tarvitsemiseen. Haluamme elämässä monenlaista, usein turhaa ja tarpeetonta. Mutta vain pieni on todella elämän kannalta tarpeellista, kuten muistamme. Maria valitsi hyvän osan, istui Herran jalkojen juuressa ja kuunteli hänen sanojaan. Tämä sama osa on varattu myös sinulle ja minulle.
Maailma on niin täynnä turhaa puhetta, tyhjiä häiritseviä ajatuksia ja tarpeettomia tekoja. Nykyihmisen kaipaus hiljaisuuteen kasvaa, retriitit vetävät ihmisiä yhä enemmän, meditaatiosta on tullut monelle keidas. Se on keino hallita elämää yltyvässä kaaoksessa.
Maria kurkoitti Herran jalkojen juuressa ikuista elämää pursuavaan maailmaan. Mutta tuonpuoleiseen ei päästä ilman hiljentymistä. Perille me emme löydä ilman rukoustulta, joka palaa hiljaisuudessa ja valaisee tietämme. Emme ilman hengellisen elämän suuntaviittoja. Siksi me olemme saaneet kirkon, olemme saaneet pyhät kirjoitukset, rukoukset.
Paaston aikana Jumala tuntuu aina elävämmältä ja todellisemmalta. Ei siksi, että hän olisi lähempänä, vaan siksi, että olemme alttiimpia. Avaamme silmämme, herkistämme sydämemme. Huudamme Pyhää Henkeä avuksemme. Kristus koputtaa aina, mutta erityisesti paaston aikana olemme usein valmiita kuulemaan ja avaamaan oven.
Paasto on yhtä aikaa sekä henkinen että fyysinen kokemus, kuin kolikon kaksi puolta. Se on täysin hengellistä ja eteeristä, mutta samalla konkreettista ja ruumiillista kilvoittelua. Samoin kuin palavan tuohuksen liekki on sekä fyysisesti kuuma että symbolisesti merkityksellinen, myös paasto yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta. Siksi meidän ei tulisi tehdä jyrkkää eroa fyysisen ja henkisen maailman, sielun ja ruumiin tai tekojen ja ajatusten välillä – ne molemmat kuuluvat yhteen.
Pyhä Gregorios Palamas: Jumala on olemuksessaan saavuttamaton, mutta hänet tavoittaa luomattomien energioidensa kautta kuin auringon säteet. Kun avaamme mielemme ja sielumme, ne säteilevät meihin rukouksessa, hiljaisuudessa, armeliaisuudessa ja paaston kautta puhdistetussa sielussa.
Sillä Jumalan luomaton valkeus ei ole vain metafora. Luomaton energia ei ole romanttinen haave menneisyydestä, josta joskus pyhien elämänkerroissa kerrottiin. Ei, se on elävää todellisuutta tänäkin päivänä. Ortodoksisessa perinteessä on kertomuksia hesykasteista, jotka ovat kokeneet Energian. Äsken luin Joosef Hesykastin (k. 1959) kirjeitä hengellisille lapsilleen, hän kuvaili tätä kokemustaan. Pyhille rukous ei ollut vain mielen harjoitus, vaan koko ihmisyyden – jopa ruumiin – osallistumista Jumalan kirkkauteen.
Tie luomattomien energioiden luo käy rukouksen kautta, erityisesti Jeesuksen rukouksen kautta. Se on tie, jolla sielu astuu syvempään yhteyteen Jumalan kanssa. Se on hetki, jolloin kehomme ja sielumme alkavat rukoilla itsestään. Se on silta ikuisuuteen. Se hiljentää ja aloittaa sydämen puhdistamisen. Sielumme alkaa tehdä tilaa Pyhälle Hengelle.
Paasto on enemmän kuin ruokavalion muutos. Se on tie, ja nimenomaan tie, jolla koko ihmisyytemme saa osallisuuden Kristuksen lihaksitulemiseen. Kristus ei tullut vain henkisenä ideana. Hän tuli lihaksi kylmään yöhön, eläinten suojaan, ihmisen osaan käveli maan päällä, söi, kosketti ja häntä kosketettiin. Hän kuoli ristillä, hänet haudattiin. Hän astui tämän maailman elämään, jotta me voisimme astua hänen iankaikkiseen elämään.
Paaston tie on tie muutokseen ja se tietenkin kohdistuu myös lähimmäiseemme. Missä on siis meidän hellyytemme toista ihmistä kohtaan? Missä on rakastava katse, välittävä kosketus, auttava käsi? Missä on hetken pysähtyminen toisen luokse? Hymy, joka hyväksyy? Se sama käsi, jonka Jumala meille ojentaa, se sama hymy ikonissa, rakastava katse jolla hän meitä katselee?
Paasto, rukous ja huomaavaisuus eivät ole vain ihmisen tekoja. Ne ovat Jumalan työtä meissä. Kristus tuli lihaksi, jotta voisimme kokea Jumalan koko olemuksessamme. Sen vuoksi pelastus ei ole vain sisäinen kokemus vaan se säteilee koko aineelliseen maailmaan.
Paaston aika on alkanut ja se saattaa muuttaa koko elämämme peruuttamattomasti. Risti kohoaa ylös korkeuteen, kohti Jumalaa, samalla tavalla sen poikkipuu työntyy kohti lähimmäistämme rakkautta uhkuen. Niiniin kurottakoon meidänkin sielumme kohti ikuista hyvää, kohta valoa, jotta voisimme tulla osallisiksi Jumalan luomattomasta valkeudesta. Olkaamme siis helliä myös lähimmäisellemme ja olkaamme häntä kohtaan rakastavia!