Saimme viinitarhan!

"Kuulkaa toinen vertaus. Oli isäntä, joka istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta.

"Kun korjuuaika oli käsillä, hän lähetti palvelijoitaan perimään viinitarhan viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon. Mutta nämä ottivat palvelijat kiinni. Jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. Isäntä lähetti uusia palvelijoita, enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta heidän kävi samalla tavoin. Lopulta hän lähetti vuokraajien luo poikansa ajatellen: 'Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.' Mutta kun nämä näkivät pojan, he sanoivat toisilleen: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.' He ottivat hänet kiinni, raahasivat ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet.

"Kun viinitarhan omistaja tulee, mitä hän tekee noille viljelijöille?"

He vastasivat: "Hän antaa noille pahoille pahan lopun ja vuokraa tarhan toisille viljelijöille, jotka toimittavat hänelle kuuluvan sadon määräaikaan."

Jeesus sanoi heille:

"Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet:

-- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. (Matt. 21:33-42)

Tämän päivän evankeliumi puhuu meille seurakunnastamme. Saimme viinitarhan viljeltäväksi mutta mitä me sille teemme?

Luvattu kansa tuossa evankeliumissa on meille varoituksen sana: sille annettiin viinitarha viljeltäväksi mutta he eivät tuottaneet isännälleen satoa vaan tappoivat ne palvelijat, jotka tulivat hakemaan tilityksiä. Lopulta hän lähetti heille oman poikansa ja tämänkin he tappoivat. 

Tapammeko me tämän saman pojan, kun jätämme auttamatta lähimmäistämme tai uhkaammeko me Hänen henkeään olemalla itsekkäitä?

Kristus vertaa meitä myös viiniköynnöksen oksaan ja Hän on tuo viinipuu. Kun me pysymme hänessä, elämme hänen elämäänsä ja pyrimme kasvaman hänen kaltaisekseen, me tiedämme, että olemme silloin elossa. Silloin hänen verensä virtaa meissä ja hän on ravintomme. Jokainen oksa taas, joka erkanee tuosta köynnöksestä, eikä tuota hedelmää, kuivettuu ja heitetään tuleen. Niinhän mekin teemme, jos menemme metsään etsimään polttopuita.

Tämä viinitarha otettiin pois luvatulta kansalta ja nyt se on annettu meille. Meidän seurakuntamme, tämä eukaristinen yhteisö, on tämä viinitarha. Mitä me sillä teemme, kannammeko me hedelmää? 

Mitä ovat nämä henget hedelmät, joita meiltä odotetaan? Mitä me odotamme, tietoa siitä mikä voisi olla hengen hedelmää? Apostoli vastaa: Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. (Gal. 5:22-23)

Olkoon siis tuntomerkkimme tästä seurakunnasta lähimmäisen rakkaus. Levittäkäämme toistemme elämään iloa ja rauhaa ja olkaamme kärsivällisiä ja lempeitä toisiamme kohtaan ja harjoittakaamme itsehillintää. Olkaamme ystävällisiä ja hyviä vaikka se ei aina helppoa olekaan. Tämä uskollisuus palkitaan, sillä jonain päivänä isäntä tulee ja hän maksaa jokaiselle tekojensa mukaan.

Ylitaivaalliselle uhrialttarille

Liturgia Jumalansynnyttäjän kuolonuneennukkumisen juhlana Vaasassa 2015, kuva: Pirjo Leino

Miksi ihminen on saatettu olemattomuudesta olemiseen, miksi me olemme täällä? Jumala on rakkaus ja meidät on luotu siksi, että me rakastaisimme. Jumalan rakkaus on Hänestä itsestään ulosvirtaavaa energiaa, jonka Hän haluaa jakaa kanssamme. Meidät luotiin elämään hänen yltäkylläisessä rakkaudessa ja jakamaan Hänen hyvyytensä. Sen mitä Jumala on luonnostaan, sen me saamme uskon ja armon kautta lahjana Hnäeltä. Hän on kuin rikas mies, joka jakaa meille kaiken sen hyvyyden, jota Hän itsessään on.

Jumala on pyhä Kolminaisuus, jonka persoonien suhde toisiinsa on rakkaus. On sanottu, että rakkaus yhteen suuntaan on itserakkautta, rakkaus kahteen kaupankäyntiä mutta Jumalan kolminainen rakkaus on pyyteetöntä rakkautta. Tämä PYhän Kolminaisuuden rakkaus on annettu meille jotta me osallistuisimme siitä Valkeudesta jossa Jumala elää. Luomisessa tämä ylivuotavainen rakkaus sai muodon paratiisina, jonne meidät kutsuttiin ylistämään Luojaamme. Me yhdistymme palvonnan kautta enkelien joukkoihin, jotka ylistävät lakkaamatta Jumalaa veisaten: Pyhä, Pyhä, Pyhä!

Meidät on luotu ylistämään pyhää Kolminaisuutta ja seisomaan Hänen kasvojensa edessä. Tästä jalosta tehtävästä kumpuaa olemassaolomme ja kaikki meidän tekemisemme, jopa rakastaminen. Me voimme rakastaa toisiamme oikealla tavalla vain silloin, kun ymmärrämme toisemme veljiksi, sisaruksiksi ja kanssapalvelijoiksi. Joka halveksii tai tuntee vihaa lähimmäistään kohtaan, ei palvele Jumalaa, koska hän ei voi tuntea Jumalaa. Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. (1. Joh. 2:9)


Alttari

Meidän kotimme on alttarin edessä. Jokainen meistä on luotu Jumalan palvelijoiksi ja ylistämisessä me ilmaisemme syvimmän olemuksemme ihmisenä. Ylistäminen ja palvominen on Jumalan rakastamista ja heittäytymistä hänen haltuunsa. Siksi kukaan meistä ei voi olla kristitty, ellei osallistu kirkon jumalanpalveluksiin.

Mikä tarkkaan ottaen alttari on ortodoksisessa kirkossa? Alttari on paikka, jonka ympärille me kokoonnumme toimittamaan eukaristiaa. Varhaisessa kirkossa tämä kokoontumispaikka oli hauta, jonka päällä palvelus toimitettiin. Kirkoissa tämä paikka on alttari, idässä portailla korotettu paikka, jossa on pyhä pöytä. Ennen kuin tämä alttari otetaan käyttöön, siihen sijoitetaan reliikki ja piispa vihkii sen käyttöön.

Pyhän pöydän päällä on antiminssiliina, usein keltainen silkkinen liina, johon on kuvattu Kristuksen hautaaminen ja jossa on reliikki. Kun seurakunta toimittaa liturgian esim. luterilaisessa seurakuntasalissa, pappi ottaa mukaan antiminssiliinan ja toimittaa ehtoollisen sen päällä eikä ilman antiminssiliinaa liturgiaa ei toimiteta.

Alttari on kirkkorakennuksen pyhin paikka. Tätä asiaa kunnioitetaan erilaisilla tavoilla: alttaria saa lähestyä ja koskettaa vain henkilö, joka on vihitty alttaripalvelukseen. Ennen sanottiin, ettei naiset saa tulla alttariin, mutta selvyydeksi on sanottava, ettei alttarin saa tulla miehetkään, ellei heitä ei ole kutsuttu alttaripalvelukseen.

Muistatteko mitä Nooa teki heti vedenpaisumuksen jälkeen? Kyyhkynen oli tuonut hänelle oliivipuun oksan ja Nooa näki taivaalla sateenkaaren. Vanhurskas Nooa rakensi alttarin ja uhrasi Jumalalle.

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle, otti kaikkia uhrikelpoisia karjaeläimiä ja uhrikelpoisia lintuja ja uhrasi ne polttouhrina alttarilla. Ja kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, hän sanoi mielessään: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. (1. Moos 8:20-21)

Entä sen kertomuksen kun eräänä päivänä auringon helteessä isä kulki poikansa kanssa vuorelle uhraamaan Jumalalle uhria? Poika kysyi missä uhri on ja isä tiesi mielessään, että siinähän sinä olet. Jumala oli käskenyt Aabrahamia uhraamaan poikansa ja tätä Aabraham lähti toimittamaan ainoakaisen poikansa Iisakin kanssa. Entä sen hetken kun enkeli riensi keskeyttämään Aabrahamia joka oli kohottanut veitsensä Iisakin ylle. Entä ne naulat jotka lävistivät Vapahtajamme ruumiin Golgatalla ja  sen veren, joka valui Kristuksen ruumiista alas puista ristiä? Marttyyrit antoivat oman verensä tätä samaa tietä kulkien, he uhrasivat itsensä ja elämänsä maailman elämän tähden.

Uhrien aika ei ole ohi. Sama uhriveri virtaa meidänkin päivinä kun moni kristitty Lähi-idässä vuodattaa verensä Kristuksen puolesta, uhraa itsensä uskonsa tähden ja antaa koko elämänsä Jumalalle. Marttyyrien aika ei ole päättynyt. Mutta olemme mekin marttyyreitä eli todistajia - meiltä ei kovin suuria uhreja tosin vaadita mutta niitäkin me monesti pyrimme välttelemään.


Uhri

Alttarista on kirjoitettu yllättävän vähän vaikka se on koko uskomme tyyssija. Me puhumme aika vähän ylistämisessä ja palvomisesta vaikka itse asiassa teemme sitä koko ajan rukouksen kautta: me kadumme, kiitämme ja ylistämme kun me käännymme Jumalan puoleen.

Jumala on armahtanut minua. Minut on neljästi viety alttarin ympäri ja silloin olen antanut valan Jumalalle. Olen kasteessa liitetty Pyhän Kirkkomme jäseneksi, avioliitossa olen solminut liiton vaimoni kanssa ja luopunut itsestäni. Näitä seurasi diakoniksi vihkiminen ja lopulta myös pappeus. Jokin minusta on kuollut kerta toisensa jälkeen ja jotain uutta on syntynyt tilalle. Tätä pyhä apostoli kuvaa hyvin kaste-epistolassaan. Kannattaa lukea tämän roomalaiskirjeen jokainen lause hitaasti ja huolella.

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.

Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta. Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen. Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.

Meidät kastetaan alttarin äärellä, menemme naimisiin ja osa meistä vihitään alttaria kolmesti kiertäen. Kasteen kautta on helpoin ymmärtää että alttari liittyy kuolemaan ja ylösnousemukseen. Sitäpä se elämämme on aidoimmillaan, Jumalan alttarin asettamista elämämme keskiöön ja elämän löytämistä tuon akselin ympäriltä. Me kierrämme alttaria vastapäivään, koska emme mukaudu tähän maailmaan vaan pidämme katseemme Taivasten valtakunnan todellisuudessa.

Uhri tarkoittaa aina jonkun sijasta. Meidän elämämme pelastui, koska emme joutuneet itse maksamaan takaisin velkaa, jonka olimme syntiä tehden koonneet. Sain säilyttää elämäni koska Kristus uhrattiin minun puolestani. Minä voin uhrautua, jotta voisin pelastaa jotain sellaista jota arvostan, kunnioitan ja rakastan enemmän kuin omaa elämääni.


Ylitaivaalliselle uhrialttarillesi

Alttari merkitsee uhria. Me uhraamme jotain itsestämme, annamme pois ja osoitamme arvostustamme ja tingimme. Uhri merkitsee luopumista ja sen antamista Jumalalle. Me emme anna sitä, mikä on meille huonosti kelpaavaa vaan me annamme parhaan Jumalalle ja pidämme itsellämme loput. Siksi me käytämme kirkossa kultaa ja jalokiviä.

Me emme enää uhraa härkiä, nautoja, lintuja vaan meidän uhrille sanallinen yhteysuhri ylitaivaalliselle uhrialttarille. Liturgia on sanallista ja järjellistä palvelustamme Jumalalle. Me olemme ottaneet tämän Jumalan luoman maailman antimia ja uhraamme ne kiitoksena Jumalalle. Parhaimmillaan me uhraamme oman itsemme ja annamme itsemme Jumalan käyttöön.

Tätä on pappeus. Jokainen papiksi vihittävä seisoo pelottavan ja musertavan asian edessä. Hänet asetetaan palvelukseen kantamaan vastuuta, vastaamaan, ei vain itsestään vaan myös laumastaan. Siksi kannattaa huomata, että pappi vihitään aina pyhän liturgian Suuressa saatossa: hän antaa itsensä uhriksi ja hänet annetaan uhriksi. Hän on yhteytemme Jumalaan, hän on kiitoksemme, hän on sovituksemme, hän on uhrattava karitsa.

Apostoli Paavali puhuu tästä sanoessaan: Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. (2. Kor. 2:14-15)

Alttari merkitsee liittoa Jumalan kanssa. Me olemme valittu kansa ja Jumala on ottanut meidät suojelukseensa. Tätä liittoa varten me kokoonnumme alttarin ääreen uhraamaan ja osoittamaan yhteyttämiseen ja omistautumistamme hänelle.

Nouskoon siis meidän rukouksemme, hyvät tekomme ja sanamme  Jumalan kasvojen eteen kuin otollinen suitsutusuhri!