Luomakunnan moninaisuuden päivänä

Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Se ei ole Suomessa virallinen liputuspäivä mutta hyvä muistutus meille jokaiselle luomakunnan merkityksestä oman hengelliselle elämällemme. Meidän isämme, ekumeeninen patriarkka Bartholomeus on ansiokkaalle tavalla tuonut esille kirkkomme ekologista ajattelua koko kristikunnassa ja hänen opetuksensa ekologisesta kriisistä on otettu vastaan suurella arvostuksella ja kunnioituksella.

Kävin viime lauantaina kertomassa ortodoksisen kirkon ekologisesta ajattelusta Studium Catholicumissa, jonka aiheena oli Ekumeeninen ekoteologia. Luterilaista opetusta paikalla edusti TM Panu Pihkala ja katolista kirkkoa Gabriel Salmela dominikaanien sääntökunnasta.

Omana erityisaiheenani oli tällä kertaa ekologinen kriisi luostarielämän näkökulmastani pohdin mm. millaisia ratkaisumalleja ja näkökulmia askeettinen opetus antaa ekologisen kriisin ratkaisemiseen. Miten pyhän Maksimos Tunnustajan opetus auttaa meitä ymmärtämään ekologisen kriisin asettamista haasteita.

Tämä aihepiiri on minulle rakas koska tein v. 2000 graduni ekoteologiasta otsikolla Pyhyyden läsnäolo luomakunnassa. Kontekstuaalis-hermeneuttinen tutkielma Maksimos Tunnustajan logos-teoriasta mallina ekologisen kriisin ratkaisemiseksi. Esittelin seuraava tekstin paikalliselle kuulijakunnalle.


Luostariliike ekologisen kriisin ratkaisumallina

Kautta vuosisatojen luostarien merkitys on ollut erittäin suuri ortodoksisen kirkon  opetukselle. Toisaalta, mitä muitakaan voisi syntyä tilanteesta, jossa ihminen jättää maailmallisen elämän ja omistaa kaiken aikansa ja voimansa hengelliselle elämälle ja on valmis luopumaan kaikesta uskonsa tähden.

Tänään otan ekologisen kriisin lähtökohdaksi askeesin ja luostarielämän, koska siinä kiteytyy ortodoksisen kirkon käsitys luonnonsuojelusta ja ratkaisusta ekologiseen kriisiin. Käytän tässä esityksessä tukenani kahta kirkkomme askeetikkoa, joista toinen on pyhä Maksimos Tunnustaja 600-luvulta, jota pidetään yhtenä suurimmista opettajista itäisellä puolella. Toinen on vanhus Efraim Filotheoslainen, joka on syntynyt v. 1927 ja on edelleen elossa. Hän on erityisesti korostanut rukouksen ja askeesin merkitystä kaikissa elämäämme koskevissa haasteissa.

Minkälaisia ratkaisuyrityksiä olemme tähän vuoteen mennessä nähneet ekologiseen kriisiin? Ainakin hyvin monia teknisiä ratkaisuja. Monet niistä ovat hyviä ja tulokset ovat olleet vaikuttavia. Samalla on kiristetty myös lainsäädäntöä ja esim. ympäristöpäästöjä on saatu vähennettyä merkittävästi. Uskallan  väittää, että monet tähän asiaan liittyvät kysymykset saavat vastauksensa vasta askeesin ja kilvoittelun näkökulmasta. Jos haluamme kuulla mitä ortodoksinen kirkko ajattelee ekologisen kriisin ratkaisusta, kannattaa kiinnittää huomiota siihen elämänihanteeseen, jota luostarissa pyritään elämään todeksi.


Askeesi ja kilvoittelu

Luostarissa tarkoitus on hylätä maailmallinen ja ottaa vastaan hengellinen. Miettiä mikä on oman nautinnon ja itsekkyyden sijaan Jumalan tahto ja kuinka se parhaiten olisi toteutettavissa. Tätä työtä kutsutaan kilvoitteluksi, jolla tarkoitetaan rukousta, jumalanpalveluksia, kuuliaisuustyötä, paastoamista, valvomista, hengellistä ohjausta ja ohjattavana olemista.

Askeesin päämäärä on Maksimos Tunnustajan mukaan ihmisen vapautuminen himoista. Himo on ihmisen epäterve asenne, josta syntyy varsinainen synti tai synninteko. Maksimos kuvaa himoja seuraavasti: Himo on sielun luonnonvastainen mielijohde; se on joko järjetöntä kiintymystä toiseen ihmiseen tai johonkin aistittavaan asiaan tai mieletöntä vihaa jotakuta ihmistä tai jotakin asiaa kohtaan. Tällaista järjetöntä kiintymystä on esimerkiksi rakkaus ruokiin, sukupuolinautintoihin, katoavaan kunniaan tai johonkin muuhun ajalliseen tai niiden lähteeseen.

Päämäärämme on siis Maksimoksen mukaan himottomuus, apatheia. Maksimos jatkaa: Paasto, ruumiillinen työ ja valvominen pitävät intohimon aisoissa, kun taas vetäytyminen yksinäisyyteen, hengellinen tutkiskelu, rukous ja palava rakkaus Jumalaan heikentävät intohimon ja lopulta hävittävät sen tyystin.

Pahaa ei ole ruoka vaan vatsanpalvonta, ei lasten siittäminen vaan haureus, ei raha vaan rahanhimo, ei kunnia vaan kunnianhimo. Maksimoksen mukaan himot sekoittuvat sinänsä luonnollisiin ja viattomiin asioihin. Hän vakuuttaa, ettei Raamattu kiellä meiltä mitään, minkä Jumala on antanut käyttöömme. Ainoastaan kohtuuttomuus on kielletty.

Oletukseni on se, että ekologinen kriisi on ihmisen himoihin ja syntiin liittyvä ongelma. Sen vuoksi tämän kriisin ratkaisu on ihmisessä ja hänen katumuksessaan. Meissä itsessämme on monia epäkohtia, jonka vuoksi koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä (Room. 8:22). Askeesi ja kilvoittelu kasvattavat meistä näitä Jumalan lapsia, jotka voivat vaikuttaa positiivisesta luomakunnan pelastukseen.

Askeettinen elämäntapa ei koske vain luostareita vaan jokainen kristitty on velvollinen soveltamaan sitä omassa elämässään. Luulen, että nämä Maksimos Tunnustajan ajatukset askeesista, auttavat meitä paremmin ymmärtämään sen problematiikan, johon olemme joutuneet suhteessa luomakuntaan. Monet ekokriisin syyt löytyvät ihmisen synnillisessä asenteesta luomakuntaa kohtaan ja samalla ratkaisu voi löytyä myös sitä kautta.


Paastoamisen perinne

Yksi ortodoksisen kirkon tunnuspiirteitä on paastoaminen. Kirkkovuodessa ei juurikaan ole tavallisia arkipäiviä vaan useimmiten eletään joko paaston tai juhlan aikaa. Mitä suurempi juhla sen pidempi paasto ja jälkijuhla. Paastoaikoja on vuodessa on useita: viikoittain on kaksi paastopäivää keskiviikko sekä perjantai ja  vuodessa on neljä pidempää paastokautta.

Ruokapaasto on olennainen osa hengellistä kilvoittelua. Se ei merkitse vain ruuan vähentämistä vaan myös ruuan vaikutusten arviointia. Eläinkunnalle annetaan lepo paaston aikana, koska silloin on kiellettyä käyttää ruokavaliossa eläinkunnan tuotteita. Kirkko suhtautuu negatiivisesti sellaiseen tehotuotantoon, joka aiheuttaa ylimääräistä rasitusta ja kärsimystä luomakunnalle. Usein tämän tehotuotannon taustalla on voittojen optimointi luonnon kustannuksella ja siten se on lähellä ahneutta.

Voiko paastoaminen olla yksi ratkaisu ekologiseen kriisiin? Näin uskon. Paastoaminen ei merkitse pelkästään syömisen rajoittamisesta vaan pikemminkin kyse on omaan itseensä menemisestä. Kun muistamme, että kristilliseen paastoon liittyy olennaisesti hengellisen elämän rikastuttaminen rukouksen ja hengellisen kilvoituksen myötä, voimme ymmärtää millaista uudistumista meidän sielullemme tarjotaan. Kun liitämme paastoon vielä lähimmäisen rakkauden, myötätunnon, auttamisen ja heikommista huolenpitämisen, me olemme lähempänä kestävää elämäntapaa.

Paastoon liittyy siis käytännöllisiä ja hengellisiä asioita mutta myös psykologisia ja terapeuttisia asioita. Paasto on pitkälti tutustumista omaan itseen ja omaan Luojasuhteeseen. Monen luostarikilvoittelijan mielestä suhteemme lähimmäiseen on ratkaiseva pelastuksemme kannalta ja siksi paaston aikana lähimmäinen on huomioitava myös tekojen kautta.

Paastoaminen ja yleensä askeesi ovat myös omien rajojen löytämistä ja niiden muokkaamista. Paasto kutsuu meitä keskittymään pelkästään oleelliseen ja vapautumaan piintyneistä tavoistamme. Me tyydymme ja totumme helposti ylellisyyteen ja menetämme helposti suhteellisuuden tajumme sen suhteen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Askeesin tarkoitus on löytää kulutuksen rajat ja oppia tyytymään välttämättömään. Meillä on halumme ja meillä on tarpeemme: se mikä on välttämätöntä ja mikä on ylimääräistä.


Jeesuksen rukous

Luostarien tärkein tehtävä on rukoilla maailman pelastuksen puolesta. Onko tällä juurikaan tekemistä ekologisen kriisin kanssa ja voiko siitä löytyä mitään näkökulmaa ongelmaamme? Vastaus on yksinkertainen: jos uskomme, että ekologisella kriisillä on hengellinen ulottuvuus, rukous on ainoa asia, joka siinä voi auttaa. Uskon, että tämän kriisin yksi suurimmista syistä on siinä, että me olemme menettäneet yhteytemme Luojaan ja sitä kautta luomakuntaan. Tämän yhteyden me voimme korjata pelkästään opettelemalla uudelleen rukoilemaan.

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Tämän rukouksen myötä tuhannet pyhät ovat löytäneet autuuden Jumalassa. Tämä rukous on nimeltään Jeesuksen rukous ja sen pituus hieman vaihtelee kilvoittelijasta riippuen. Rukouksen juuret ovat evankeliumissa ja erityisesti niissä kohdissa, jossa Jeesus tulee parantamaan sairaita, jotka huutavat Herra armahda!

Onko näin lyhyellä rukouksella sitten merkitystä?

Jeesuksen rukouksen tarkoitus on herättää syvää katumusta, joka tarkoittaa käytännössä mielenmuutosta, metanoiaa. Mielen muutoksen tarkoitus on  järkyttää maailmallisia uskomuksiamme, nähdä nykyinen elämäntapamme tuhoon vievänä ja avata meille tie kohti pelastusta. Luulen, että tästä on syvimmillään kysymys ekologisessa kriisissä. Todellinen muutos ei tapahdu teknologisen ratkaisun kautta vaan ihmisen asennemuutoksesta.

Rukouksen hedelmiä ovat herkkyys ja vastuuntunto. Kun rukouksen seurauksena mielemme on taipuvaisempi havaitsemaan roolimme tämän kriisin synnyssä, me kykenemme syvemmin myös kantamaan siitä vastuuta. Ilman syyllisyyden kokemusta ei voi olla vastuutakaan.

Oman synnillinen tilan havaitseminen ja katumuksen ymmärtäminen on kaiken alku hengellisessä elämässä. Ellei meillä ole realistista näkemystä omasta lankeemuksestamme, me emme kykene ottamaan takaisin sitä tehtävää, joka meille paratiisissa annettiin, viljellä ja varjella tätä luomakuntaa (1. Moos. 2:15). Herääminen ja katumus ovat kaiken ydin. Me usein yritämmekin liikaa muuttaa toisia ihmisiä emmekä ole valmiit kantamaan vastuuta itse.

Mikä sitten on rukouksen päämäärä tässä maailmassa? Athos-vuoren vanhus Efraim Filotheoslainen vastaa meille: Lopulta rukous johtaa sinut tilaan, jossa näet luomakunnan sanomattomassa kauneudessa; kun sielusi pyhittyy tuon rukouksen kautta, näet luonnon uppoutuneena sanomattomaan iloon. Koko luomakunta rukoi­lee silloin kanssasi.

Rukous herättää meissä herkkyyttä näkemään luomakunnan suuri arvo ja kauneus. Tämän hengellisen heräämisen myötä me emme yksinkertaisesti voi hyväksikäyttää, saastuttaa ja tuhota elinympäristöämme. Kun liitämme tämän ekologisen huolenpidon kaikkeen seurakunnalliseen työhömme, me tulemme myös valinneeksi ratkaisuja, jotka säilyttävät tämän kauneuden myös jälkipolvimmekin.


Uhri: Yksinkertainen elämä ja paastoaminen

Mitä kaikkea uhri merkitsee ja voisiko siinä olla yksi näkökulma ekologisen kriisiin?

Luostarielämässä karsitaan kaikki turhat ja maailmalliset asiat ympäriltämme, että voisimme keskittyä ottamaan vastaan Kaikkeuden kuningasta. Jokainen luostariin lähtevä jättää kaiken entisen taakseen, kuolee maailmalle ja siten antaa suuren uhrin aloittaessaan kilvoittelun.

Uhriin ja uhraamiseen liittyy olennaisesti se, että me joudumme tinkimään jostakin. Uhri ei ole sellainen asia, jonka me annamme siitä, mikä on meille ylimääräistä vaan siitä, mikä on meille tarpeellista. Uhri on aina merkki epäitsekkyydestä ja luopumista omasta itsestämme, saadaksemme jotakin suurempaa tilalle. Me emme uhraa Jumalalle jotain halpaa tai huonokuntoista vaan tingimme jostakin antaaksemme parasta. Uhrin olennainen osa on vapaaehtoisuus ja halumme antaa uhri. Sitä ei voida vaatia väkisin samoin kuin ei rakkauttakaan.

Vanhassa testamentissa uhri merkitsee sitoutumista, liittoa, pääsyä parempaan, turvaa ja luottamista. Kyse ei ole niinkään luopumisesta tai tinkimisestä, sillä nämä molemmat asiat esiintuovat meissä piilevän itsekkyyden. Aabraham oli valmis uhraamaan Iisakin vaikka menettäisi siten ainoan poikansa. Se merkitsi liittoa Jumalan kanssa ja äärimmäisen vahvaa uskoa Herraan. Ilo ja luottamus täytti Aabrahamin, kun hän sai poikansa takaisin. Antaessamme omastamme Luojallemme, me saamme sen monikertaisena takaisin ja opimme suhtautumaan siihen oikein.


Itsensä kieltäminen ja Kristuksen tahto

Kuten jo alussa totesin, askeesi on kadonneen ihmisyyden etsimistä. Se on paluuta siihen paratiisilliseen tilaan, josta me olemme karkotettuja lankeemuksemme tähden. Ihminen on kuitenkin kutsuttu palaamaan siihen kunniaan, johon hänet luotiin. Sen vuoksi Kristus syntyi ihmiseksi maailmaan ja siksi meidät on kutsuttu seuraamaan häntä ja antaman itsemme ja koko elämämme hänelle rakkauden uhrina. Siksi katumus on olennainen osa kilvoittelua.

Jo aiemmin mainittu vanhus Efraim Filotheoslainen on todennut: Kuuliaisuus on elämä, tottelemattomuus kuolema. Lankeemuksen keskeinen osa oli tottelemattomuus Jumalan käskyjä kohtaan. Juuri tämä tottelemattomuus on edelleen se keskeinen syy, joka ekologisen kriisin taustalla vaikuttaa. Kapinoiminen, oman edun tavoittelu ja nautinnonhalu vievät meitä yhä kauemmas paratiisista ja viivyttää luomakunnan pelastusta.

Kuuliaisuus merkitsee myös tosiasioiden tunnustamista. Me olemme tässä tilanteessa, jossa koko luomakunnan monimuotoisuus on vaarannettu ihmisen ahneuden takia. Kuuliaisuus ei ole kaikkien hyve ja osa meistä edelleen uskoo, että kapinoimalla vallitsevia olosuhteita vastaan, ongelmaa ei edes ole. Lämpeneekö ilmasto vai ei, onko kasvihuonepäästöillä vaikutusta siihen?

Nöyryyden kautta me voimme ymmärtää, että meidät on asetettu varjelemaan luomakuntaa. Se merkitsee omista eduistamme tinkimistä ja sen miettimistä yhä uudelleen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Onko yhteiskunnassamme vaadittu kulutuksen ihanne sitä todellista elämää, johon meidät on kutsuttu?

Itsensä kieltäminen tarkoittaa syvimmillään oman langenneen ihmisluontomme hylkäämistä ja pukeutumista uuteen kirkastettuun ihmisyyteen. Kirkon ajattelussa kerrotaan uudesta Aadamista, Kristuksesta, joka kirkastaa ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ihmisyyden. Kun meidät kasteessa riisutaan tästä vanhasta ihmisyydestä, me puemme yllemme Kristuksen ja saamme ristin ja valkoisen kastepuvun.


Kirkastuva ja pyhittyvä luomakunta

Maailma on luotu hyväksi ja kauniiksi järjestykseksi. Se luotiin rakkaudesta ihmistä kohtaan ja Jumalan kunniaksi. Ihminen sai luomisen yhteydessä erityistehtävän, sillä hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on kutsuttu luomisessa kirkastamaan itsessään Jumalan kuva ja kasvamaan kohti Jumalan kaltaisuutta. Tämä kehotus on olennainen osa ekologisen kriisin ratkaisussa. Jumalan kuvaa meissä mm. järki, vapaus ja ilo, onnellisuus ja vastuu. Jumalan kaltaisuutta taas hyvyys, rakkaus, myötätunto, sääli, nöyryys ja kuuliaisuus. Nämä hyveet ovat meissä piileviä kykyjä, jotka me saamme askeesin kautta.

Luomakunnan pelastuminen ja kirkastuminen ei ole vain eskatologiaa. Jumalan armo ja kirkkaus on jo tullut useasti ihmisten osaksi. Ylistävät enkeljoukot Beetlehemissä, Kristuksen kaste Jordanilla, Herran kirkastuminen Taaborin vuorella, Pyhän Hengen vuodattaminen Helluntaina. Armo ja kirkkaus tulevat tähän aikaan ja valaisevat silmämme, jotta me kuulisimme ja seuraisimme Kristusta.

Tämän salaisen kirkkauden vuoksi luomakunta on nähty kontemplaation kohteena. Maksimos Tunnustajan mukaan jokainen luotu sisältää logoksen eli sanan siemenen, jonka se on saanut luomisen yhteydessä. Tämä logos merkitsee jokaiselle luodulle sidettä Luojaansa ja ainutlaatuista arvoa tässä maailmankaikkeudessa. Tämän logos-teorian taustalla on Johanneksen evankeliumin alkusäkeet, jossa Jumala luo Sanallaan maailman ja kaikki on saanut syntynsä tämän Logoksen kautta.

Maksimos kertoo ajatuksestaan: Jumalan suunnatonta hyvyyttä kuvaa se, että hän on jättänyt selviä jälkiä suuruudestaan myös aineellisiin luotuihinsa, jotka muuten ovat paljon alempana henkisiä. Nämä jäljet voivat johtaa ihmismielen erehtymättä Jumalan luo, sillä niitä tutkimalla ja seuraamalla se kohoaa kaiken näkyväksen yläpuolelle ja lopulta saavuttaa ylimmän autuuden.

Kilvoitusperinteessä puhutaan kahdesta kontemplaation muodosta fysike theoria ja mystike theoria. Theoria merkitsee katselemista ja tutkimista, kun taas fysike ja mystike katselemisen kohdetta. Tämä fysike theoria usein käännetään suomeksi sanalla luonnollinen mietiskely ja sen tarkoituksena on löytää jokaisen luodun tarkoitus ja salainen merkitys sen olemuksessa.

Maksimos jatkaa: Sinun on hyödyllistä tutkia miksi Jumala on luonut näkyväisen ja näkymättömän maailman, sillä se on todellista tietoa. Älä kuitenkaan koeta ottaa selvää kuinka hän on sen luonut ja miksi vasta nyt, sillä se tieto ylittää ymmärryksesi.

Kilvoittelijat tutkivat luomakunnan rakennetta ja johtivat siitä periaatteita myös omaan elämäänsä ja näkivät siinä vahvasti Jumalan kaitselmuksen. Monen kilvoittelijan kokemuksen mukaan tämä johtaa Jumalan tuntemiseen ja yhteyteen hänen kanssaan. Mystike theoria taas tarkoittaa kontemplaation seuraavaa askelta, jossa kohotaan puhtaasti hengelliseen maailmaan ja sen ylikin. Kontemplaatio etenee fyysisestä mystiseen ja siinä luomakunnan merkitys nähdään yhä syvällisempänä ja kokonaisvaltaisempana.

Luomakunta on siis jollakin tapaa Jumalan luoma salaisuus, joka johdattaa ihmisen kilvoituksen kautta Jumalan tuntemiseen. Me emme ole joutuneet kovinkaan kauas tuosta ajatuksesta tänäkään päivänä. Osa meistä näkee tieteen uskonnon vastakohtana mutta monelle taas tieteen ihmeet ja löydöt kertovat pikemminkin Jumalan suuruudesta ja kauneudesta.


Sopusointu luomakunnan kanssa

Maksimos Tunnustaja tuo myös toisen erityispiirteen ortodoksiseen käsitykseen luomakunnasta. Hänen mukaansa ihminen on mikrokosmos eli pienoismaailma. Tässä ominaisuudessaan hän on yhdysside näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Kun ihminen lankesi syntiin, koko luomakunta sairastui tämän lankeemuksen seurauksena. Vastaavasti, kun ihminen pyhittyy, koko luomakunta seuraa häntä pelastukseen. Tämä ajatus kuvastaa hyvin sitä papillista työtä, johon jokainen ihminen on asetettu Jumalan kuvana.

Ihmisen vastuu siis on valtava, koska hänellä on mahdollisuus saattaa koko luomakunta takaisin siihen alkuperäiseen kunniaan ja kauneuteen, jollaiseksi se luotiin paratiisissa. Maksimoksen mukaan tämä on yksi syy sille, miksi Kristus tuli ihmiseksi. Hän tuli uudistamaan langenneen ihmisyyden, jotta ihminen voisi korjata vahingoittuneen suhteensa itseensä, luomakuntaan, lähimmäiseen ja Luojaansa.

Pyhien ihmisten elämänkerroista me tiedämme, kuinka he ovat eläneet harmoniassa luomakunnan kanssa. Se on merkinnyt syvää rauhaa ja sopusointua kaiken luodun kanssa ja siinä on nähtävissä se alkuperäinen ilo, joka ihmisellä oli paratiisissa. Näyttää siis vahvasti siltä, että ihmisen tie pyhitykseen käy yhdessä luomakunnan kanssa.

Me elämme kuitenkin maailmassa jossa esim. maanjäristykset ja tsunamit aiheuttavat monesti tuhansien ihmisten kuolemia ja suurta aineellista tuhoa. Osaltaan luonnon onnettomuudet on nähty myös seurauksena ihmisen ja maailman lankeemuksesta. Niiden tarkoitus on muistuttaa ihmistä tämän elämän väliaikaisuudesta ja herättää kaipausta iankaikkiseen elämään. Toisaalta jokainen onnettomuus antaa ihmiselle myös vastuun toimia kanssakärsijänä ja auttajana. Sen vuoksi onkin tärkeää, että osaisimme jakaa omastamme ja tuntea myötätuntoa toisiamme kohtaan.

Mutta luostari-isillä elää vahvana usko myös siihen, että pahalla hengellä on suuri rooli tämän maailman kärsimyksessä. Vanhus Efraim toteaa:

Näinä viimeisinä päivinä, kun antikristuksen hengitys saastuttaa maan ja meren ja kaiken elämän hengen, Jumala lietsoo mielen rukouksen toimin­taa Kirkon helmassa ja sydämessä. Se on kuin armon virkistävä kaste, kuin tuulen humina, jonka profeetta Elia kuuli (1. Kun. 19:11–13). Se on sielun ja ruumiin terveydeksi annettu vastamyrkky näinä päivinä, jotka ovat kohdallamme, ja niinä, jotka tulevat.


Lopuksi

Tässä lyhyessä alustuksessani olen yrittänyt löytää ortodoksisen kirkon luostarielämästä joitakin periaatteita, jotka voisivat vastata ekologisen kriisin herättämään huoleen. Ne perustuvat pitkälti ihmisen omaan synnillisen tilan havaitsemiseen ja katumukseen, joka johtaa metanoiaan eli mielenmuutokseen.

Nöyryys ja kuuliaisuus ovat mielestäni avainsanoja ekologisen kriisin hyväksymisessä ja josta syntyy todellinen muutos elämässämme. Askeettinen elämäntapa perustuu itsemme kieltämiseen ja kaikenlaiseen vaatimattomuuteen elämässämme.

Askeettisen elämän tärkein asia on kirkastaa meille se, mikä meissä on Jumalan kuvaa ja löytää päämäräksemme kasvu kohti Jumalan kaltaisuutta. Olennaista kaikessa tässä on rukous ja erityisesti ortodoksiaskeetikoille se on ollut Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

Musta tunne sisällämme

Sophie Jodoin: Estranged (2004) 

Erilaisten himojen kirjo sielussamme on suuri. Johannes Krysostomos puhuu pääsiäissaarnassaan siitä, kuinka paha henki kukistuessaan katkeroitui:

tuli katkeraksi, sillä se oli pettynyt;
tuli katkeraksi, sillä se kuoletettiin;
tuli katkeraksi, sillä se kukistettiin;
tuli katkeraksi, sillä se sidottiin.

Tätä samaa katkeruuden myrkkyä paha henki kylvää myös meidän sieluumme.

Muistatteko Raamatun ensimmäisen murhan? Kain tappoi Aabelin, koska Jumala ei katsonut Kainin uhrin puoleen vaan mieltyi Aabelin uhriin. Myöhemmin pellolla Kain tappoi veljensä vihassaan ja katkeruudessaan.

Tuhlaajapojan vanhempi veli tuli katkeraksi, kun hän näki kuinka taivaallisen vastaanoton tuon "isän poika" sai osakseen. Katkeroituiko hän lopullisesti, sitä Jeesus ei evankeliumissa kerro.

Sama katkeruuden häivähdys kerrotaan myös Jeesuksen vertauksessa viinitarhan työntekijöistä. Siinä viljelijä palkitsee työntekijöitä ihan omalla tavallaan: kaikki saavat samaa palkkaa vaikka kukin on tehnyt eri määrän töitä. Millaisella mielellä nämä ensimmäisestä hetkestä lähtien työtä tehneet poistuivat, jää myös arvoitukseksi.

Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun. Pietari kielsi Jeesuksen kolmesti, ja kun pahin oli tapahtunut, hän heräsi unesta ja näki todellisuuden. Innokkuus vaihtui pettymykseen ja katkeruuteen.

Monelle meistä tämä sama katkeruuden tunne on tuttu. Sen siemen asetetaan sydämeemme lähes huomaamatta ja kun tämä rikkakasvi alkaa kasvaa, saamme tehdä joskus kovastikin työtä sen kitkemiseksi. Jumalan kuvan sijasta sielustamme saattaakin tulla pahan kuva, kun sielumme heijastelee katkeruuden tunteita.

Katkeruus on yksi ihmisen pahimmista tunteista. Se on usein salainen kuin syöpä. Tunnemme sen sisällämme ja se saattaa näkyä meissä heikentyneenä vointina, huonona olona. Kun orastava katkeruus kasvaa salaisesti sisällämme, se valtaa sielumme kuin hapate ja me katkeroidumme.

Katkeruus on ennen kaikkea himo. Se synnyttää meissä pahoja ajatuksia ja puheita mutta vähemmän pahoja tekoja. Se usein kätkeytyy sisällämme emmekä usein edes kehtaa kertoa siitä toisillemme, vaikka se aiheuttaisikin pahaa kärsimystä. Sen sijaan me saatamme verhota tämän himon joksikin muuksi tunteeksi joko tietoisesti tai tietämättämme. Olemme "realisteja" tai "totuuden" puhujia kun haluamme vähätellä tai panetella katkeruutemme kohdetta. Ellemme tee tälle himolle mitään, pian suru, synkkyys, vihamielisyys saavat yhä enemmän sijaa sydämestämme ja kipu sisällämme kasvaa ja syttyy palamaan.

Katkeruus on masennuksen sisar. Molemmat ovat samasta äidistä lähtöisin ja niiden vaikutus on pitkälti samanlainen. Molemmat lamaavat toimintakyvyn ja halun yrittää. Turhuuden tunne, epäonnistuminen ja pettymys luovat tyhjyyden ja tästä nurkasta poispääseminen voi olla kovinkin vaikeaa.

Katkeruus synnyttää vihaa ja monesti nämä kaksi tunnetta sekoittuvat toisiinsa ja ne tarvitsevat toisiaan. Molemmat tunteet ovat pimeyttä ja tekevät meidät levottomaksi ja rauhattomiksi.


Katkeruuden ääriviivat

Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet. (Hepr. 12:15)

Ensimmäinen tunnuspiirre katkeruudella on se, ettemme kykene näkemään mitään hyvää itsessämme ja näemme kaiken hyvän annettuna toisille ihmisille. Kyse on siis mielessämme tapahtuvasta oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Kun katkeruus etenee tarpeeksi, se alkaa synkentää ajattelumme yhä enemmän. Vaikka näkisimme jotakin hyvää itsessämme, me osaa arvostaa sitä tai emme pidä sitä arvokkaana.

Katkeruus on kateellisuutta toista ihmistä kohtaan ja siinä tunteessa me haluamme itsellemme ne asiat, jotka tekevät toisesta ihailtavan ja menestyvän. Siksi meidän on muistettava, ettemme me saa varastaa tai himoita toisen omaisuutta vaan olla iloinen toisen menestyksestä.

Katkeruuden vallassa me olemme kyvyttömiä näkemään omia taitojamme ja kykyjämme tai me vähättelemme niitä. Pienet elämän ympyrät ja vähäiset ihmissuhteet kasvattavat tätä tunnetta, koska me emme silloin näe koko maailman rikkautta ja monimuotoisuutta. Me näemme vain sen mitä lähimmäisellämme on ja sen mitä meillä ei ole. Kun tapaamme uuden ihmisen, me saatammekin yllättäen hylätä ne asiat, joista olimme katkeria.

Meissä saattaa syntyä ajatus, että toinen ihminen olisi voinut estää tämän katkeruuden syntymisen antamalla tarpeellista huomiota meille itsellemme. Me usein katkeroidumme, koska olemme yksinäisiä emmekä saa apua tai huomiota toiselta ihmiseltä. Toisekseen me saatamme katkeroitua toisen ihmisen teoista: katkeruuteni johtuu siitä, että tuo ihminen teki sitä ja tätä, ja nyt elämäni epäonnistui noiden tekojen seurauksena. Jos hän olisi toiminut oikein, minä en olisi katkera. Tästä syntyy toisen ihmisen syyttely ja syyllistäminen.

Mutta yhtä lailla voimme olla katkeria myös Jumalalle siitä, ettemme saaneet sitä mitä tuolle toiselle lahjoitettiin. Sen vuoksi katkeruus on epäluottamusta Jumalaan ja hänen kaitselmustaan kohtaan. Me unohdamme kuinka hänellä on hyvä tahto meitä kohtaan ja kuinka hän rakastaa ja suojelee meitä kaikissa elämämme vaiheissa. Vai tiedämmekö me parhaiten sen, mikä on hyvä sielullemme?

Moni kuvittelee katkeruudessaan, että, katkeruutemme kohde on lähes täydellinen ja virheetön. Sen vuoksi katkeruus on lähellä toisen ihmisen palvontaa. Molemmissa näemme vain toisen ihmisen "hyvyyden" vailla vikoja.


Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa (1. Moos. 4:7)

Näillä sanoilla Jumala varoitti Kainia ennen kuin tämä murhasi Aabelin.

En usko, että katkeruutta voitetaan sitä vastaan taistelemalla vaan antamalla sille periksi. Nostamalla kädet pystyyn ja julistamalla se voittajaksi. – Minä en pärjää sinulle ja siksi annan periksi. Tämä periksi antaminen ja luovuttaminen tarkoittaa sitä, että me taistelemisen sijaan käännämme katseemme Jumalaan ja elämme Kristuksen valkeudesta ja armosta.

Tämä erikoinen ohje tarkoittaa sitä, että pidämme mielessämme sen kaiken hyvän, jonka me olemme saaneet ja iloitsemme siitä. Keskitymme omaan rukouksemme ja olemme kiitollisia. Kiitollisuus on kristillisen onnemme ja ilomme lähtökohta Jumalassa.

Hyvää vastamyrkkyä on se, että me opettelemme nauttimaan elämästäsi sellaisena kuin Jumala sen meille antaa. Minulle annettu elämä on paras, tärkein ja kallein elämä joka on olemassa. Se on lahja ja siitä tulee olla kiitollinen ja etsiä ne asiat, jotka ovat hyvin. Sen vuoksi meidän pitää opetella nauttimaan pienistä ja arkisista asioista. Jos tavoittelet suuria, niin muista tehdä asiat yksi kerrallaan ja varaudu pitkään matkaan!

Älä hylkää sitä opetusta, jota Jumala haluaa sinulle opettaa. Kun me näemme toisen ihmisen menestyvän ja voivan hyvin, me emme saa tulla kateellisiksi vaan löydettävä nöyryys ja kuuliaisuus. Minulle on annettu tämä elämä ainoastaan sen vuoksi, että auttaisin lähimmäistäni, lähestyisin Luojaani ja valmistautumisen kilvoituksen kautta iankaikkiseen elämään. Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Vertaa itseäsi pyhiin ihmisiin, jotka rukoilevat puolestasi, niin löydät nöyryyden eikä katkeruutta enää ole.

Taistele ajatuksiasi vastaan ja valvo niitä. Älä anna edes ensimmäisen ajatuksen tulla mieleesi. Älä ajattele toisesta pahaa tai juorua hänestä vaan vaikene tai kehu häntä mielessäsi.


Heikompi kuin luulimme...

Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. (Efes. 4:31)

Tärkein ase katkeruuteen on rakkaus Jumalaan. Se ratkaisee koko tämän ongelman, koska silloin me kiinnitymme hänen elämäänsä ja otamme hänen tahtonsa omaksemme. Rakkaus ei ole tunteilua vaan omasta itsestämme antamista, se on luopumista omasta itsekkyydestämme, jotta voisimme tehdä tilaa Pyhän Hengen temppelille.

Seuraavaksi tärkein ase on rukous. Rakkauden yksi suurimmista muodoista on rukoilla toisen ihmisen puolesta. Rukoile sen puolesta, jolle olet katkera tai joka aiheuttaa katkeruutta. Esirukous on kuin parantavaa öljyä haavoittuneelle sielullemme ja sen kautta me opimme näkemään toisessa ihmisessä Jumalan kunnian, joka on myöhemmin tulossa myös meidänkin osaksemme. Hänessä me voimme nähdä häivähdyksen tulevasta paratiisista.

Rukoile myös itsesi puolesta, että sinua ei koeteltaisi katkeruuden tunteella ja että tuo pilvi katoaisi sielustasi. Meitä koetellaan mutta meidän on oltava lujia ja turvattava Jumalaan. Toivoa ei saa menettää.

Muista Jeesuksen rukous, kun katkeruus herää. Jeesuksen nimi karkottaa katkeruuden tuntee ja tuo sisällemme rauhan. Kun tuo katkeruuden tunne syntyy ja tunnistat sen, lausu heti mielessäsi rauhallisesti ja ajatuksella: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

Katkeruuden valtaa ei kannata yliarvioida. Se on yksi ansoista, joita tiellemme asetetaan mutta rukouksen avulla siitä pääsee eroon. Sitä vastaan ei kannata taistella muulla tavalla kuin vain kääntää sille selkänsä ja suunnata huomio vain entistä vahvemmin Jumalan hyvyyteen.

Katkeruuden tunne ei mene hetkessä ohi vaan se vaatii työtä. Vaikka me pääsemme siitä eroon suhteellisen helposti, se ei jätä meitä lopullisesti rauhaan vaan tulee yhä uudelleen kiusaamaan meitä, jos jätämme pienenkin juuren sieluumme. Sen vuoksi me tarvitsemme lakkaamatonta rukousta, katumusta ja kuoleman muistamista. Se on suuri kasvun ja muutoksen paikka meille.

Pääsiäiskauden sanoma on yksinkertainen: iloitkaa!

Katkeraan mieleen ei mahdu iloa tai kiitollisuutta. Tämä on kääntäen sanottuna myös pelastuksemme, iloitsevaan ja kiitolliseen sydämeen ei mahdu katkeruutta. Sen vuoksi kiinnittäkäämme katseemme Jumalan hyvyyteen ja siihen armoon, jota meille vuodatetaan aamusta iltaan ja iloitkaamme hänen pitkämielisyydestään!

Aitoa rukousta etsimässä

Me tunnemme yllättävän vähän Raamatun ajan maailmaa ja siksi tarvitsemmekin lähes aina lisätietoa sen ymmärtämiseksi. Pelkästään historiallinen ja kulttuurinen välimatka Raamatun ajan maailmaan on pitkä ja tapamme ymmärtää maailmaa on kovin erilainen. Tämän päivän haasteensa on ymmärtää oikein sitä ilosanomaa, jota meille kerrotaan.

Yksi hyvä johdantoteos Raamatun ajan maailmaan, erityisesti ortodokseille, löytyy useimmista kirjastoista ja tämä kirja on Merja Merraksen ja Paul Nadim Tarazin Raamattu itämaisin silmin (Atena kust. 2005), jossa valotetaan sitä kontekstia, johon Raamatun kirjoitukset asettuvat.

Tulevana sunnuntaina luemme evankeliumin samarialaisnaisesta, jonka Jeesus tapaa Sykarin kaivolla. Meille tämän päivän suomalaisille tässä evankeliumissa ei varmaankaan ole mitään ihmeellistä. Jeesus pysähtyy kaivolla juodakseen ja keskustelee paikalle tulleen naisen kanssa vedestä, juomisesta ja janosta. Seuraavassa kohtauksessa koko seutukunta uskookin Messiaaseen. Helppoa kuin heinänteko, kun asian osaa!

Kun tutkimme tätä kertomista tarkemmin, löydämme heidän välisestään dialogista jotain todella ainutlaatuista, elävää ja puhdasta. Se kertoo Messiaan tuomasta vallankumouksesta, joka koskee rukousta, pyhiä paikkoja iankaikkista elämää. Kun tarkastelemme tekstiä enemmän, ymmärrämme paremmin miksi naisesta tuli Jeesuksen seuraaja ja miksi koko yhteisö uskoi häneen messiaana.

Jeesus rikkoi ainakin kolme raja-aitaa tavatessaan tämän naisen kaivolla. Ensinnäkin juutalaiset välttelivät samarialaisia, vierasheimoisia. He olivat halveksittua kansaa kuten muistamme kertomuksesta laupiaasta samarialaisesta. Toisekseen juutalaismiehet eivät juuri keskustelleet naisten kanssa kahden kesken kaivolla.  Lieneekö asialla jotain tekemistä sen kanssa, että monet vanhan testamentin henkilöt löysivät tulevan vaimonsa kaivon luona käytyjen keskustelujen pohjalta (Iisak, Jaakob ja Mooses). Kolmas raja-aidan rikkominen liittyykin avioliittojen lukumäärään: tällä naisella oli jo viisi takana ja kuudetta elettiin avoliiton muodossa.

Samarialaisnaisen tuskin oli helppoa jakaa vieraan miehen kanssa epäonnistumisiaan avioelämässä. Keskustelun alku ei lupaa hyvää: Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta? Mutta Jeesus osoittaa puheellaan ja asenteellaan, ettei hän ole jatkamassa vanhaa rasistista perinnettä vaan kohtaa tämänkin naisen ainutlaatuisena Jumalan kuvana. Pian tästä tapaamisesta syntyy valtaisa muutos naisen elämässä.

Evankeliumin tehtävä on saada meissä aikaan muutos, metanoia. Jos olemme kovin luutuneiden käsitysten varassa, pienikin liikahdus saattaa aiheuttaa mielessämme vastustusta ja kipua. Tämä on hyvä merkki, koska silloin jotakin voisi tapahtua sydämessämme ja muutos on mahdollinen. Ainoastaan unessa olevat eivät tunne mitään. Mutta kun tuo kipu menee ohitse, me huomaamme, että asiat ovat tuon liikahduksen jälkeen oikeilla paikoillaan.

Jumala ei koskaan satuta meitä vaan yrittää oikaista kieroon kasvaneen sielumme. Synti aiheuttaa meille haavoja, joita usein sattuu hetken aikaa kun sielujen lääkäri hoitaa niitä. Mutta kun haavat ovat parantuneet, me emme vaihtaisi saamamme hoitoa pois ja palaisi sairauteen.

Huomaamattaan nainen on tullut tavallisen kaivon sijaan elävän lähteen äärelle, josta pulppuaa iankaikkista vettä ja armon sanoja. Tämä lähde on Kristus ja tuo vesi hänen sanojaan. Nuo sanat herättävät samarialaisnaisesta vastakaikua ja muuttavat tuona helteisenä päivänä hänen elämänsä lopullisesti. Vanha ihminen kuolee tuossa naisessa ja uusi ihminen syntyy Hengestä. Tämän vuoksi hän myöhemmin ottaakin vastaan kasteen ja saa uuden nimen, Fotine, valoisa.

Samarialainen nainen sanoo Jeesukselle: anna minulle sitä vettä. Ja Herramme tarjoaa hänelle tuoretta, elävää, raikasta ja virtaavaa vettä. Hän tarjoaa vettä, pelastavia sanojaan, jotka kumpuavat iankaikkisesta elämästä. Jeesus ei tarjoa katoavaa vettä vaan antaa naisen juoda Pelastuksen lähteestä.

En usko, että tuo eläväksitekevä vesi tarkoittaa mitään tiettyä asiaa vaan ylipäätään armoa, jonka Jumala vuodattaa päällemme. Keskustelussa samarialaisnaisen kanssa pääpaino on rukoilemisessa. Sen vuoksi uskon, että oikea rukous hengessä ja totuudessa on tuota pelastavaa vettä kuivuneelle sielullemme. Yhtä paljon tämä eläväksitekevä, raikas ja puhdistava vesi on varmasti myös Herramme ehtoollista, joka parantaa sielumme ja ruumiimme synnistä. Kun siunaamme vedenpyhityksessä vettä, me saamme itsellemme raikasta ja eläväksitekevää vettä itsemme ja kotiemme pelastukseksi. Helluntaina meille vuodatetaan tämä armo Pyhän Hengen kautta tulisina kielinä. Me siis saamme armoa armon päälle!

Miksi tämä nainen oli arvollinen kohtaamaan näin ihmeellisen armon? Hän oli valmis ottamaan vastaan messiaan, Kaikkeuden kuninkaan. Se on oikeastaan ainoa asia, jota meiltä odotetaan, olemaan valmis työskentelemään Jumalan kanssa maailman pelastukseksi. Jumala hakee meitä ihmisiä, jotta voisi tehdä työtä kanssamme.

Samarialaisnainen näkee Jeesuksessa messiaan ja sen vuoksi hän vaikenee varsin vilkkaan ja rohkean keskustelun päätteeksi pyhyyden läsnäollessa. Nainen sai katsella Luojaansa silmästä ja silmään ja kuulla Kristuksen sanovan hänelle: Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi. Jumala paljastaa itsensä tälle naiselle ja puhuu hänelle kuin palavan pensaan kautta Moosekselle: Minä olen se, joka olen. Hänen kansansa odotti messiasta ja nyt odotus päättyi.

Suurten kilvoittelijoiden elämä ei päättynyt siihen, että he saivat kokea luomattoman valkeuden. Tämän armon kokemuksen tarkoitus oli vahvistaa heidän kilvoitteluaan. Rukoileminen jatkui tämän jälkeen entistä suuremman omistautumisen muodossa. Rukous jatkuu ja siksi tämäkin keskustelu Jeesuksen ja samarialaisnaisen kanssa syvenee entisestään.

Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. (Joh. 4: 23-24)

Jeesus siirtää meidän rukouksemme ulkoisista paikoista meidän sydämeemme. Tätä voi olla vaikea ymmärtää mutta kun me herkistymistä rukoukselle, antaudumme sille kokonaan ja pyrimme harjoittamaan Jeesuksen rukousta lakkaamatta, me ymmärrämme tämän olevan jotakin ihmeellistä ja totta. Koko taivaan valtakunta on sisällämme. Taivasten valtakunta on sisällämme ja meidän tulee löytää ovi sinne sisälle.

Mitä on hengessä rukoileminen? Se merkitsee rukousta Pyhässä Hengessä. Se on antautumista Pyhän Hengen valtaan. Se on keskittymistä rukoukseen, sen omaksumista ja ymmärtämistä. Omien sanojemme korvaamista Jumalan sanoilla ja tahdolla. Se on virittäytymistä ja herkistymistä hengelliselle muutokselle, jonka rukous saa meissä aikaan.

Mitä tarkoittaa totuudessa rukoileminen? Se merkitsee rukousta Kristuksessa. Kristus ei kuvaile meille totuutta vaan sanoo, että hän itse on Totuus. Hän on tullut ihmiseksi ja kuollut meidän puolestamme, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä kasteen, katumuksen ja ehtoollisen kautta. Totuus on lähtöisin Isästä ja tästä totuudesta Kristus on tullut todistamaan. Se ei muutu koskaan ja joka on vievä meidät iankaikkiseen elämään.

Me olemme tavallaan traagisia olentoja, kun synti on sumentanut mielemme. Me näemme ulkoisen mutta emme sisäistä. Kun lähestymme Herran ehtoollista, me tuskin koskaan ymmärrämme, että edessämme on kaikkeuden kuningas uhrattuna meidän puolestamme. Vain pyhä ihminen voi todella kokea tämän.

Seuraava lainaus on diakoni Osmo Kurolan artikkelista, jossa hän kertoo vanhus Efraim Katunakialaisen elämästä Athos-säätiön sivuilla.

Jumala soi hänen nähdä, miten armo todella muutti Pyhät Lahjat Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi. Armo ”avasi hänen silmänsä” lahjojen pyhittämisen jälkeen monta kertaa niin, että hän sai katsella itse Kristusta diskoksella. Ja kun tuli aika leikata Karitsa osiin, hän ei kyennyt pidättelemään kyyneleitään. Armo näytti hänelle Kristuksen sillä hetkellä sellaisena kuin Hänet on kuvattu suuren perjantain hautakuvassa. Hänen kyyneleensä kastelivat antiminssin, joka oli kuin veteen upotettu. Samalla hän näki molemmilla puolillaan enkelit toimittamassa Liturgiaa hänen kanssaan.

Meidät on kasteveden kautta synnytetty uuteen elämään Kristuksessa. Meidät puettiin valonkirkkaaseen vaatteeseen ja saimme kaulaamme voiton merkin. Kummeillamme oli palavat tuohukset kädessään, kun meidät voideltiin pyhällä mirhaöljyllä ja siten kasteemme vahvistettiin pyhän Hengen lahjan sinetillä. Tämä tapahtuma ei ole mennyttä aikaa vaan nuo lupaukset, jotka me annoimme ja ne lupaukset, jotka meille annettiin, ovat edelleen voimassa. Katumuksen ja ehtoollisen kautta me voimme uudistaa synnin tahraamassa elämämme ja päästä osalliseksi uudesta elämästä samoin kuin tämä samarialaisnainen.

En tiedä mitkä elementit tässä evankeliumin kertomuksessa inspiroivat minua kaikkein eniten, mutta jotakin valoisaa, aurinkoista, aitoa ja puhdasta siinä on. Ehkä se johtuu erilaisuuden kohtaamisesta, ulkoisten manöövereistä hylkäämisestä, aidosta rukouksesta, totuuden etsimisestä ja sen löytämisestä, Jumalan ilmestymisestä tavalliselle ihmiselle, raikkaasta vedestä kuumana päivänä ja muutoksesta, joka tapahtuu tämän naisen sielussa.

Tämä kaikki olisi turhaa ilman Kristuksen ylösnousemusta. Vasta pääsiäisaamun tyhjä hauta ja Kristuksen ylösnousemus antavat tälle kertomukselle syvällisen merkityksen. Tämä juhla kehottaa myös meitä uudistumaan omassa rukouksessamme ja etsimään siihen antaumuksellisemmin herkkyyttä ja elävyyttä.

Kristus nousi kuolleista!