lauantai 30. elokuuta 2014

Mahdottoman pelastuksen äärellä



16 Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: "Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?" 17 Jeesus vastasi hänelle: "Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä." 18 "Mitä käskyjä?" mies kysyi. "Näitä", vastasi Jeesus, "älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, 19 kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." 20 "Kaikkia niitä olen noudattanut", sanoi nuorukainen, "mitä vielä puuttuu?" 21 Jeesus sanoi hänelle: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." 22 Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

23 Silloin Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. 24 Minä sanon teille: helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." 25 Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi pelastua?" 26 Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista."



Jumala kutsuu meitä joka hetki pelastukseen ja tämän sunnuntain evankeliumissa kerrotaan tarinaa rikkaasta miehestä, joka etsi pelastusta. Hän tunsi käskyt ja noudatti niitä, mutta hän ei ollut antanut koko elämäänsä Jumalan haltuun. Ennen pelastustumistaan hänen olisi pitänyt päästää irti siitä, mikä estää häntä kohoamasta jumalalliseen korkeuteen, ylös maallisesta.

Me olemme tuo rikas mies. Mutta vaikka meille tämä tarina on ennestään tuttu, me itse teemme tuon väärän valinnan monta kertaa elämämme aikana. Lähestymme innokkaana Kristusta ja kysymme oman pelastuksemme puolesta. Kun kuulemme vastauksen, me tulemme pettymään. Jokaisen on opittava luopumaan, nöyrryttävä ja kasvettava kuuliaisuuteen.

Tekisimmekö tämän evankeliumin lukemisen jälkeen toisenlaisen valinnan? Uusi pelastuksen vuosi on alkamassa.


Pelastavaiset käskyt

Autuaat ne, joiden tie on nuhteeton, jotka Herran laissa vaeltavat! (Ps 119:1)

Kun me tarkoin noudatamme tätä lakia, jonka Herra, meidän Jumalamme, on antanut, niin Herra katsoo meidät vanhurskaiksi. (5. Moos. 6:25)

Mitä nämä lait ja käskyt ovat? Käskyt kertovat meille, kuinka me voimme saavuttaa autuuden. Mooses sai Siinain vuorella laintaulut liiton merkiksi, jotta Israelin kansa voisi pelastua syntiä seuraavasta kuolemasta. Lain ja käskyjen tarkoitus ei ole komennella ihmisiä vaan auttaa ihminen erottamaan oikea väärästä. Profeettojen tarkoitus ei ollut uhkailla valittua kansaa vaan varoittaa lähestyvästä vaarasta ja kertoa, kuinka he voisivat jälleen löytää sopusoinnun Jumalan kanssa.

Käskyt ja lait ilmaisevat Jumalan tahdon. Tämä tahto on helposti ristiriidassa meidän oman tahtomme, etujemme tai itsekkyytemme kanssa. Siksi meidän on vaikea joskus noudattaa niitä vaikka käskyjen tarkoitus onkin suojella elämäämme ja suhdettamme Jumalaan. Käskyjä noudattamalla me pärjäämme ja menestymme elämässä,  ja suojaamme yhteisöämme.

Kun rikas mies kysyy Jeesukselta tietä iankaikkiseen elämään, Jeesus siteeraa miehelle osia kymmenestä käskystä. Tämän lain kautta ihminen voi noudattaa elämässään Jumalan tahtoa ja tulla pelastuksen lähteelle. Vaikka Jeesus toikin meille erityisen käsitteen armosta, ei hän tullut kumoamaan tai tekemään lakia tyhjäksi. Yksikään kohta siitä ei muuttunut tai kumoutunut Jeesuksen opetuksen seurauksena.

Armo ja laki eivät ole toistensa vastakohtia. Armo ei kumoa sitä, että lakia on noudatettava. Jos emme noudata käskyjä, me emme voi tulla armosta osallisiksi. Toisaalta me emme myöskään voi pelastua ilman armoa vaikka yrittäisimme noudattaa lakia. Meidän lihamme on heikko ja synnin valta on suuri.

Syntieni kuorma käy yli voimieni, se on raskas taakka, raskaampi kuin jaksan kantaa. (Ps. 38:5)

Rikkaalle miehelle kävi samoin kuin meille, hän ei osannut erottaa olennaista epäolennaisesta. Laki itsessään ei ole päämäärä vaan se on Jumalan huolenpidon ilmaus elämässämme. Samoin myös tuomion tarkoitus on erottaa valkeus pimeydestä, hyvä ja paha sekä oikea ja väärä toisistaan. Samoin armo on välikappale tällä tiellä, ei itse päämäärä. Armo on kuin auringon lämpöä, jota rakkauden auringosta säteilee.


Armo

Kuka sitten voi pelastua? Ei kukaan, ihmiselle on mahdotonta pelastua.

Rikkaan miehen este pelastukselle ei ollut hänet rikkautensa se, vaan se, että hän torjui Kristuksen joutuessaan luopumaan omastaan. Rikkaus voi olla olla yhtä lailla Jumalan siunausta mutta toki lahjan saajalla on myös velvollisuus auttaa köyhiä.

Voihan siis olla niin, ettei rikkaus ole este, mutta rakastuminen maalliseen on pelastumisen este. Se estää meitä rakastamasta täydestä sydämestä lähimmäisiämme ja Jumalaa. Me palvomme mieluummin mammonaa, vaikka sitä ei ole helppo myöntää.

Luulen, että kyse voi olla vielä kolmannesta asiasta. Ehkä evankeliumin kärki on itsehurskaudessa. Että me pelastuisimme omin voimin, ilman armoa. Kaikki menee ihan hyvin, kun noudatamme itsellemme helppoja käskyjä. Mutta jossakin vaiheessa synti alkaa tehdä työtä ihan tosissaan ja kaataa hiekkaa rattaisiin.

Silloin me huomaamme, ettemme suinkaan voita yksin taistelua syntiä ja kuolemaa vastaan vaan me tarvitsemme armoa.  Minun syntivelkani ovat ylen raskaat, mutta sinä annat anteeksi meidän rikoksemme (Ps. 65:4)

Ilmeistä tämän rikkaan miehen asenteessa oli se, ettei hän välttämättä ollut lähdössäkään seuraamaan Kristusta. Hän kysyi, mitä hänen pitää tehdä, jotta hän saavuttaisi iankaikkisen elämän. Pyhä elämä ei ole vain sarja hyviä tekoja, kuten rikas mies olettaa, vaan se on kokonaisvaltaista itsensä tyhjentämistä ja Kristuksen seuraamista kaikessa. Hyvä ja oikea liittyvät moraaliin ja etiikkaan, mutta kristinusko on jotain suurempaa ja täydempää. 

Tämä itsehurskaus oli vakava ongelma jo tuon ajan juutalaisuudesta ja tähän ongelmaan Jeesus törmäsi koko ajan tämän valitun kansansa kanssa. He eivät tarvinneet Vapahtajaa, sillä he tiesivät itsekin mitä tehdä. Vielä suurempaa tämä itsehurskaus kuitenkin on meidän ajassamme, sillä me emme tunnu tarvitsevan Jumalaa yhtään mihinkään.


Rakkaus

Ortodoksisen kirkon käsitys pelastuksesta on rakkaus.

Kun meidän suhteemme kaikkeen on rakkauden läpitunkema, me pelastumme. Kun rakastamme itseämme, lähimmäisiämme, vihamiehiämme ja Jumalaa yli kaiken, me pelastumme. Kristus löytää itselleen temppelin meissä ja tulee asumaan meihin. Meidän tekomme ovat hänen tekojaan ja hänen valkeutensa säteilee meistä. Pelastuessamme me uppoamme täydelliseen rakkauteen, Jumalaan, sillä Jumalahan on rakkaus. Kun me opimme rakastamaan, me opimme tuntemaan Jumalan ja saamme esimakua siitä, mitä taivasten valtakunta on.

Sen takia meidän on opittava rakastamaan pyyteettömästi ja aidosti. Ristinkuolema on ikoni pyyteettömästä ja aidosta rakkaudesta. Jumalansynnyttäjän ikoni on kuva ihmiseksi tulleen Jumalamme osoitus rakkaudesta.

Luulen, että me pyrimme kilvoittelun seurauksena löytämään rauhan, rakkauden ja mystisen yhteyden Luojaamme. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, ettei tämän maailman ja taivaan välillä ole suurta eroa vaan paratiisillisen elämän alku on jo tässä elämässä, ja täyteyden se saa viimeisen tuomion jälkeen. Jos rukous ja lähimmäisen rakastaminen on meille vastenmielistä tässä maailmassa, olemme matkalla tulisten järvien maahan.

Jos tunnemme jo tässä elämässä ekstaattista rakkautta Jumalaa kohtaan, vaikkapa kirkossa rukoillessamme, me voimme suurella varmuudella uskoa, että vielä suurempaa on luvassa tuonpuoleisessa. Luomaton valkeus on hetkittäin näyttäytynyt pyhille kilvoittelijoille, mutta taivaassa me saamme olla tuossa valossa aina.

Tätä vasten en pidä kovinkaan ihmeellisenä asiansa sitä, että rikas mies poistui pettyneenä. Hänen katseensa ei ollut taivaassa vaan maallisissa rikkauksissa. Kukaan evankeliumissa ei tuominnut häntä ja luulen, että tämä on myös meidän tapamme tulla tuomituksi kuoleman jälkeen.

Tosin me emme tiedä, mitä hänelle lopulta tapahtui. Ehkä hän meni kotiin ja kertoi tapaamisestaan vaimolleen ja muutos heidän elämässään alkoi kypsyä. Ehkä hän ymmärsi, että hänen maallinen omaisuutensa jää tähän maailmaan ja jos hän sitoo rakkautensa ja elämänsä siihen, tulee se kuolemaan yhdessä muun katoavaisen kanssa. Ehkä hän vanhempiaan haudatessaan lopulta tajusi, mistä oli kysymys. Sitten teki lopulta samoin kuin moni muu pyhä ihminen, myi omaisuutensa...


Tehkää lupauksia Herralle!

Minusta tuntuu joskus siltä, ettemme tarpeeksi palavasti mieti hengellistä elämää. Mitä  oikeasti pelastuminen tarkoittaa ja mitä meidän pitää tehdä sen saavuttaaksemme. Jos kaikki ympärillämme katoaa, niin mitä silloin jää? Elämme helppojen vastausten maailmassa emmekä tarpeeksi haasta niitä valmiita vastauksia, joita meille tarjoillaan.

Vielä enemmän meidän pitäisi vaatia itseltämme lujempaa päätöstä nousta ja lähteä kulkemaan kohti pyhitystä. Muuten me jäämme junnaamaan paikoillemme loppuiäksi. Toivottavasti meistä ei tule kuin rikas mies, joka teki melkein kaiken ja sai melkein kaiken. Ja poistui tyhjin käsin.

Uskommeko iankaikkiseen elämään? Jos uskomme, niin miten se näkyy puheissani ja teoissamme? Eräässä kohdassa Jeesus käski repiä vaikka silmän päästämme (Matt. 5:29), jos se on este ikuiselle elämälle. Toisessa kohtaa hän käski jättää kuolleet hautaamatta ja hylätä perheemme (Matt 10:37).


Sen takia katumuksen löytäminen on äärimmäisen tärkeää. Katuva mieli antaa itsensä pelastuakseen. Se kaipaa taivaallista valtakuntaa ja sitä samaa laupeutta, mitä Kristus oli antamassa. Todellisen katumuksen kautta me opimme myös ylenkatsomaan kaikkea katoavaa ja rakastamaan ikuista ja pysyvää. 

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Valmistautuminen jumalalliseen liturgiaan

Kutsu pyhälle ehtoolliselle



















Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi. Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja siitä lasketaan kristillisen viikon alku. Samalla sunnuntai on myös viikon viimeinen päivä, koska silloin Kristus herätettiin kuolleista ja ylösnousemuksen juhlaa vietetään nimenomaan sunnuntaina. Tämä ylösnousemuksen päivä on kahdeksas päivä ja se murtaa seitsenpäiväisen viikon kierron ja aukaisee meille oven iankaikkiseen elämään.

Siksi oikeastaan koko meidän kristillinen viikkomme on valmistautumista tähän pieneen pääsiäiseen. Dekalogin käsky pyhittää lepopäivämme tuntuu erityisesti tänä päivänä olevan meille hyvin tarpeellinen, koska normaali viikonkierto pyhäpäivineen on lähes kadonnut ja kosketuksemme ajan pyhittämiseen on vähentynyt. Maallinen yhteiskunta on hyvin sisäistänyt lepopäivän, mutta sen vietto ei liity enää ajan kirkolliseen tai hengelliseen elämään, puhumattakaan ajan pyhittämisestä. 

Sunnuntai ja siihen liittyvä jumalallinen liturgia on ortodoksille koko viikon täyttymys.  Koko elämämme perustus ja pelastus on Kristuksen ylösnousemuksessa. Se on matkaevästä meille kilvoituksen tiellä kulkeville, vahvistusta ja pyhitystä, parannusta ja pelastusta. Se on välietappi mutta myös päämäärä itsessään.

Sen vuoksi kirkon rukoukset valmistavat meitä tämän juhlan vastaanottamiseen sekä paaston että rukouksen kautta. Meille on viikolla varattu kaksi paastopäivää, keskiviikko ja perjantai, mutta rukoukselle ja hiljentymiselle tulisi löytää aikaa jokaisesta päivästä. Jokaisen päivän rukoushetken tarkoitus on valmistaa meitä Herran pyhälle ehtoolliselle sunnuntaina.

Oma viikkoni kirkon pappina on nousujohteinen. Sunnuntain liturgia on viikon kohokohta ja maanantaina laskeudutaan arkeen ja hoidetaan arkiasioita pyhien jälkeen. Muistissa kuitenkin vielä on se erityinen juhlava lahja, jonka sunnuntaina saamme liturgiassa. Pian pienin askelin mieli alkaa valmistautua myös seuraavaan pyhään.


Saarnan valmistelu

Aloitan saarnan valmisteleminen yleensä viikkoa ennen, samalla kun mietin tulevan blogin aihetta. En suinkaan käytä viikkoa kirjoitustyöhön vaan annan asian hautua mielessä ja palaan siihen monia kertoja viikon aikana. Mietin näkökulmia ja yleensä alan kehittelemään mielessäni jotain kohtaa, jota mielestäni ei ole liian usein käsitelty. Erityisesti yritän miettiä evankeliumin ydinsanomaa ja sen soveltamista tähän päivään. Tämä harvemmin on haastavaa mutta tuoreen näkökulman ja ilmaisun löytäminen on usein se työläin asia.

Liturgia on sisällöltään varsin kiinteä eikä siinä juurikaan ole liikkuvia tekstejä ja sen vuoksi mielestäni saarnalla on erittäin tärkeä merkitys. Hyvä saarna on elävä, luova ja persoonallinen osa jumalanpalvelusta. Kirkossamme se on on usein ainoa tilanne, jossa pappi puhuttelee seurakuntalaisiaan kasvotusten paimenen ominaisuudessa. On hyvin tärkeää tuntea oma seurakunta, jotta hän osaa puhua heille. Saarnan tietenkin pitäisi aina kasvaa seurakuntalaisten tarpeesta ja heijastaa heidän tilannettaan. 



Haminan papistoa saarnaa kuulemassa...
Hyvässä saarnassa  yhdistyy sopivalla tavalla sekä mennyt aika että tämä hetki, kirkkomme perinne ja tämän ajan haasteet, arkipäivän elämä ja syvä hengellinen todellisuus, jonka keskellä me elämme. Siinä yhdistyy kirkkomme tuhat vuotinen aarteisto papin omaan luovuuteen. Saarna tuo Jumalan ilmoituksen meidän aikaamme ja kielellemme ja parhaimmillaan Pyhä Henki herättää eloon sen pienen siemenen joka jokaisen uskovaisen sydämessä on ja saa jokaisen innostumaan Kristuksen seuraamisesta.Saarnan ei tarvitse olla sisällöltään uusinta uutta tai jotain maata mullistavaa, sillä pelkästään tapa lähestyä ja esittää asia voi olla hyvin virkistävä.

  
Ehtoolliselle valmistavat rukoukset

Ehtoollisen sakramentti on käsittämätön mysteeri eikä sen suuruutta voi koskaan täysin ymmärtää. Sen vuoksi siihen valmistautumisen pitää kiinnittää paljon huomiota ja huolta. Oikeanlaisen mielialan löytäminen on tärkeää ja hyvä keskittyminen auttaa paremmin ymmärtämään tämän mysteerin suuruutta.

Monelle seurakuntalaiselle liturgia tavallaan alkaa jo lauantai-iltana vigilialla, koska kirkollinen vuorokausi vaihtuu silloin. Vigilian lisäksi kannatta lukea myös ennen nukkumaan menoa ehtoolliselle valmistavat rukoukset, jotka löytyvät rukouskirjan lopusta. Ne tuovat hyvää vaihtelua ja hengellistä terävöittämistä arkisiin aamu- ja iltarukouksiin.

Olisi hyvä jos ehtoolliselle valmistautumiseen kuuluisi myös katumukselle osallistuminen. Ellei osallistu varsinaiseen katumuksen sakramenttiin, on hyvä käydä läpi asioita, joita katuu ja aidosti pyytää niitä anteeksi rukoilleessa. Tämän lisäksi pitää tehdä myös vahva päätös olla sortumatta näihin samoihin tekoihin uudelleen. Tämä voi olla tuskallista mutta siihen tarvitaan uskoa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Uskoa paremman huomisen koittoon. Kärsivällisyyttä sen muistamiseen, että iso laiva kääntyy hitaasti. Nöyryyttä siihen, että synti elää tiukassa eikä sielullemme aiheuttamat vammat parane hetkessä.

Aamulla luettavat rukoukset ovat minulle kaikkein tärkeimmät ennen liturgian toimittamista. Ne antavat herkkyyden lähestyä tätä pyhää sakramenttia ja kasvattavat pyhää kunnioitusta taivaallisia lahjoja kohtaan. Ehtoollinen on aina suuri mysteeri ja polttava tuli, joka koituu joko sielun pelastukseksi tai tuomioksi. 

Vaikka me valmistaudumme ehtoolliselle yksinäisyydessä, ehtoollinen ja liturgia on ennen kaikkea yhteisöllinen koko seurakunnan juhla. Se luo pyhän siteen jokaisen kirkossa olijan välille ja tämän Pyhä Hengen lahjan seurauksena me voimmekin vilpittömästi sanoa, "rakastakaamme toinen toistamme että yksimielisesti tunnustaisimme!"


Kouvolan Pyhän Ristin kirkko













Pukeutuminen

Pukeutumisessa jumalanpalveluspukuun on jotakin suurta. Jokainen vaate siunataan ja puetaan päälle erikseen. Alusstikari, epitrakiili, vyö, hihat ja feloni. Etenkin epitrakiilin pukeminen muistuttaa ennen kaikkea pastoriudesta: pappi on lampaidensa paimen. Miten suuri velvollisuus ja kunnia se voikaan olla samaan aikaan. Jokaisella papilla ei ole vastuu vain omasta pelastuksestaan vaan myös vastuu laumansa hoitamisesta - hän vastaa laumastaan viimeisellä tuomiolla.

Mitä lähemmäs liturgiaa tulen, sitä enemmän liturgiset tekstit täyttävät mieleni. Pappi ikään kuin täytetään pyhillä sanoilla, ajatuksilla ja ilmaisuilla jo ennen palvelusta. Hänelle avataan huikea hengellinen maailma ja hänet ikään kuin heitetään kirkon hengelliseen aarrekammioon. Niinpä myös liturgisten vaatteiden pukeutumiseen liittyy paljon raamatullisia tekstejä. Alusstikaria puettaessa luetaan Jesajan kirjasta (61):

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu.

Tässä samassa rukouksessa on sama idea kuin prokimeneissa, ne ovat katkelmia, jotka viittaavat johonkin. Jotta kokonaisuuden ymmärtää paremmin on hyvä muistaa mistä teksti on peräisin ja onko sillä jotakin suurempaa merkitystä.

Tämä Jesajan kirjan 61. luvun ensimmäiset jakeet kuuluvat näin: Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta.

Tämän tekstin kohdalla me muistamme kun Jeesus temppelissä avasi Jesajan kirjan ja kertoi, että tänä päivänä tämä ennustus on käynyt toteen. Hän on se messias, jota me olemme odottaneet. Sen vuoksi liturgia on voittojuhla, jossa Kristus tulee pelastamaan maailman synnistä. Sen hän tekee kukistamalla kuoleman omalla ristinkuolemallaan. Maailmassa vallitseva vääryys saa lopun ja me, jotka istumme pimeässä, saamme valkeuden ja pelastuksen.

Siksi me puhumme aina liturgiasta pienenä pääsiäisenä. Sen vuoksi onkin aivan ymmärrettävää että voimme tervehtiä toisiamme sunnuntaisin pääsiäistervehdyksellä Kristus nousi kuolleista!, sillä onhan se ylösnousemuksen päivä.

Pukeutuminen muistuttaa minua eniten Helluntain juhlasta. Minut on vihitty papiksi tuona juhlana ja jostain syystä pukeutuminen papilliseen asuun on erityisen mieltä ylentävä hetki. Se on aina juhlahetki, johon koko viikko valmistaa.

Tämän vuoksi on hyvin luonnollista mutta äärimmäisen tärkeää, että pyrkii elämään sovussa kaikkien kanssa ja sopimaan asiat ennen tätä pyhää toimitusta. Itse koen tämän anteeksipyytämisen ja antamiseen ennen kaikkea vapautumisena maallisista asioista, jotta voisi keskittyä taivaallisiin asioihin. Harvemmin tämän elämän aikana me lähemmäs Jumalaa pääsemme. Ellemme saa anteeksi vaikka olemmekin pyytäneet? Meidän on yritettävä uudelleen ja sen jälkeen elettävä siinä tilanteessa. Toivottavasti se kasvattaa meissä lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä.


Proskomidin toimittaminen

Proskomidi on ennen kaikkea muistelemista, mutta tärkein käytännön merkitys on leivän ja viinin valmistaminen ehtoolliselle. Leivästä leikataan Karitsa joka pyhitetään eukaristiassa ja se murretaan ehtoolliselle osallistujille kohdassa pyhät pyhille. Sopiva määrä viiniä vesitilkkaan sekoitettuna kaadetaan myös kaikkiin odottamaan pyhittämistä. Tässä vaiheessa arvioidaan kirkkoon tulijoiden määrää ja viime hetken tarkastuksen voittojen vielä ennen aineiston siunaamista.

Karitsan leikkaamisen jälkeen aloitetaan pyhien ihmisten muisteleminen ja Marian jälkeen pyhät on ryhmitelty yhdeksään ryhmään. Tämän jälkeen muistellaan elossa olevia alkaen oman hiippakunnan piispasta sekä muuta papisto ja esivaltaa. Vainajien kohdalla muistellaan Kirkon rakentajia ja huolehtijoita. Tämän jälkeen luetaan muistelukirjat ja alttariin tuodut muistelulaput.

Muisteleminen on hämmästyttävä tapa sitoa koko ihmiskunta yhteen ja samaan kertomukseen ja nähdä kaikki yhtenä pyhänä kokonaisuutena. Kuolema ja elämä tosiaankin menettävät merkityksensä, kun kaikki ovat yhtä Kristuksessa. Mekin kuulumme tähän pyhään tarinaan ja kuljemme heidän tietään kohti elämää  ja taivasta. 

Muistelen omia lähisukulaisiani ja läheisiäni tässä vaiheessa. Sen jälkeen muistelen rippilapsiani, tiedossani olevia sairastavia, matkustavia ja esirukousta tarvitsevia ja edesmenneitä seurakuntalaisia. Erityisesti muistan myös sellaisia ihmisiä, joiden uskon omaavan jotakin minua vastaan. 


Katumukselle tulijat

Seurakunnissa on paljon vaihtelua sen mukaan onko katumukselle tulijoita ennen liturgiaa. Etenkin sellaisissa seurakunnissa jossa maahanmuuttajia on paljon, myös katumukselle tulijoita on useampia. Toivoisin, että myös kantasuomalaiset kävisivät useammin ripillä, edes vain kertomassa tärkeimmät mieltä painavat asiat. Jos mielessä on erityisen painavia asioita, on hyvä keskustella niistä edes lyhyesti ennen ehtoolliselle osallistumista. Pappia voi aina käydä pyytämänsä tätä varten alttarista.

Suuri iloni ja siunauksensa on se, että olen saanut Jumalalta lapsia. Ne ovat Herran omia, jotka on annettu minulle lahjaksi ja lainaksi. Tämän lisäksi olen saanut myös vahvasti kirkon elämään sitoutuneita rippilapsia, joiden kanssa käyn säännöllisesti keskusteluja hengelliseen elämään liittyen.

Tänä päivänä yhteydenpitoa omien rippilasten ja seurakuntalaisten kanssa voi pitää myös monin muodoin. Hengelliseen elämään, rukoukseen ja kilvoitteluun liittyviä keskusteluja on joskus jopa parempi käydä sähköpostitse, koska silloin on paremmin aikaa miettiä tarkemmin kysymyksiä ja vastauksia. Eräs lapsistani pitää hengellistä päiväkirjaa, joka on aivan erinomainen tapa peilata omaa kilvoitteluelämää ja tasata niitä huippuja ja laskuja, joita jokaisen elämään mahtuu. Vaikeuksien hetkellä on hyvä havaita, kuinka aiemmissakin selvittiin ja hyvinä hetkinä muistaa, ettei kaikki jatku aina niin seesteisenä ja rauhallisena.


Kolmas hetki ja proskomidin päättäminen

Kolmas hetki jatkaa liturgista vuorokautta edellisestä illasta. Jos vigiliassa on luettu aamupalveluksen jälkeen ensimmäinen hetki, niin kolmas hetki on jatkoa tälle toimitukselle. Liturgia alkaa Pyhä Hengen avuksihuutamisella ja ehtoollisen siunaamisessa me erityisesti pyydämme Pyhä Henkeä laskeutumaan näiden lahjojen päälle ja muuttamaan ne Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Siksi on luontevaa, että kolmas hetki myös korostaa Pyhä Hengen vuodattamisen muistoa opetuslasten päälle.

Kun alkusiunaus kolmannelle hetkelle on lausuttu, pappi päättää proskomidin toimittamisen. Ponomari tai diakoni tuo suitsutusastia ja pyhät lahjat peitellään ehtoollispeitteillä ja lopuksi luetaan proskomidirukous. Tämän jälkeen suitsututetaan alttari ja koko kirkko.

Sen jälkeen on aikaa hetki rauhoittua ja tyhjentää mieli kaikesta turhasta. Seison pyhän pöydän edessä ja kuulen lukijan lukevan viimeisiä rivejä kolmannesta hetkestä. Painan silmät kiinni, rentoudun, keskityn hengitykseen. 

Herran nimeen, siunaa isä!
Pyhien isiemme esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda meitä!


Pyhät portti avataan ja kädet kohotettuina luetaan rukous Pyhälle Hengelle: Taivaallinen kuningas. Lohduttaja, Totuuden henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä... 

Palvelus voi alkaa, sillä nyt on Herran aika toimia. 

lauantai 23. elokuuta 2014

Pimeys ja valkeus sisällämme


"Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. 24 Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. 25 Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. 26 Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.' 27 Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi.

28 "Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, mitä olet velkaa!' 29 Mies heittäytyi maahan ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.' 30 Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.

31 "Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. 32 Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: 'Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. 33 Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?' 34 Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.

35 "Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi." (Matt. 18:23-35)


- Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?

Onkohan tämä ensimmäinen ja viimeinen kysymys ennen kuin joudumme kadotukseen? Mitä vastaamme? Kyllähän me yritimme, emme aina ehtineet, mutta kun...


Helvetti, paikka jossa ei anneta anteeksi

Häivähdys paratiisia tuodaan keskellemme ja edessämme on hyvän ja pahan tiedon  puu. - Minä armahdan sinua kaikesta tässä synnin maailmassa ja saat nauttia elämästäsi vapaana ja anteeksisaaneena. Mutta muista tämä. Saat katuessasi anteeksi kaiken, jopa sellaisen jota et voisi kuvitellakaan saavasi anteeksi. Ainoa asia joka sinun pitää muistaa tämän lahjan saatuasi, on se, että sinäkin vuorostasi annat anteeksi, jos vain se on mahdollista.

Eikä aikaakaan kun ihminen ojentaa käden ja tarttuu kiellettyyn hedelmään.

Me tiedämme periaatteen - meille mitataan samalla mitalla, jolla mekin toisillemme mittaamme. Me pyydämme Herran rukouksessa antamaan meille anteeksi samalla tavalla kuin mekin annamme anteeksi. Tähän nojaa koko idea saada armahdusta ja syntiemme anteeksiantoa, mutta miksi me sisäistämme niin heikosti tämän asian? Luulemmeko velkamme olevan kovin vähäisiä, että selviämme niistä maksamalla?  Ellemme ymmärrä, että velkamme hukuttavat meidät, me olemme tuhon omia. Tässä pelissä meillä on häviäjän kortit.

Tässä evankeliumissa armahdetusta palvelijasta tulee armoa saamaton palvelija. Kaksinkerroin: hän ei armahda eikä häntä armahdeta. Tuomio ei tule heti, mu tta miten pitkälle hänellä on armon aikaa ja mahdollisuus korjata virheensä? Aikaa on hänen kuolemaansa asti mutta hänen aikansa täyttyikin nopeasti eikä sen jälkeen kortteja voinut enää vaihtaa. Silloin hänen oma velkansa lankesi maksettavaksi täysimääräisenä.

Meidän anteeksiantamattomuus tulee olemaan meidän tuomiomme.

Juuri nämä teot tekevät kauniista luomakunnastamme maan päällisen helvetin. Me kunnioitamme marttyyreita, mutta jos kohtaamme itse vääryyttä me kiroamme, haluamme oikeudenmukaisuutta ja kostamme kohtaamamme vääryyden. Vaikka me saisimmekin osaksemme suurta laupeutta, me emme osoita laupeutta lähimmäisillemme. Näin me luomme todellisuutta, joka on hyvin pelottava. Se on kuin jäävuori, joka kasvaa pinnan alla. Me luomme helvettiä omilla teoillamme, sanoillamme ja valinnoillamme. Osaamme olla anteeksiantamattomia, julmia, kovasydämisiä, kylmiä ja sellainenhan tuo vaivan paikka on. Ei meitä tuomita sinne vaan me itse luomme sen ympärillemme.

Sen vuoksi luulen, että helvetti on vankila, jossa me olemme niin kauan kunnes velkamme on maksettu. Ja tämä vankilahan oli sisältäpäin lukittu. Se on kuin nyrkki, joka pitää sisällään kolikoita. Lopulta nuo kolikot omistavat tuon nyrkin ja koko käden, joka ei voi muuta tehdä kuin pitää niistä kiinni. Loppujen lopuksi tuo velka, jota me emme anna anteeksi, omistaa meidät. Me pääsemme sieltä pois, kunhan opimme rakastamaan ja antamaan anteeksi.


 Kaksi maailmaa armottomassa palvelijassa

Moni meistä elää kaksoiselämää, kuten tämä armoton palvelijakin. Kuninkaan edessä hän oli hyvä palvelija mutta palattuaan kaupungin hälyisille kaduille, hän muuttui saalistajaksi, jonka tähtäimessä oli voiton maksimointi. Hän ei armahtanut vaikka häntä armahdettiin. Kun hänet sitten tuotiin takaisin julman tekonsa jälkeen kuninkaan eteen, hän muisti kaiken: mistä oli lähtenyt, mitä oli luvannut ja mihin oli sitoutunut.

Yksi suuri vaara hengellisessä elämässä on se, että me rakennamme sieluumme pyhäkön, jonka aitaamme huolella. Siinä maailmassa me rakastamme, annamme anteeksi ja saamme anteeksi. Meidät armahdetaan ja me rukoilemme jopa vihamiestemme puolesta. Mutta pian me poistuimme sieltä ja jätämme kaikki hyvät aikomuksemme, lupauksemme ja päämäärämme noiden aitojen sisälle. Me palaamme kaupungin hälyisille kaduille ja jätämme taaksemme kaiken hyvän ja oikean.

Elämme usein vuorotellen sekä hyvässä hengellisessä maailmassa ja salaisessa itsekkäässä yksityismaailmassa. Toisessa maailmassa tämä armoton palvelija sisäisti vahvasti hyvän elämän parametrit mutta toisessa maailmassa ne unohtuivat ja menettivät merkityksensä. Hän osasi pyytää armoa ja saikin sitä ylenpalttisesti, mutta seuraavana hetkenä hän muuttui sudeksi, joka oli riistää hengen työkaveriltaan.

Tämä kaksoismaailma synnyttää helvetin keskuuteemme. Kaksi maailmaa, kahdet säännöt. Meidän sisällämme saattaa olla kaksi maailmaa, hyvä ja paha sekoittuneina toisiinsa, oikea ja väärä, joita ei meinaa saada erotettua toisistaan. Me pystymme olemaan hyviä Kaikkivaltiaan ikonin edessä mutta kun nämä hetket menevät, me muutumme "tavallisiksi" maailmallisiksi ihmisiksi.

On väärin elää kahdessa maailmassa. Meidän on annettava koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun ja pyhitettävä jokainen elämämme pienikin soppi Jumalan tahdon mukaiseksi elämäksi. Rukoushetkien pyynnöt ja lupaukset ja sitoutumisemme kristilliseen elämään näkyvät jokaisessa sanassamme ja teossamme. Siksi meidän pitää noudattaa kaikkia hengelliseen elämänperiaatteita myös maailmallisessa elämässä. Tinkimättä ja ehdoitta.


Taito armahtaa

Meille on annettu mahdollisuus jättää tämä petollinen kaksoismaailma. Meidän vain pitää uskaltaa alkaa kaataa sitä muuria, joka näiden kahden maailman välillä on. Kun sovittelin perheväkivaltaa, kulissien kaataminen oli ensimmäinen tehtävä ennen kuin varsinainen sovittelu saattoi alkaa. Monet ihmiset pitivät kulisseja pystyssä viimeiseen asti. Jotkut eivät luopuneet niistä koskaan eikä ratkaisua konfliktiin siksi syntynyt.

Ylpeys ja kostonhalu ovat keskeiset syyt sille, ettemme anna anteeksi vaikka itse olemmekin saaneet anteeksi. Me olemme monesti pahan kierteessä - kostamme kärsimäämme pahaa toisillemme, koska uskomme sen helpottavan meidän oloamme ja uskomme antavamme opetuksen toisillemme.

Silti itsekin samaan syyllistyneensä, ihmettelen sitä, miksi me päädymme siihen vaihtoehtoon, ettemme anna anteeksi lähimmäisellemme ja tyydymme siihen, ettemme itsekään saa anteeksi? Miksi me emme käytä tätä periaatetta hyväksemme ja jaa sitä kautta iloa myös lähimmäisillemme? Tai toisinpäin sanottuna, kun me saamme itse anteeksi, niin miksi me emme jaa tätä armahduksen ja anteeksiannon ilosanomaa myös muille ihmisille?

Liian usein näyttää siltä, että anteeksianto ja armahtaminen kuuluvat minun ja Jumalan välille mutta minun ja lähimmäisen välillä noudatetaankin armon sijasta Hammurabin lakia. Me olemme lempeitä itsellemme ja pyydämme anteeksiantoa omille synneillemme mutta olemme liian usein julmia ja kovasydämisiä toiselle ihmiselle. Unohdamme omat heikkoutemme mutta muistamme lähimmäistemme virheet ja lipsahdukset. Me tuomitsemme, juoruamme, käännämme asiat toisen viaksi, arvostelemme, liioittelemme, jopa valehtelemme. Sielun vihollinen tekee taukoamatonta työtä parissamme ja meidät on helppo saada lankeamaan lyhytjänteisyytemme takia.

Vaikka me rikomme tätä anteeksisaamisen ja -antamisen periaatetta vastaan usein, meidän koko rukouselämämme nojaa sen varaan. Jos tarkastelee kirkkomme aamu- ja iltarukouksia anteeksiannon näkökulmasta, voit huomata miten täynnä ne ovat armahtamiseen liittyvää aineistoa, kaikki rakentuvat sen varaan. Ortodoksinen kilvoitteluelämä lähtee liikkeelle siitä, että me olemme syntiä tehneet ja tunnistamme sen itsessämme. Katumus avaa meille elämän hengellisessä maailmassa. Ilman synnintuntoa, anteeksipyytämistä ja katumusta me emme pääse edes aloittamaan kilvoittelua. Siksi on olennaista osata antaa anteeksi, uudelleen ja uudelleen, loputtomasti.


Kohti valoa ja lämpöä

P. Maria Pariisilainen (Harri Stafanoksen ikoni Porin kirkossa)
Miten tästä kahden maailman ongelmasta pääsee eroon? Pidä Herran nimeä aina mielessäsi. Rukoile lakkaamatta. Käytä tähän Jeesuksen rukousta. Se tuo pyhyydentunnon mieleemme ja estää sielun vihollisen toiminnan meidän kauttamme. Me tarvitsemme yhä uudelleen maailmassa muistutuksia pyhästä päämäärästämme jumaloitua.

Missä on velkansa saaneen miehen ilo? Missä on meidän anteeksisaaneiden ilo? Emmekö ole niin iloisia, että antaisimme anteeksi toisillemme. Synnyttääkö anteeksiantamus meissä kiitollisuuden velkaa? Kun me saamme tämän lahjan, liikuttaako se meitä niin paljon, että olemme valmiita armahtamaan samalla tavalla myös meidän velallisiamme? Minä tiedän, joskus tuo sisällämme asuvan mustan voiman valta on vain niin suuri. Se tuntuu imevän kaiken valon itseensä ja joudumme tietoisesti taistelemaan sitä vastaan ja kääntämään mielemme väkisin hyvän puolelle. Se kirvelee, mutta se on ainoa vaihtoehto.

Elämässä on mahdotonta olla kiitollinen Jumalalle ilman, että sitä kiitollisuutta osoittaa lähimmäiselle. Sellaista tilannetta ei voi olla, että meillä on Jumalan kanssa hyvät välit mutta olemme itse lähimmäiselle velkaa tai lähimmäinen on meille velkaa. Sen vuoksi meidän pitää yhä uudelleen vain pyrkiä sovintoon, kerta toisensa jälkeen ja antamaan anteeksi yhä suurempia asioita.

Koko ortodoksisuuden ydin on siinä, että meidät on luotu toistemme yhteyteen. Meillä on aina jonkinlainen suhde omaan itseemme, lähimmäiseemme ja Jumalaan. Oikeastaan koko elämämme lopputulos on se, miten me hoidamme näitä kolmea suhdetta. Yhtäkään niistä ei voi laiminlyödä kahden muun kustannuksella. Olennaista siinä on rakkaus: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseäsi!

Mitä kaikkea sitten anteeksiantaminen ja armahtaminen tarkoittavat? Sitä, ettemme tuomitse, vaikka meillä olisikin mahdollisuus. Annamme vain anteeksi emmekä muistele kärsimäämme väärää vaan hukutamme nuo vääryydet anteeksiantoon ja ymmärrykseen. Opimme nöyrtymään ja olemaan kärsivällisiä. Taivaan valtakunta on vasta syntymässä ja edistämme sen kasvamista vain siten, että vahvistamme pyhän ilosanoman leviämistä.


Sinut on jo pelastettu

Kannattaa ottaa vaarin tästä evankeliumista ja tehdä asiat toisin kuin tämä palvelija. Ilosanoma nimittäin on se, että nyt me tiedämme mitä meidän ei pidä tehdä ja suunnanmuutos on mahdollista. Kristinuskon valtava armollisuus on siinä, että meillä on mahdollisuus syntien anteeksiantoon ja parannukseen. Kuvittele millainen resetointi julman palvelijan elämässä tehtiin. Kymmenen tuhannen talentit armahdus tarkoittaa kymmenen tuhannen työpäivän ansiota. Työtä velanmaksamiseksi hän olisi joutunut tekemään 300 vuotta mutta nyt hän sai kaiken anteeksi.

Myötätunto. Armahtaminen ja anteeksi antaminen osoittavat myötätunnon taitoa ja kykyä meidän sydämessämme. Ehkei palvelija tuntenut lainkaan isäntäänsä, sillä anteeksianto ei herättänyt hänessä sääliä toisia kohtaan. Hänelle anteeksianto ei liittynyt rakkauteen vaan bisnekseen. Hän päätti korjata perheensä elämän kertaheitolla hakemalla vielä rahat toiselta palvelijalta.

Joka sunnuntai edessämme on pelottava hetki, kun menemme ehtoolliselle. Huomaa, miten suurta anteeksiantoa sinulle tarjotaan. - Koko ihmiskunnan synnit anteeksi aina Aadamista tähän päivään ja ilman ehtoja. Oletko valmis menemään samoilla konsepteilla kirkosta ulos maailmaan antamaan anteeksi myös jokaiselle vastaantulijalle?

Meissä on vahvana jumalallinen henki eikä se hylkää meitä vaikka me sen itse hylkäisimmekin. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja katumuksen kautta me voimme nollata kaiken aiemmin kokemamme. Tämä on kristinuskon yksi käänteentekevistä ajatuksista. Toisekseen kristinusko on ainoa uskonto, jossa armolla on niin valtava merkitys. Näiden kahden asian esimerkki on meille viisas ryöväri.

- Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?

Jaksatko vielä kantaa syntisi taakkaa vai haluaisitko luopua jo siitä? Anna anteeksi niin taakka otetaan selästäsi ja voit astua iankaikkiseen elämään.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Nämä hetket, jotka saimme






Elokuun lopussa taas järjestetään Lammin Athosyhteisössä pyhän Kosmaksen praasniekka. Juhla on hyvin erityinen tänä vuonna, sillä tämän pyhän apostolien vertaisen ja marttyyrin syntymästä tulee kuluneeksi 300 vuotta. Suunnitelmana on aloittaa lauantai-iltana 23.8. ehtoonjälkeinenpalvelus noin klo 21, jonka jälkeen toimitetaan ehtoopalvelus ja aamupalvelus. Nämä kolme palvelusta toimitetaan kokonaisuudessaan ja aikaa onkin varattu vajaa neljä tuntia, joten yöpuulle päästään noin yhden kahden aikaan. Aamulla juhla jatkuu klo 7 hetkillä, vedenpyhityksellä ja liturgialla. Hetket aloitetaan seitsemältä, jonka jälkeen toimitetaan vedenpyhitys. Proskomidi toimitetaan samaan aikaan kuin vedenpyhitys ja liturgia alkaa klo 8 aikoihin.

Olin mukana yhteisön  juhlassa myös viime vuonna ja tämä kokoöinen jumalanpalvelus teki niin vahvan vaikutuksen minuun, että halusin jälleen olla mukana. Lämmin vastaanotto, omistautuminen rukoukselle ja täydesti toimitetut palvelukset jäivät pysyvästi mieleen ja herättivät toiveen siitä, että saisin kokea tuon saman uudelleen. Kokoöinen jumalanpalvelus, agripnia, on vahva hengellinen elämys ja mielelläni suosittelen kaikille uskoville.

Miksi itse lähdin taas mukaan? Rukouksen takia. Ainoa tapa juhlistaa pyhän ihmisen muistoa on rukoilla ja turvautua hänen esirukouksiinsa. Valvominen ja seisominen yhteisessä rukouksessa on jotain hyvin ainutlaatuista tässä nykyisessä elämänmenossamme. Meillä ei ole montaa paikkaa, jossa voisimme samalla tavalla rauhoittua ja rentoutua kuin kirkossa. Rukous pyhän ihmisen juhlapäivänä on siteemme häneen ja se vahvistaa myös meidänkin uskoamme omaan pelastukseemme. Sen hetken kun olemme keskittyneet täydellisesti rukoukseen, voimme kokea kuinka olemme pyhän ihmisen kanssa yhdessä Kristuksen edessä. Hän rukoilee silloin myös meidän puolestamme Jumalaa!

Pitkässä jumalanpalveluksessa on jotakin erityistä verrattuna tavalliseen viikonloppuvigliaan. Kun yölliset palvelukset ovat tarpeeksi pitkiä, niin silloin pitää vain heittäytyä mukaan ja nauttia. Ei kannata miettiä, koska tämä päättyy. Aika pysähtyy ja on vain rukous ja kanssarukoilijat vieressämme. Ristinmerkit kummarruksineen  ja tasaiseen tahtiin kuuluva, rauhoittava resitatiivinen rukousääni. Seisot Jumalan edessä etkä edes mieti, koska tämä alkaa tai koska se päättyy. Se on esimakua ikuisuudesta, kun aika tuntuu pysähtyvän.

Sinussa, oi isä, täysin pelastui se, mikä oli Jumalan kuvaksi luotu, sillä sinä otit ristin ja seurasit Kristusta ja teoillasi opetit ylenkatsomaan lihaa, sillä se on katoavainen,  ja pitämään huolta sielusta, joka on katoamaton. Sen tähden iloitsee, oi pappismarttyyri Kosmas, sinun henkesi enkelten joukossa.

Ilta tummenee, lopulta ympärillä on vain pimeys, jonka keskellä tuohusten valo ja suitsukkeen kevyt savu. Pysähdy hetkeen. Kuuntele keskittyneesti jokaista rukousta ja ota ne itseesi. Kuuntele erityisesti psalmeja, sillä pimeydessä ja keskittyneessä mielessä ne ovat ihmeellisen tuntuista, aivan kuin olisit ne itse kirjoittanut. Tuhansien vuosina takaa ne kertovat sinun sielustasi ja nostavat mielesi autuaiden kilvoittelijoihin maailmoihin. Mieti, vaikka silmät kiinni, kuinka olet  osa tuota tarinaa ja kuinka loppujen lopuksi nuo kaikki mahdollisuudet ja täyttymyksen  ovat sinun sisälläsi, odottamassa toteutumistaan.


Jumalanpalvelus uhrina

Onko jumalanpalveluksessa oleminen uhri Jumalalle? Minusta tuntuu sille. Kun lukee kirkkomme rukouksia, käy selväksi, ettei meillä oikein ole muutakaan tuotavaa Jumalalle. Hyviä tekoja meillä tuskin on lainkaan, vain uskomme ja katumuksemme Jumalan edessä. Jumalanpalvelusuhri on Jumalan eteen astumista oman uskomme tunnustuksena ja sen merkkinä. Astuessani Jumalan eteen minä kiitän, mutta vielä enemmän kadun. Ne molemmat ovat uuden liiton uhreja, särkynyt sydän ja nöyrä, murtunut mieli, kuten psalmissa 51 sanotaan.

Kirkkoon tuleminen on tunnustuksemme sille, että Kristus on Jumalamme. Kun teemme ristinmerkin ja kumarramme Hänen edessään, me ilmaisemme yhä uudelleen nöyrtymistä ja alistumista hänen jumalalliseen tahtoonsa. Sen vuoksi jokainen jumalanpalvelus on kuuliaisuutemme osoitus. *Minä olen Herran palvelija, tapahtukoon minulle sinun tahtosi.* (Luuk. 1:38) Päivän päätyttyä me palaamme isäntämme talenttiemme kanssa ja teemme tilityksen työstämme ja  elämästämme.

Säännöllisesti harjoitettuna rukous on kiinnittymistä ja ripustautumista Kristukseen. Olen itse monesti kokenut, että mitä enemmän olen viettänyt aikaa rukouksessa, sitä vahvempi side Luojaani syntyy. Tämä on selvä ja yksinkertainen asia, mutta kun sen *kokee* omassa elämässä, tunne on erittäin turvaa-antava, voimauttava ja lohduttava. Yhä useampi asia elämässä alkaa saada syvempiä merkityksiä ja vähä vähältä elämää alkaa myös tarkastella valmistautumisena iankaikkiseen elämään. Monet pienet asiat saavat yllättävän suuria merkityksiä. Samalla "suuret" maailmalliset asiat alkavat menettää merkitystään, koska viime kädessä kaikkiaan Jumala kämmenellä, meidän huolehtimisilla ei juurikaan silloin ole merkitystä.

Kun siis opettelemme luottamaan Jumalan kaitselmukseen ja sisäistäneet rukouksen merkityksen, meidän elämässämme voi tapahtua iso muutos. Me opimme elämään tässä hetkessä ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Näistä yksi suurimmista muutoksista on lähimmäisen rakkaus. Vaikka se usein on meille vaikeaa, niin silti sitä kohti pitää pyrkiä, uudelleen ja uudelleen, vaikka epäonnistumisia tulisi. Huolenpito ja välittäminen toisesta ihmisestä on ehkä toinen tapamme uhrata Jumalalle. Luopua omista tarpeista toistemme puolesta. Sanotaan, että suurin rakkaus on antaa henkensä lähimmäisen puolesta, mutta arkisempaa on luopua omasta tahdosta lähimmäisemme ja heikompamme hyväksi.


Meille annettu hetki

Ottakaamme vaarin. Kirkko muistuttaa meitä jatkuvasti elämämme rajallisuudesta ja sen tärkeydestä, että keskitymme siihen, mitä meillä tällä hetkellä hallinnassamme. Ihmisen elinpäivät ovat tosiaan kuin ruoho. Hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla ja kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. On vain tämä hetki ja siinä on kaikki. Me olemme Jumalan hyvän tahdon armoilla ja kun tuuli peittää kaiken hiekkaan autiomaassa, niin samoin käy myös meille kuollessamme. Meidän oloissamme tämä Tuonen tuuli voisi vastata syksyistä pohjoisen tuulta, joka saattaa luonnon talven kautta kuoleman uneen. Lehdet kellastuvat, ilma kylmenee, tulee routa ja lehdet putoavat puista ja pian tulee ensimmäinen aamukuura.

 Siksi meidän pitää ottaa vaarin jokaisesta elämämme päivästä. Omistaa enemmän aikaa Jumalallemme ennen kuin kaikki päättyy. Entä jos meillä olisi elinaikaa vain tämä kirkkovuosi, joka alkaa syyskuun ensimmäinen päivä? Viimeinen teofania, viimeinen pääsiäinen ja viimeinen praasniekka omassa kirkossa. Keskittyisinkö rukoukseen tällä kertaa ja antamalla itseni kokonaan Kristuksen haltuun? Jättäisin viimeisen juorun levittämättä tai malttaisin olla tuomitsematta toista ihmistä.

Meidän ongelmamme on usein siinä, ettemme elä päivä kerrallaan. Jos keskittyisimme vain siihen, että lukisimme aamurukoukset ajatuksella ja pyrkisimme elämään niitä todeksi vain seuraavaan rukoushetkeemme. Tai siihen asti kunnes aurinko taas laskee mailleen. Emme yrittäisi kerralla voittaa koko maailmaa vaan edetä vain yksi päivä kerrallaan.

Tärkeintä on kilvoitella niistä lähtökohdista, jossa tällä hetkellä olemme ja olla tyytyväinen siihen tilanteeseen, jonka Jumala on meille valmistanut kääntymystämme varten. Hengellisessä elämässä kaikki  on hyvin suhteellista. Jokaiselle palvelijalle annettiin eri määrä talentteja ja kukin piti huolta vain omista rahoistaan eikä vertaillut niitä toisen palvelijan kanssa. Meidänkin on taisteltava oma kilvoituksemme niillä lahjoilla, jotka meille on annettu. On siis hyvä lukea pyhien elämäkertoja, jotta löytäisimme niistä rohkaisua hengelliseen taisteluumme.


Viimeinen mahdollisuus

Vuoden kierrossa olemme vahvasti menossa kohti syksyä ja ilmassa on selviä viilenemisen merkkejä. Kirkkovuosi vaihtuu parin viikon kuluttua ja kaikissa seurakunnissa siirrytään taas kesäkaudesta aktiivisempaan syyskauteen. Marian syntymän juhla lähestyy ja sen kautta uusompelastushistoriallinen kirkko vuosi voi taas alkaa.

Onko se samanlainen kuin vuonna vai osaisimmeko kiinnittää huomiotamme näihin ohi kuluviin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin. Kiinnittäisimmekö huomiota jokaiseen ohikiitävän hetkeen ja löytäisimme niistä pelastuksen siemenen. Pelastuksen siemen on mahdollisuus ehkä täyskäännöksen tekemiseen elämässämme. Toisen auttaminen, oman kutsumuksemme löytäminen,  antautuminen Jumalan johdatukseen, katumuksen aloittaminen, kiitoksen löytäminen...

Jumala on niin tuhlaavainen hyvyydessään ja rakkaudessaan meitä kohtaan, että monesti nuo tapahtumat ja hetket menevät meidän ohitsemme ilman, että huomaammekaan niitä. Kuinka monesti olenkaan tavannut ihmisiä, jotka olivat varmasti Jumalan tahdon lähettiläitä, mutta vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten asiat olivat. Niin monesti nämä kolme enkeliä vierailevat täällä meidän omassa Mamren tammistossa, mutta me emme huomaa niitä!

Olen tämän blogin kirjoitusten kautta yrittänyt toistuvasti puhua hengellisen heräämisen puolesta. Valvominen tai herääminen on aloituspiste meidän kilvoittelullemme, mutta suuri osa elämäämme menee torkkuessa. Hengellinen kuolema saattaa olla meitä lähempänä kuin luulemmekaan. Välillä tuntuu, että olemmeko edes syntyneet vaikka meidät kasteessa onkin pesty ja voitelussa sinetöity Pyhällä Hengellä.

Kirkon rukouksissa me emme kurota huomisiin päiviin, vaan pelkästään tulevaan iltaan tai illasta seuraavaan aamuun. Me elämme vain tätä päivää ja päivä kerrallaan, siinä on meille jokaiselle tarpeeksi. Me emme saa loputtomiin mahdollisuuksia vaan jokaisen elämän päättyy aina yllättäen ja monen elämä jää kesken. Siksi on tärkeää, tät mee otamme vaarin päivistämme.

torstai 14. elokuuta 2014

Maria kilvoituksemme esikuvana













Oi Jumalansynnyttäjä, sinä synnyttäessäsi säilytit neitsyyden | ja kuolonuneen nukkuessasi et maailmaa hyljännyt. | Sinä elämän äitinä menit Elämän tykö || ja rukouksillasi päästät kuolemasta meidän sielumme.

Jumalansynnyttäjän paasto päättyi ja toivottavasti helteiden keskellä olemme huomioineet sielumme hengelliset tarpeet rukouksen ja hyvien tekojen kautta. Kirkkovuoden viimeisiä päiviä viedään ja pian uusi pelastushistoriallinen vuosi voi alkaa. Luomakunnan pelastus on sidoksissa Mariaan ja ennen kaikkea meidän myönteiseen vastaukseen kun Jumala kutsuu meitä.

Syntymä ja kuolema ovat elämämme suurimmat mysteerit ja näiden kahden väliin asettuu mahdollisuutemme saavuttaa iankaikkinen elämä. Kristinusko on harvinaisen väkevä suhteessa kuolemaan. Kuolema väkevöittää elämää ja saa meidät ymmärtämään jokaisen hetken ainutlaatuisuuden. Psalmeissa puhutaan paljon kaiken rajallisuudesta ja tämän rajallisuuden ymmärtäminen tarkoittaa ymmärtäväisen sydämen saamista. Ymmärtäessämme elämämme rajat, me opimme rakastaman ja arvostamaan niitä korvaamattomia hetkiä jotka koko ajan menevät ohitsemme. 

Tässä Marian juhlissa me emme sure eikä kuoleman voima nujerra elämän toivoa vaan me iloitsemme yhdessä kaikkien pyhien kanssa. Me muistelemme kuinka Maria otettiin vastaan taivaalliseen häähuoneeseen ja Jumalan huolenpito ympäröi hänet kuoleman hetkellä. Apostolit kokoontuivat hänen luokseen ja kantoivat hänen sieluaan esirukouksin. Hän antoi elämänsä Jumalan haltuun ja niin Jumala otti uskollisen palvelijansa luokseen.

Tätä myös on meidän pelastuksemme. Luottamusta ja uskollisuutta kaikessa pienessäkin. Hyvän tekemistä, rukousta, kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Kun me hiljennymme ja keskustelemme Jumalan kanssa, kuulemme mitä hänellä on sanottavaa, kätkemme sen sydämemme ja noudatamme sitä.

Me harvemmin suhtaudumme kuolemaan yhtä optimistisesti kuin kirkko opettaa. Lasaruksen herättäminen kertoi, kuinka Kristus on elämän ja kuoleman valtias ja hän on ylösnousemus. Kristus sanoi luokseen tulleille juutalaisille, ettei yksikään häneen uskova kohtaa kuolemaa vaan hänellä on iankaikkinen elämä. Luotammeko tähän todella kun kuulemme suru-uutisia? Kristus on voittanut kuoleman ja tehnyt siitä portin iankaikkiseen elämään. Se merkitsee vapautumista synnin ikeestä, pahan kukistamista ja vapautumista iankaikkiseen elämään.


Matkalla kohti kuolemattomuutta

Mariassa me näemme kuinka tuiki tavallinen ihminen, nuori tyttö kasvaa taivaita avarammaksi Jumalansynnyttäjäksi Herran armosta ja laupeudesta. Jumalalle kaikki on mahdollista ja Hänen rakkautensa tekee vajavaisen täydeksi. Mutta myös ihmisen vastausta Jumalalle tarvitaan. Maria antoi täydellisen kuuliaisuuden, nöyryyden ja uskollisuuden. Läpi elämänsä hän oli uskollinen aina kuolemaansa asti. Esirukouksiensa kautta hän kutsuu myös meitä astumaan askel askeleelta tälle tielle.

Maria uhrasi elämänsä Jumalalle. Hän oli aidoimmillaan sitä mistä Daavid puhui: Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja nöyrää sydäntä et sinä, Jumala, hylkää (Ps. 51). Jumala etsii otollisia sieluja tekemään yhteistyötä hänen kanssaan ja sielu, joka kaipaa pyhyyttä, on juuri sellainen.

Ja miten moninaiset armon hedelmät tämä myönteinen vastaus Jumalalle toi!

Enkeli Gabrielin tervehdys Marialle, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, Immanuelin. Tähtien yö Beetlehemissä ja enkelien ylistys syntyneestä Vapahtajasta. Tietäjien kunnioitus ja maanpako Joosefin kanssa Egyptiin. Jeesuksen lapsuus Nasaretissa, leikkitoverit. Kristus Jerusalemin temppelissä 12 vuoden ikäisenä ja Marian huoli kadonneesta lapsestaan. Opetuslapset ja tuhannet seuraajat ja tunnusteot, parantamiset, kuolemasta herättämiset. Vaaran kasvaminen, kirjanoppineiden ja fariseusten kasvava viha. Ratsastaminen Jerusalemiin ja suureen juhlaan valmistautuminen. Getsemane. Vangitseminen ja ristinkuolema. Ristiltäotto ja hautaus. Varhainen aamu haudalla. Vierailu Tiberiuksen luona ja verenpunaiseksi värjäytyvä muna vertauskuvana ylösnousemuksesta..

Ei Maria synnitöntä elämää viettänyt sillä yksin Kristus oli synnitön. Eikä oikeastaan koko kristinuskossa ole kysymys sellaisesta elämästä, että yrittäisimme elää mahdollisimman synnittömästi. Ei toki syntiä pidä tieten tahtoen tehdä mutta emme me niinkään voi elää, että yritämme koko ajan vain välttää sen tekemistä.

Todellinen kristinusko on Jumalan ilosanoman, Sanan, vastaanottamista. Tuo sana muuttaa elämämme ja antaa kaikelle tarkoituksen. Siksi meidän elämämme on valmistautumista kilvoituksen muodossa. Nyt päättyneen paaston tärkein asia on raivata tilaa Jumalan sanomalle ja tehdä se todelliseksi elämässämme. Se vie meidät Johannes Kastajan julistamaan katumukseen, uskoon ja pelastuksen toivoon.


Avaako rukous meidän ymmärryksemme?

Olen monesti yrittänyt vaikuttaa Jumalaan rukouksissani, kertonut hänelle tarpeistani ja sellaisista asioista, joita haluaisin. Kuitenkaan ymmärtämättä, että kaikilla elämäni tapahtumilla on tarkoitus pelastumiseni kannalta, vaikka sitä en nyt ymmärräkään. Toki minä kaipaan rukouksissani ylpeyden sijaan nöyryyttä, oman sairastuneen tahtoni tilalle kuuliaisuutta, kuuliaisuutta hälventämään poukkoilua elämässäni, niin vahvaa uskoa etten vilkuilisi sivuille vaan kulkisin vakaasti Herran tietä.

Mutta näilläkin epäonnistumisilla on opetuksensa ja ne valmistavat meitä valitsemaan pyhityksen tien. Ilman näitä synnin tekoja emme ehkä löytäisi riittävän suurta katumusta, että vaihtaisimme suuntaa. Jokaisen on tunnustettava oma heikkoutensa ja tuotava se Jumalan eteen. Tätä ymmärrystä meidän jokaisen on pyydettävä ja uskottava saavamme ne.

Siksi olen nykyisin pyrkinyt kaikissa rukouksissa vain siihen yksinkertaiseen asiaan, että ymmärtäisin vain ja ainoastaan Jumalan tahdon merkityksen elämässäni. Ymmärtäisin, että kaikella, niin hyvällä kuin pahallakin, on tarkoituksena, heikkoudellani, erehdyksilläni, ja virheilläni. Ne valmistavat minua kääntymyksen yhä uudelleen, jos vain otan niistä vaarin.

Meidän on luontaisesti pyrittävä siihen mikä on hyvää, kaunista ja totuudenmukaista. Elämä ei ole ensi sijassa synnin välttelemistä vaan hyvän tekemistä ja valoon pyrkimistä. Toki me taistelemme pahaa vastaan, mutta sitäkin enemmän elämä on valoon päin kulkemista ja lankeemuksista ylösnousemista.

Mitä rukoukset minulle kertovatkin Jumalan tahdosta, sen yritän ymmärtää ja ottaa ne keveäksi taakaksi. Meidän jokaisen pitäisi asettaa itsemme rukouksen jokaiseen sanaan ja löytää sieltä oma itsemme.


Taivaan valtakunta meidän sisällämme

Jumala puhuu meille paljon mutta me olemme huonoja kuuntelijoita. Toki me tiedämme aikoja, jolloin Herramme vaikenee tyystin ja ehkä silloin on tarpeen tehdä kuten Maria: Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä.  (Luuk. 2:19). Sen kautta saatamme löytää aavistuksen siitä kutsumuksesta, joka johdattaa meidät pyhitykseen: Katso minä olen herran palvelijatar, tapahtukoon niin kuin sinä tahdot (Luuk. 1:38).

Tämä on yksi avain Marian elämän ymmärtämiseen. Jumala on takuulla läsnä meidän jokaisessa elämän hetkessä mutta me harvoin annamme hänelle mahdollisuutta vaikuttaa valintoihimme. Ja silti, sen vuoksi me rukoilemme, että korvaisimme oman tahtomme Jumala tahdolla ja eläisimme hänen tarkoittamaa täyttä ja yltäkylläisyyttä elämää ja että hän korjaisi särkyneen sydämemme. Vaikka paratiisin portti on suljettu, ei se merkitse sitä, ettemme me voisi katumuksen kautta elää paratiisillista elämää opettelemalla tuntemaan Jumalan tahdon ja noudattamalla sitä. Paratiisillista elämää on rakkaus, armahtaminen, ilo, myötätunto, kauneus, hyvyys. Pääsemmekö sitten kuollessamme takaisin paratiisin, on Jumalan asia, kuten pyhä Porfyrios sanoo.

Marian uskollisuus merkitsi sitä, ettei hän maistanut kuoleman myrkkyä vaan hän siirtyi kuoleman kautta elämään. JUmalan huolenpito ympäröi häntä, kun hän luotti Jumalan rakkauteen. 

Tämän Marian juhlan myötä jälleen yksi kirkkovuosi tulee täyteen. Toivon että tulevan kirkkovuoden myötä yhä useampi löytää rukouksen maailman ja löytää tämän kautta armahtavan ja rakastavan Jumalan osaksi maallista vaellustamme. Jotta meistä tulisi osa suurta pelastushistoriallista kertomusta. Ja sisäisesti, löytämään sisältämme sen taivaallisen valtakunnan, josta Kristus puhui.

Vaikka uskontunnustuksen kautta koko Jumalan pelastushistoria on meille tuttu ja osaamme sen monesti ulkoa, meidän on monesti vaikea uskoa saman kaitselmuksen vaikutusta omassa elämässämme. Kaikki tapahtumat palvelevat vain meidän ja koko maailman pelastumista. Siksi kaiken rukouksen tarkoitus saattaisi olla vain siinä, että löytäisin edes aavistuksen siitä nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, joka Marialla oli.

tiistai 5. elokuuta 2014

Matkalla Taaborin vuorelle



Johdatus kirkkauteen

Oi Kristus Jumala, Sinä kirkastuit vuorella, ja opetuslapsesi näkivät Sinun kunniasi kykyjensä mukaan, että nähdessään Sinut sitten ristiinnaulittuna ymmärtäisivät Sinun kärsivän vapaasta tahdosta ja saarnaisivat maailmalle, että Sinä olet totisesti isän kirkkauden säteily.

(Herramme kirkastumisen juhlan kontakki)


Tämä maailma on salaisuus ja me katselemme kaikkea vielä tässä elämässä kuin kuvastimesta (1. Kor. 13:12). Vasta myöhemmin, kaiken päättyessä, me näemme kaiken sellaisena kuin kaikki todellisuudessa on. Me näemme millainen taivasten valtakunta on ja mitä kaikkea tähän maailmaan on kätkeytynyt. Me näemme pyhyyden ja rakkauden aivan pienimmissäkin asioissa, näemme jokaisen luodun suunnattoman arvon ja kohtaamme köyhässä ja puutteenalaisessa Herramme. Silloin me emme enää tarvitse uskoa, sillä silloin me näemme asiat sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat.

Mutta samaan aikaan kaikki on täsmälleen sitä mitä me näemme. Me näemme köyhyyden ja se on köyhyyttä vielä kaiken tämän jälkeenkin. Synnistä peräisin oleva viha ja pahuus ovat hyvin todellisia ja aitoja näissä molemmissa maailmoissa. Vielä nyt me elämme langenneessa maailmassa, jossa kaikki on epätäydellistä ja vajavaista. Mutta me emme elä langenneesta maailmasta emmekä sitä varten.  Me hengitämme rukouksen kautta jumalallista elämää ja odotamme Jumalan valtakunnan tulemista. Rukous on meidän kielemme, puheemme ja yhteytemme Luojaamme. Viimeisenä päivänä lampaat erotetaan vuohista samoin kuin hyvä pahasta, oikea väärästä ja totuus valheesta.

Parhaimmassa tapauksessa maailmassa kärsimämme puute ja vajavaisuus saa sydämemme kääntymään Herramme odotukseen, siihen päivään, jolloin kaikki lopulta tulee täydeksi ja täydelliseksi. Se mikä on rakkaudessa vajavaista, saa täyteyden viimeisenä päivänä. Se mikä heijastelee kauneutta tässä maailmassa, löytää lopulta alkukuvan mukaisen kauneuden. Totuus ei ole enää kiistanalaista vaan me opimme tuntemaan ja tietämään kaiken. Synnin saasta ei tahraa enää puhtautta ja viattomuutta vaan meidät pestään lunta valkeammiksi. Vääryys raukeaa ja oikeus voittaa.

Tästä edellä sanotusta me saimme esimakua kun luemme Herramme kirkastumisen juhlan evankeliumin. Siinä Kristus paljastaa jumalallisen kirkkautensa kolmelle opetuslapselleen ja nämä kolme, Pietari, Johannes ja Jaakob, saivat liittyä niiden Jumalan näkijöiden joukkoon joihin mm. profeetta Mooses kuului. Kirkastumisen juhla on 40 päivää ennen Ristin juhlaa ja tämä kirkastuminen liittyy olennaisesti noihin Ristin tapahtumiin.

Kristuksen kirkastumisen juhla on tässä asiassa erittäin tärkeä tapahtuma. Kristuksen luomaton ja aluton valkeus sokaisi heidät ja he saivat kykynsä mukaan katsella Jumalan kunniaa. Opetuslapset saivat nähdä Jumalan Sanan kirkkauden, jonka Isä Pojalleen antaa. Tämä antoi heille vahvistuksen tuleviin koettelemuksiin. Kristus kirkastui vuorella lohduttaakseen ja vahvistaakseen Pietaria, Johannesta ja Jaakobia, jotta Vapahtajamme ristinkuolema ei suistaisi heitä pyhityksen tieltä. Kun uskomme horjuu, me saamme lohdutuksen.

Kristuksen kirkastumisen juhla on meidän ihmisyytemme kirkastumisen juhla. Tämä on meidän juhlamme. Kristus tuli ihmiseksi pelastaakseen meidän langenneen ihmisyytemme, kirkastaakseen sen ristillä ja kohottaakseen sen taivaalliseen kunniaan kun hän astui meidän ruumiissaan ylös Isän oikealle puolelle. Tämä kirkkaus tulee myös jokaisen Kristusta seuraavan osaksi. Monien pyhien ihmisten elämänkerroista me olemme lukeneet kuinka pyhät ovat säteilleet tätä luomatonta valoa ympärilleen ja siten kilvoituksessaan kirkastaneet Jumalaa.


Millainen on Vapahtajamme?

Evankeliumissa meillä esitellään Kristus, joka kaikessa inhimillisyydessään tekee tunnustekoja, joihin vain Jumala pystyy. Hänen nöyrtymisensä tila on poikkeuksellinen, että meidän on usein vaikea nähdä hänessä Kaikkeuden kuningasta. Tai sitten meidän käsityksemme kuninkuudesta on niin erikoinen, ettemme osaisi kumartaa kuningastamme vaikka hän olisi luonamme päivittäin.

Millaisena me siis koemme Herramme, Jeesuksen Kristuksen? Onko hän meille kuin ystävämme ja veljemme, joka tuli ihmiseksi elämään kanssamme tätä elämää? Kärsivä palvelija, joka ottaa päälleen kaiken sen vihan, pettymyksen ja kirouksen, jonka synti toi maailmaan. Hän syntyi pimeään kallioluolaan ja vainottuna hänet ajettiin maanpakoon, häntä pilkattiin ja lopulta hän kärsi erittäin tukahduttavan ristinkuoleman meidän puolestamme. Luolassa hän syntyi ja luolaan hänet haudattiin.

Vai ajattelemmeko häntä voitollisena kuninkaana, kaikkivaltiaana, elämänantajana, joka polkee alleen tuonelan portit, jotta voisi perustaa taivasten valtakunnan keskellemme? Näemmekö hänet ylhäisenä kuninkaana, joka viimeisenä päivänä tulee kunniassaan tuomitsemaan ja pelastamaan eläviä ja kuolleita? Kirkkauden kuningas, vanhurskas tuomari, joka tuo oikeuden sorretuille. Meillä on kaksi kuvaa tästä Jeesus Nasaretilaisesta ja ne ovat hyvin erilaisia keskenään.

Hän on molempia yhtä aikaa. Hän on Herrojen Herra ja Kärsivä palvelija, hän on ylimmäinen pappimme Melkisedekin järjestyksen mukaan. Hän on samaan aikaan Jumalan karitsa, joka uhrataan puolestamme. Aabrahamin ainoaa poikaa Iisakia ei uhrattu, mutta tämä esikoinen annetaan lunnaiksi meidän synneistämme. Silti hän on lohduttajamme ja puolustajamme. Tuon puolustuksen perusta on totuus ja Kristus on tuon totuuden tuomari. Hänestä kaikki alkaa luomisessa ja häneen kaikki päättyy ilmestyskirjassa.

Kristus on meille täydellinen mysteeri ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on käsittämätön. Hän olisi voinut lähettää profeettojen jälkeen enkelin meille opettamaan tien pelastukseen. Hän olisi voinut tulla opettamaan meitä ilman, että hänen olisi pitänyt kärsiä. Mutta hän otti vastaan langenneen ihmisyytemme kantaakseen synnin taakan puolestamme, vaikkemme edes ymmärrä jäävuoren huippua Hänen rakkaudestaan.


Valkeus päämääränämme

Nämä kolme opetuslasta saivat kokea jotain ainutlaatuista ennen kärsimyksestä tien alkamista. He saivat katsella Luojansa kirkkautta, jotta usko heissä vahvistuisi ja että he jotenkin paremmin ymmärtäisivät sen miksi tämän kaiken piti tapahtua.

Kristus on valkeuden antaja ja sen lähde. Me saamme lohdutusta tällä omalla pyhiinvaelluksellamme, kun turvaamme häneen. Emme me saa maailmallista lohdutusta vaan meille tarjotaan esimakua siitä taivaallisesta kunniasta, joka meitä odottaa. Hengellinen ilo lähimmäisen auttamisesta, kyky tuntea rauhaa rukousten jälkeen, riemua ehtoollisen päätyttyä? Nämä ovat hengen hedelmiä, joista Paavali puhuu ja hän listaa niitä useampia. Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. (Gal. 5:22)

Moni meistä ei saa koskaan nähdä elämänsä aikana Jumalan luomatonta valoa.  Kuitenkin me tiedämme, että monet pyhät ovat saaneet kokea tämän ihmeen kilvoituksen seurauksena ja se on vahvistanut heitä pyhityksen tiellä. Ja katso minä olen kanssanne maailman loppuun asti! (Matt. 28:20) Jokainen meistä on kutsuttu kirkastamaan Jumalan kuva sielussamme. Tämän me teemme kilvoituksen kautta ja kasvamalla kohti Jumalan kaltaisuutta.

Kukin meistä voi aistia tämän luomattoman valkeuden vain oman hengellisen kehityksemme mukaan. Sama koskee kaikkia ihmeitä ja sitä pyhyyttä, joka maailmassa on. Vain osa ihmisistä voi havaita kuinka Jumala elää pyhissään ja kuinka tässä maailmassa on paljon rakkautta, valoa ja Jumalan huolenpitoa.

Siksi haluaisinkin kysyä asiaa niin, että olemmeko ottaneet vastaan niitä ihmeitä, joita Herra on jo meille antanut? Syntymän, parantumisen ja anteeksiannon ihme, ehtoollinen. Emme me saa yhtä suurta ihmettä kerralla vaan meitä valmistellaan ihme toisensa jälkeen yhä suurempiin ihmeisiin.

Kuinka me reagoimme tähän Pyhän Kolminaisuuden ilmestymiseen ja luomattomaan valoon? Samoin kuin Pietari ja hänen kumppaninsa Jaakob ja Johannes. Heidän oli hyvä olla ja he halusivat jäädä siihen paikkaan. Mutta Jeesus vei heidät takaisin maailmaan ja kielsi heitä puhumasta asiasta. Jotakin samaa voimme kokoaa myös liturgiassa kun saamme Herran ehtoollisen. Me aistimme pyhyyden omien kykyjemme mukaan, osa meistä herkistyy kyyneliin. Mitä enemmän me siihen valmistaudumme, sitä syvemmin me sen voimme kokea.


Me saamme valita pelastuksemme!

Me emme tiedä juuri mitään siitä mitä on taivas ja mitä kadotus. Kristus kertoo meille lyhyitä luonnehdintoja siitä millaista oleminen on taivaassa ja millaista tuskaa kadotukseen joutuminen aiheuttaa. Samalla meidän pitäisi ymmärtää myös Jumala rakkauden ja pyhyyden valtava ylivoima suhteessa syntiin ja kuolemaan.

Ehkä koko taivasten valtakunta on vain yksinkertaisesti tätä. Kristus tulee ja pyhät ihmiset jatkavat sitä taivaallista elämää, johon kilvoittelu heitä johdatti maan päällä. He ovat löytäneet taivaallisessa juhlahuoneessa sen saman rakkauden ja rauhan joka maailmassakin vallitsee pyhien keskuudessa. He saavat nyt kokea täysin sen kauneuden ja hyvyyden ilman tämän maailman pahuutta ja epätäydellisyyttä. Hyvien ylösnousemus on vain sitä, että kaikki synnin pahuus katoaa ja hyvä vallitsee. Pyhät ovat tottuneet tähän pyhään elämään ja saavat jatkaa sitä iankaikkisuudessa. Tosin apofaattisen teologian mukaisesti sanoisimmme vielä, että varmasti jotain tällaista mutta paljon, paljon enemmän.

Kadotus ehkä on olemassa vain siksi, että ihminen itse kieltäytyi hyvästä, pyhästä ja iankaikkisesti elämästä. Pahan ihmisen helvetti syntyy pahojen tekojen aiheuttamasta tuskasta, himojen vankeudesta, joiden tavoittelemisesta hän ei pääse eroon. Hän tavoittelee synnillisiä asioita, kunnes huomaa, ettei näitä himoja voi enää toteuttaa tuonpuoleisessa. Se herättää hänessä tuskaa, jota me kutsumme helvetiksi. Hän ei halua lopettaa tätä syöksykierrettä, koska se tuottaa hänelle kuitenkin sen verran nautintoa. Ehkei hänen uskonsa riitä siihen, että hän yrittäisi oppia tuntemaan Jumalan käskyjä.

Siksi Herramme kirkastuminen on valoa ja valkeutta. On luonnollista, että me pyrimme valoa kohti ja löydämme sieltä turvan. Herra ei jätä meitä, jos vain rohkenemme huutaa häntä avuksemme. Tänään hän sanoo evankeliumissa opetuslapsilleen: Nouskaa, älkää pelätkö! Tämä sama ilosanoma koskee nyt myös meitä, tulkaa siihen kirkkauteen, jonka minä teille annan!