maanantai 22. syyskuuta 2014

Viisi askelta mystiseen elämään



Varhaiset hengelliset ja lähes mystiset kokemukset lapsuudesta elävät edelleen vahvana mielessäni. Osa kokemuksista liittyy suoraan kirkkomme jumalanpalveluksiin mutta sain myös vahvoja elämyksiä erityisesti Hermann Hessen kirjoista Demian sekä Siddharta. Niiden pelkistetty, lähes askeettinen ja yksinkertainen maailmankuva tekivät minuun vahvan hengellisen vaikutuksen. Kiinnostuin nuorena myös Pekka Ervastin teosofiasta ja luin monia hänen pieniä kirjasiaan paikallisessa kirjastossa. Samaan aikaan olin kiinnostunut myös shamanismista ja Carlos Castanedasta.

Mutta kristinuskossa oli jotakin hyvin erityistä suhteessa kaikkeen muuhun. Se ei ole vain henkistä ja tuonpuoleista vaan hyvin vahvasti tässä todellisuudessa olevaa ja konkreettista. Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset olivat hyvin tärkeässä osassa tätä hengellistä heräämistä ja koin vahvoja uskonnollisia kokemuksia etenkin osallistuessani liturgiaan kotikirkossani. Palveluksessa ei sinänsä kai ollut ulkoisesti mitään poikkeavaa mutta usein etenkin lapsilla on aikakausia, jolloin he ovat erityisen avoimia ja herkkiä ottamaan vastaan ja kokemaan hengellisiä ilmiöitä.

Valamon luostarissa tutustuin ensi kertaa Jeesuksen rukoukseen ja tunsin kuinka se avasi salaisen hengellisen maailman. Rukouksen toistaminen ja hengityksen sitominen sen rytmiin tuntuivat täyttävän koko elämän. Tämä ei ollut kuitenkaan vielä oikea aika aloittaa todellista kilvoitusta. Vielä kerran ennen teologian opintoja harkitsin hetken aikaa uskontotiedettä mutta teologia vei voiton ja muut saivat jäädä. Ajattelin jo tuolloin että olennaista hengellisessä elämässä ei ole vain tutkia asioita vaan lähteä itse matkaan.

Vaikka meillä elämässämme on erilaisia herkkyyskausia, me voimme myös herkistää itsemme kokemaan jumalallisia asioita. Sopivat virikkeet avaavat meille tien mystiseen maailman, jonne ei astuta kerta rytinällä vaan kaikki tapahtuu hiljaa ja hitaasti rakentaen, päivä kerrallaan ja rukous kerrallaan.

Jälkikäteen miettiessäni kaikkea tapahtunutta löydän viisi asiaa, jotka johdattivat minua hengen maailmaan. Ne paljastivat minulle mystisen maailman todellisuuden ja auttoivat minua paremmin ymmärtämään oman elämäni tarkoitusta ja Jumalan suurta suunnitelmaa koko maailman kaikkeudessa. Kaiken tämän tarkoitus kai oli oppia tuntemaan Jumala paremmin ja kasvaa rakkaudessa häneen. Kunnia Jumalalle tälle tielle johdattamisesta!


1) Rukous

Rukoile säännöllisesti, harjoita erityisesti Jeesuksen rukousta. Pyri pitämään Jumala mielessäsi koko ajan kaikissa päivän hetkissä ja toista Jeesuksen rukousta. Hesykastisessa perinteessä puhutaan rukouksen ja hengityksen samanaikaisuudesta - samalla lailla kun hengitämme koko elämämme ajan, pitäisi meidän myös pitää Jeesuksen rukouksen sanat huulillamme.

Ihanne on se, että rukous sanoineen, asenteineen ja ajatuksineen täyttää päivämme. Harva meistä kykenee rukoilemaan lakkaamatta mutta Jumala on hyvä pitää mielessä koko ajan. Tässä mielessä rukous on omaa puhettani omalle itselleni. Päivän mittaan kannattaa muistaa rukouspyyntöjämme, kerrata Jeesuksen rukousta ja siunata itseään ristinmerkillä. Pyydä Jumalaa siunaamaan kaikki toimesi ja tee kaikki hänen kunniakseen.

Mutta ennen kaikkea rukous on puhetta Jumalalle. Hän kuulee rukouksesi ja vastaa siihen, jos se on sinulle pelastukseksi. Rukouksessa ei pidä painostaa Jumalaa, esittää hänelle omia haluamisiamme, kertoa hänelle asioita, joita hän jo tietää tai neuvoa häntä. Rukous osoittaa meille oman paikkamme Jumalan palvelijoina ja herättää meissä katumuksen ja halun täyttää Hänen tahtoaan.

Rukous kertoo, mistä tulet ja minne olet menossa. Kaikki tekstit eivät välttämättä tunnu kertovan sinun elämästäsi mutta ennen pitkää huomaat, että ne asiat ovat sinussa vaikka et ole huomannutkaan. Me olemme monesti kovin sokeita, sille millaisia me oikeasti olemme emmekä helpolla huomaa vikoja ja puutteitamme.

Rukous on ovemme hengellisten maailmaan. Mutta se on samalla ainoa tapa jolle me voimme suojautua kiusaajaa vastaan ja taistella himoja vastaan jotka ajavat meidät kauas kaikesta hyvästä. Rukous on kuin sota-asu, se pitää pukea päälle ennen taistelua, myöhäistä silloin kun taistelu on jo alkanut. Opettele siis turvautumaan Jeesuksen nimeen silloin kun olet vielä turvassa eikä pahempaa ole tapahtunut.


2) Hiljentyminen

Meille jokaiselle on varattu tehtävä tässä maailmassa. Tämä tehtävä on meille usein kuitenkin jäänyt hämäräksi, jos emme ymmärrä Hänen suurempaa suunnitelmaansa.

Emme voi kuulla Jumalan kutsua, jos häly täyttää jatkuvasti elämämme. Me tuskin koskaan saamme nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, sillä meitä ympäröi jatkuvasti jokin ääni. Kellon tikitys, ilmastoinnin humina, kolahduksen, narinat, liikenne. Monet asiat vaativat huomiotamme ja meidän reaktioitamme: työelämä, tuttavat, puhelin, sähköposti, tietyn kelloon aikaan tapahtuvat asiat... Aina tavoitettavissa ja saatavilla.

Kerran kuuntelin Lapissa lähes täydellistä hiljaisuutta. Se oli häkellyttävää ja ihmeellistä. Oli syksyinen yö ja istuin kuistilla enkä kuullut käytännössä mitään. Oli vain musta yö, tähtitaivas ja oma hengitykseni. Tuntui, että olin yksin koko maailmassa mutta samalla aikaa koko maailma oli tässä läsnä edessäni. Se oli melkein mystinen kokemus.

Ortodoksisen hengen elämän ydin on hiljaisuudessa, hesykhiassa. Hiljaisuudessa me voimme kohdata itsemme ja Jumalan. Minusta olisi hyvä, että jumalanpalveluksissa hyödynnettäisiin hiljaisuutta enemmän osana rukousta, kuten esim paastoliturgiassa tai Jeesuksen rukouksessa.

Hiljaisuus ei merkitse vain ulkoista hiljaisuutta vaan myös sisäisen keskustelimme vaimentamista ja sen korvaamista lakkaamattomalla rukouksella. Tämä on todella vaativa harjoitus ja siinä helposti menee vuosikausia ellei -kymmeniä. Kaksi apua tähän kuitenkin olen löytänyt, työntekeminen ja rukousnauha. Rukousnauha on pelkästään ulkoinen apuväline mutta olen itse huomannut, että se auttaa paljon keskittymisessä erityisesti Jeesuksen rukoukseen. Joutilaisuuden korvaava työnteko pitää myös turhat ja vahingolliset ajatukset loitolla.

Meitä auttaa paljon myös se, että suljemme kotonamme kaikki äänilähteet. Hiljaisuuden tärkein asia on se, että silloin kuulet oman mielesi puhetta ja ääntä. Millaista ääntä ja keskustelua kuulet, sellainen sinä olet. Hiljaisuus voi aluksi tuntua ahdistavalta ja pelottavalta mutta siitä oppii nauttimaan hyvin nopeasti. Mielen negatiivista puhetta ei kannata pelästyä, sillä sitä on helppo lähteä muokkaamaan ja tervehdyttämään, etenkin alkuvaiheessa.

Ensi askel on oman suun puheen vaientamista. Mieti mitä aiot sanoa ja ennen kuin sanot mitään, mitä onko se tarpeellista, hyödyllistä, parantavaa ja hyvää. Erityisesti kannattaa lopettaa turhanpuhuminen ja juoruilu. Kun tässä onnistuu edes pikkuisen, pääsee nopeasti jyvälle siitä, mitä hengellinen elämä on. Seuraava askel on vaientaa omat tuomitsevat ajatukset.

Mielessä helposti syntyy tuomitsevia ajatuksia mutta alkuun, vaikene. Ensi alkuun älä kiinnitä niihin huomiota, vaan jatka eteenpäin aivan kuin et olisi kuullutkaan sitä. Myöhemmin mieti tarkkaan, miksi sinä haluat tuomita vaikka itse olet syntisistä ensimmäinen ja suurin anteeksisaanut tässä maailmassa. Tuomitsemisen sijaan siunaa joka kerta, vaikka olisitkin jo ehtinyt tuomita. Kiitä Jumalaa tästä ihmisestä, siitä, että hän tulee luoksesi opettamaan sinulle jotakin sellaista, jota et vielä ymmärrä ja pyydä anteeksi tuomitsemistasi.


3) Armahtaminen

Samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Armahtava ihminen kaipaa luonnostaan rakastavaa Jumalaa, joka on kaiken armollisuuden lähde. Samalla tavalla me tulemme Jumalan kaltaisistasi, kun opettelemme armahtamaan lähimmäisiämme. Jumala paljastaa itsensä sellaisille jotka kaipaavat hänen läheisyyttään ja jotka uskoen lähestyvät häntä.

Miksi armahtaminen on sitten olennaista? Siksi että ilman sitä me emme kykene aidosti katumaan ja löytämään armoa Jumalan edessä. Katumus, kääntyminen, palaaminen ja uusi elämä on ensimmäinen askel. Jos tämän jätämme tekemättä, kaikki myöhempikin on turhaa.

Me emme myöskään opi tuntemaan armahtavaa ja rakastavaa Jumala ellemme opettele taivaan valtakunnan sääntöjä ja lakeja. Sitä yhteistä kieltä, jota taivaassa puhutaan. Se on rakastamista ja anteeksiantamista.

Anteeksiantamisessa ja -pyytämisessä on vähintään kaksi tärkeää hengellistä ulottuvuutta. Ensimmäinen on hyvin käytännöllinen ja se merkitsee sitä, että me opimme sopimaan ja opimme katumaan. Katuminen on itsemme näkemistä sellaisina kuin todella olemme, se on itseemme menemistä. Kun tämän ymmärrämme me huomaamme seuraavan asian eli sen kuinka nöyryys ja herkkyys enenee meissä ja sieluumme kehittyy paikka jossa on tilaa Jumalalle.

Pyydä ja anna anteeksi monta kertaa päivässä. Ellet kykene armahtamaan, älä tuomitse ja vaikene. Suurin este meidän itsemme ja Jumalan välillä on sopimattomat asiat lähimmäistemme kanssa.


4) Maailman kokeminen hengellisin silmin

Ikonit näyttävät meille häivähdyksen hengellisestä maailmasta. Kaunis rukous voi työstää mieltämme koko päivän ja saada meissä aikaan hyvää muutosta. Kirkkoveisu, jonka kuulimme kirkossa, jää soimaan korvaamme ja pian tapailemme psalmin sanoja kävellessämme kaupungilla. Ehkä liturgiasta jää itu mieleemme ja teemme hyvän työn toiselle ihmiselle.

Herran pyhä ehtoollinen on se Herran rukouksen mainitsema jokapäiväinen leipämme, jota me tarvitsemme. Valmistaudu ehtoolliselle aina huolella paastoamalla edellisenä iltana ja lue ehtoolliselle valmistavat rukoukset. Elämä on parhaimmillaan kaiken näkemistä liturgiasta käsin ja Jumalan rakkauden havaitsemista elämässämme. Kaikella on alkusyy, tarkoitus ja päämäärä. Jokaisella valinnallamme on merkitystä ja vie meidät joko lähemmäs tai kauemmas Jumalaa.

Koko maailma on Jumalan rakkauden ilmentymää. Meille on annettu monia mahdollisuuksia osoittaa tätä samaa jumalallista rakkautta lähimmäiselle, mutta harvoin niin teemme. Sen vuoksi usein elämässä käykin päinvastoin. Sen vuoksi me näemme päivittäin kollektiivisen lankeemuksen seurauksia. Sodat, nälänhädät, sairauksien leviäminen, terrorismi, kuvaavat ihmisen raakuutta ja epäuskoamme Jumalaan.

On monesti sanottu, etenkin Suomessa, että luonto on Jumalan toinen evankeliumi. Tämä on totta niin kauan kun pääpaino on kirkon evankeliumissa ja ymmärrämme luomakunnan suhteessa Raamattuun. Me näemme luonnossa Jumalan luomistyöstä ja tarkkailemalla tätä kaikkea me voimme nauttia sen kauneudesta ja ehkä ymmärtää paremmin oman paikkamme tässä maailmassa.

Luonnossa tapahtuva kiertokulku on ja harmonia ovat meidän elämämme esikuvaa ja ne opettavat meille tämän maailman väliaikaisuutta. Nyt syksyllä puun lehdet kellastuvan ja ne pudottavat lehtensä. Samalla tavalla myös elämämme menee vääjäämättä kohti kuolemaa ja me joudumme joka päivä antamaan osan lehdistämme ja maahan pudottuaan ne kuolevat. Kevät on Suuren paaston ja Pääsiäisen aikaa ja kertoo keille uuden elämän synnystä.

Kaikella, mitä tapahtuu, on tarkoituksensa. Maailman tarkoitus ei ole palvella meitä vaan kasvattaa meistä Jumalan valtakunnan asukkaita. Siihen me tarvitsemme nöyryyttä, kuuliaisuutta ja kärsivällisyyttä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Sitä meille vastoinkäymiset opettavat. Älä kapinoi ja nurise kun Jumala tarjoaa sinulle mahdollisuutta kasvaa.


5) Rakasta elämää ja muista kuolemaa!

Ihmisen elinaika on hämmästyttävän lyhyt. Etenkin jos vertaamme tätä elämää iankaikkiseen elämään. Silti vain harva käyttää tämän elämänsä siihen, että valmistaisi sieluaan pelastusta varten. Me menemme mieluummin testaamaan härkiämme, katsomaan ostamaamme maatilkkua. Kyselemme rikkaina miehinä, kuinka voisimme pelastua ja rakennamme suurempaa varastoa, jonne voisi varastoida ylimenevän satomme. Vertailemme itseämme toisiimme kuin fariseus publikaaniin.

Jos kristinusko pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi rakkaus. Eikä mikään muu rakkaus kuin sellainen, joka on valmis lähtemään meistä itsestämme uhrautumaan toisen puolesta, vuodattamaan oman verensä, ja antaman kaiken anteeksi ilman ehtoja. Pelkästä rakkaudesta. Ja tämä rakkaus on valmis antaman kaiken ja tämä kaiken antaminen osoittautuu niin suureksi, että se voittaa kuoleman käsittämättömän vallan. On erikoista, että meidän kykymme tuntea Jumala on sidottu pelkästään rakkauteen. Jumalan voi oppia tuntemaan vain rakastamalla.

Kristus käski meitä ristin sunnuntain evankeliumissa kadottamaan elämämme, jotta me pelastaisimme sen. Onko tämä ristiriidassa sen kanssa, että elämää pitäisi rakastaa? En usko. Elämä on Jumalan antama lahja meille, joka kertoo Pyhän Kolminaisuuden ylitse vuotavasta rakkaudesta. Siksi meidän elämällämmekin on suuri tarkoitus: löytää rukouksen ja kilvoitukseen kautta tie pelastukseen.


Hengen maailma on merkinnyt minulle elämänpituista matkaa, jolta ei ole ollut paluuta. Kun kerran on aistinut mitä tämän näkyvän todellisuuden toisella puolella, on vaikea tyytyä vain tähän todellisuuteen. Väitän, että se on ainoa todella olemassa oleva todellisuus. Tämä todellisuus, jossa me elämme, on pelkkää heijastusta tuosta tosimaailmasta.

16 kommenttia:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen matkalla kohti Kirkkoon liittymistä, ja tämä tekstisi antoi minulle hyvin paljon voimaa ja opastusta. Rukous ja hiljentyminen todellakin avaavat ihmisen vastaanottavaksi hengelliselle maailmalle, ja ovat mielestäni edellytyksiä kolmelle viimeiseksi mainitsemallesi askeleelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ville palautteestasi!

      Toivottavasti yhteinen matkamme Kirkkomme elämään muodostuu antoisaksi ja elämää rikastuttavaksi kokemukseksi!

      Kirpeitä syyspäiviä!

      Poista
  2. Kiitos täältäkin! Pystyt ilmaisemaan kaiken hyvin selkeästi ja kauniisti, varmaan siksi, että pystyt itse toteuttamaan ohjeitasi oikeassa elämässä. Itse koen, että on aina kovin vaikeaa se, että turhanpuhumisesta luopuminen tai tuomitsemisen sijasta siunaaminen, muuttuisi aidoksi lähimmäisen rakkaudeksi. Miten päästä sanahelinän ja ulkokultaisuuden läpi, itseään on erityisen helppo huijata? Ortodoksinen diskurssikin on välillä hyvin hurskaira sanoja, joiden takana humisee tyhjyys tai aivan tavalliset ihmisen viat. En missään tapauksessa tarkoita, että tässä kirjoituksessa olisi niin, vaan olet aidosti tavoittanut sen kuinka asioiden tulisi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että toit rohkeasti esille näitä meidän kipukohtiamme. Meillä on paljon hyviä tavoitteita ja päämääriä ja usein jäämmekin tuskallisen kauas niistä. Me olemme kumisevia tynnyreitä ja epäonnistujia kilvoittelussa. Tämän tiedostaminen lisää nöyryyttä ja torjuu ylpeyttä.

      Mutta periksi ei saa antaa tai rimaa laittaa alemmaksi! Uskon itse siihen, että meidän pitää koulia itseämme yhä uudelleen ja uudelleen ja kärsivällisesti odottaa parantumistamme synnin haavoista. Itse muistutan itseäni aina siitä, ettei kilvoittelu ole kertasuoritus, joka hoidetaan pois kuin 20 vuoden asuntolaina, vaan se tulee aina jäämään kesken. Sitä meidän luontomme on - keskeneräinen ilman Jumalan armoa.

      Tarkkana kannattaa olla myös siinä että löytää itsessään hengen hedelmiä ja antaa niistä kunnia Jumalalle. Pyhä Henki tekee työtään meissä ja näistä hedelmiä ovat mm. uskomme vahvistuminen ja luottamus Herran johdatukseen.

      Itse yritän joskus myös pakottaa mieleni toimimaan toisin kuin mihin se on tottunut. Kiroamisen sijaan siunaamista. Se varmaan on samaa kuin ensi kertaa lenkille lähteminen - alku on yhtä tuskaa ja mutta hiljaa se helpottaa ja lopulta muuttuu meille luontaiseksi. Tästä on vielä matkaa aitoon rakkauteen, johon ei pakottaminen auta, mutta itse olen hyvin usein tyytymätön negatiiviseen puheeseen jota mielessäni tapahtuu.

      Voimia ja kestävyyttä kilvoituksen tielle!

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa tuo aloitus... Castanedani olen minäkin aikoinaan tutkinut, mutta onneksi ihme (todella, eräässä pienessä ortodoksikappelissa!) johdatti minut kotiinpäin, ortodoksiseen kirkkoon.
    Kiitos hyvästä kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos terveisistä!

      Aika jännä että näin monelta löytyy tätä nuoruuden kiinnostusta shamanismia kohtaan. Jollakin tavalla Kirkkomme mystinen tapa käsittää asioita kuuluu tähän...

      Mitä pienessä kappelissa tapahtui?

      Poista
    2. Olen aika varovainen näissä. Teen selväksi ensin sen, että tuolloin, en käsittänyt ortodoksisuudesta paljon mitään ja kappeliin menin pelkästä uteliaisuudesta, todella arkipäiväisissä tunnelmissa. Muu seurue jäi odottelemaan kappelin ulkopuolelle. Kävelin erään ikonin eteen jolloin tapahtui jotain omalle käsityskyvylleni outoa. Ikoni alkoi "elää", väreillä ja hehkua, se myös suureni ja tuli minua kohti. Vaikea sitä on kuvailla. Mutta siinä ei ollut kaikki. Yllättäin mieleni täyttyi jotenkin täydellisellä rauhalla ja toisaalta pulppuavalla ilolla. Kun menin ulos, olin ällikällä lyöty. Tämän jälkeen kului jonkin aikaa ennen kuin päätin liittyä ortodoksiseen kirkkoon.

      Poista
    3. Kiitos tämän jakamisesta!

      Olipa kauniin yksinkertainen kohtaaminen! Kirjoitan parhaillaan blogitekstiä huomisesta evankeliumista, jossa Jeesus tapaa Pietarin kalaverkkojensa ääressä (Luuk 5:1-11). Tuossa Raamatun kohdassa ei tarkemmin kuvailla tuota kohtaamista, mutta luulen että sen merkitys syveni Pietarille aikaa myöten kunnes saavutti kulminaationsa Herran ylösnousemuksessa. Ei suuria räjähdyksiä tai ilmestyksiä vaan hitaasti syvenevä rakkaus Luojan ja luodun välillä.

      Toivottavasti tuo saamasi usko myös syvenee ja turvaat siihen niin hyvinä kuin vaikeinakin hetkinä. Tärkeintähän tuossa oli se mitä se sai sinussa aikaan ja millaisia hedelmiä se tuottaa.

      Poista
  4. Tämä kirjoitus tuli kohti monessa kohdassa. Kiitos! Erityisesti tarvitsin seuraavan: "Kiitä Jumalaa tästä ihmisestä, siitä, että hän tulee luoksesi opettamaan sinulle jotakin sellaista, jota et vielä ymmärrä ja pyydä anteeksi tuomitsemistasi". Se avasi minulle aivan uuden näkökulman.
    Rukousosassa kirjoitit, ettei tule rukoilla asioita, jotka Jumala jo tietää. En pääse ajatuksessa eteenpäin, koska mielessäni on vain, että Jumalahan tietää jo kaiken. Millaisia asioita tarkoitat?
    Marjo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjo, kommentista. Näitä on aina mukava saada ja ne tekevät omasta kirjoittamisesta paljon mielekkäämpää!

      Kuten kirjoitit, aina välillä tuntuu siltä, ettemme kunnioita Jumalan kaikkivaltiutta ihan aidosti. Tuskin aina edes ymmärrämme sitä, että Hänen kädessään on kaikki. Että hän tietää kaiken ennen kuin meillä on edes aavistusta jostakin asiasta. Hän tietää meidän elämämme kulun syntymästämme kuolemaan ja kaikki on jo kirjoitettuna etukäteen elämänkirjaan. Tämä ei tarkoita sitä että elämämme olisi ennaltamäärättyä vaan sitä, että Jumala kaikkitietäväisyydessään tietää kaiken. Hän tuntee tulevaisuuden yhtä hyvin kuin historiankin ja tämän hetken. Meillä itsellämme on vain muistikuvia menneistä, ymmärrämme tämän hetken ja näiden kahden varassa on käsityksemme tulevasta.

      Usko merkitsee luottamista ja meidän pitäisi oppia luottamaan siihen, että me saamme Jumalalta aina parhaan mahdollisen elämän ja pelastuksen hetket. Tässä hetkessä on kaikki mitä me tarvitsemme pelastustamme varten. Miksi haaveilemme enemmästä ja pyydämme lisää, mihin sitä tarvitsemme?

      Me valitamme nykytilaamme ja ehdotamme Jumalamme kuinka hän voisi parantaa meidän ihmisten elinoloja. Kun olemme sairaita, pyydämme terveyttä; kun olemme köyhiä, pyydämme rikkautta; kun olemme rikkaita, haluamme vähän vielä lisää. Joskus rukous voi muuttua melkoiseksi nurinaksi ja kerjäämiseksi.

      On toki oikein, että me pyydämme ja siihenhän Kristus meitä kehottaa. Mutta pyydämmekö pelastuksemme kannalta olennaisia asioita? Vuorisaarna taitaa monesti unohtua meiltä. (Matt. 6:26, http://www.evl.fi/raamattu/1992/Matt.6.html)

      Usein me lykkäämme elämäämme eteenpäin sillä varjolla, että kun minä saan tämän ja tämän niin sitten alan kilvoitella tai sitten tämä asia on kunnossa jne. Ja vuodet kuluvat ja ehkä lopulta unohdamme hengelliset pyrkimyksemme ja elämä alkaa hiipua pois.

      Poista
  5. Tekstisi on painavaa luettavaa.
    Luin ääneen itselleni,että ymmärtäisin ja sisäistäisin paremmin... jotenkin helpompaa kun kuulee.
    Joudun lukemaan sen vielä uudestaan,jotta saisin siitä kaiken "irti".
    Armahtamisen kohdalla aina vaan...niin vaikeaa armahtaa itsensä ja oma "kompastelevaisuutensa" tällä elämänpolulla.
    Että itsekin itselleen antaisi anteeksi... jos kerta Jumalakin...
    Kiitos kirjoituksistasi,joita seurailen kyllä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta! Teen parhaani ettei mene liian raskassoutuiseksi.

      Me olemme monesti pahimpia tuomareita itsellemme. Tunnistan tuon myös omasta elämästäni. Siksi on tärkeää, että meillä on hyvää suhde kirkkoon ja papistoon. Hyvä saarna herättää meissä oikeanlaisen syyllisyyden, joka johtaa katumuksen ja parannuksen tekoon. Silloin me olemme otollisia saamaan armon, joka antaa anteeksi meidän kompurointimme.

      Kannattaa nähdä anteeksianto myös velvollisuutena toimia jatkossa oikein. Kirkon isät monesti varoittavat meitä palaamasta entisiin ansoihin kun olemme niistä kerran päässeet pois. Kristinuskon yksi mielenkiintoisimmista asioista onkin se, kuinka me voimme saada tämän armon lahjan vaikkemme olekaan millään lailla kelvollisia sitä vastaanottamaan.

      Kaunista syksyn jatkoa!

      Poista
  6. vielä ..lainatakseni "oikeanlaisen syyllisyyden"...mitä on oikeanlainen syyllisyys?
    En mitenkään rienatakseni,vaan siksi,että syyllistäminen ja syyllisyydentunne niin helposti musertavat alleen senkin,(vaikkei mihinkään "kamaluuksiin" olisikaan osallinen),joka uskoonsa luottaen parhaansa on yrittänyt .
    Kaikella kunnioituksella...
    ....valoisia syksynkeltaisia päiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa kova kysymys, tämä olisi useammankin kirjoituksen aihe.

      Vääränlainen syyllisyyden tunne on sitä, että me pidämme Jumalaa armottomana tuomarina joka rankaisee meitä erehdyksistämme. Tässä ei kyse ole armosta vaan oikeudenmukaisuudesta. Luulen, että loppujen lopuksi suuri osa synneistämme on eritasoisten erehdysten tulosta. Ihminen ei pohjimmiltaan tiedä mikä on hyvää.

      Syyllisyytemme Jumalan edessä ei ole yksittäisiä tekoja tai sitä, että olisimme epäonnistuneet ihmisinä. Syyllisyyttä ei pidä ymmärtää juridisena asiana, rikoksina, joita joudut sovittamaan tai hyvittämään tuomioistuimessa. Tähänkin käsitykseen törmään silloin tällöin.

      Syyllisyys syntyy siitä, että me vastustamme Jumalan hyvän tahdon toteutumista. Tämän synnin juuri on syntiinlankeemuskertomuksessa, joka merkitsi ihmisen kapinointia Jumalaa kohtaan. Tämä synninteosta syntynyt syyllisyytemme ajaa meidät eroon Jumalasta. Erossa oleminen taas merkitsee meille sairastumista ja kuolemaa.

      Syyllisyydessä kysymys on siitä, että me olemme sairastuneet syntiin. Oikeanlainen syyllisyys on sitä, että me tunnistamme oman heikkoutemme Jumalan edessä ja turvaamme hädässämme häneen. Parannuksen teko on kääntymistä Jumalan puoleen heikkoudessamme. Kristus on lääkärimme, joka voi poistaa meistä synnin heikkouden ja tehdä meidän elämämme uudeksi.

      Syyllisyys johtaa katumukseen ja katumus taas parannukseen. Toki lukiessani esim. iltarukouksia, mietin hyvin konkreettisesti kulunutta päivää ja löydän katumuksen aihetta monista arkisista virheistäni, joihin kerta toisensa jälkeen langennut vaikka olisin aamulla toisin päättänyt. Nämä tekemäni konkreettiset synnit herättävät minussa syyllisyyden tunteen, joka johtuu tuosta synnistä, johon jokainen meistä on sairastunut.

      Siunattua pyhä päivää!

      Poista
  7. Ortodoksinen kirkko on mielestäni mystinen.Ensi kosketukseni ortodoksisuuteen on tapahtunut Valamossa.Se rauha mikä siellä vallitsee on jo tavallaan mystistä.Kukaan ei puhunut oikeastaan mitään.Siellä sai kaikessa hiljaisuudessa kierrellä ja istua.

    Jostain luin myöhemmin että ortodoksisuus perustuu vapaaehtoisuuteen.En halunnut Valamossa häiritä ketään kun minäkin sain olla rauhassa.Luulin että se on tapana luostarissa ja ortodoksisuudessa.Valamon kirkkokin on sopivan hämyinen ikoneineen.

    Myös muutkin henkiset asiat kiinnostavat,metsäuskonto tietäjineen ja siihen kuuluva taikausko.Historian näkemyksen mukaan kristinusko ja muinaisusko elivät ja elävät vieläkin rinnakkain.

    Valamo sijaitsee keskellä Suomen kauneinta luontoa,kuin satu maailma varsinkin keväisin ja syksyisin.Kun kesän kiireinen aika on ohi voi tutustua alueeseen muuna aikana tarkemminkin.Syksyn pimeys luo oman tunnelmansa.Hienot järvet tarjoavat elämyksiä,esim.soutelu aamu usvassa.Samoin keväällä valtoimenaan juoksevat purot puhtaine vesineen ja pelkkä kävely metsässä (jossa ei ole häiritseviä hyönteisiä) on henkinen elämys vailla vertaa.

    Valamossa voi sitten majoittua ja hiljentyä.Pappismunkkien kanssa voi varmasti keskustella ja Valamo on oma hallinnollinen seurakuntakin opistoineen ja kirjastoineen.

    Hienoa että meillä on tälläinen paikka olemassa,ekologinen teologia parhaimillaan.

    VastaaPoista
  8. Rukoilen ennen nukkumaan menoa ja aamuisin.Tässä kovassa maailmassa tuntee olevansa turvassa rukouksen kautta.

    VastaaPoista